”Venäjä ei aloittanut nykyistä sotaa Ukrainassa. Venäjä on lopettamassa kahdeksan vuotta kestäneen sodan, jonka Ukrainan länsimielinen hallinto käynnisti vuonna 2014, kun Donbass hajosi kieltäytyessään hyväksymästä Brysselin ja Washingtonin sponsoroimaa vallankaappausta”, sanoo ukrainalainen asiantuntija Vladislav Gulevich.

Lännen tavoite on asiantuntijan mielestä päivänselvä: tarkoitus on ”piirittää Venäjä epäystävällisillä hallintojärjestelmillä sen rajojen varrella, kuristaa se sotilaallisella silmukalla ja pakottaa jäämään vuosikymmeniksi upottavaan geopoliittiseen suohon”.

Mikäli Moskova joutuisi jatkuviin vastatoimiin tällaisten hallintojen kanssa, ”sillä olisi vähemmän poliittisia, diplomaattisia, sotilaallisia ja taloudellisia resursseja toimia muilla alueilla, esimerkiksi Euraasian entisen Neuvostoliiton alueella, arktisella alueella ja Lähi-idässä”.

Olemme kuitenkin todistamassa globaalia geopoliittista muutosta. Lännen 500-vuotinen geopoliittinen ylivalta-aika on päättymässä Aasian nousun myötä. Gulevich uskoo, että myös Aasian geopoliittinen valta-asema maailmanpolitiikassa ja -taloudessa tulee kestämään yhtä pitkään.

”Geopoliittinen teoria kutsuu tätä pitkän aikavälin geopoliittiseksi muutokseksi, ja maailman geopoliittinen historia koostuu tällaisista muutoksista, jotka käsittävät lyhyitä geopoliittisia jaksoja (noin 25-50 vuotta) ja keskipitkän aikavälin jaksoja (noin 100-200 vuotta).”

Mikäli jokin maa ei löydä myönteistä perustaa olemassaololleen lyhyen geopoliittisen ajanjakson aikana, se alkaa väistämättä rappeutua sisäisten ongelmiensa vuoksi. Ukrainalaisasiantuntijan mielestä Ukraina on nyt tällaisessa tilanteessa.

Ukrainan valtio, joka on asemoitunut Venäjän vastaiseksi, ei ole löytänyt mitään myönteistä perustaa kehitykselleen. ”Viha Venäjää kohtaan voi olla kannattavaa lännen kanssa asioidessa, mutta se on hauras perusta maalle”, Gulevich arvioi.

Ukrainan tapauksessa on nähtävissä, että valtiollisen aseman lyhyt geopoliittinen ajanjakso on päällekkäinen 500 vuotta kestäneen globaalin ajanjakson päättymisen kanssa. Se tekee Ukrainan kriisistä entistäkin akuutimman.

Washington yrittää käyttää Ukrainan kriisiä hyväkseen. Washingtonin strategiana on syrjäyttää Venäjän pääsy lämpimille merialueille, kuten Mustallemerelle, Kaspianmerelle ja Itämerelle, sekä estää Venäjän ja muun maailman välistä poliittista ja taloudellista viestintää.

Venäjän syrjäyttäminen meriltä merkitsisi sitä, että anglosaksit olisivat toistaiseksi ainoa valta, joka pystyisi edelleen hallitsemaan maailman meriä. Ne säilyttävät tämän aseman ainoastaan niin kauan kuin ne voivat pitää Venäjän ja Kiinan poissa tärkeimmiltä valtamerireiteiltä.

Ukrainan sotaa ei Gulevichin mielestä pitäisi tarkastella vain ”yksittäisenä tapahtumana”. Sen sijaan se pitäisi nähdä ”olennaisena ja ennakoitavana osana Washingtonin globaalia strategiaa”, jonka tavoitteena on oman ”hegemonia-aseman säilyttäminen”.

Tästä syystä Yhdysvallat lietsoo jälleen konfliktia, käyttämällä sekä poliittisia että taloudellisia painostuskeinoja. Sen asettamat pakotteet vahingoittavat vakavasti koko maailmantaloutta. Keskinäisten riippuvuuksien maailmassa ei voi käydä erillisiä taloussotia, joilla ei olisi negatiivisia vaikutuksia kaikille.

Yhdysvaltojen käynnistämä taloussota on näin ollen merkittävä uhka kaikille Venäjän kanssa kauppaa käyville maille. Maiden luettelo on pitkä, eivätkä siihen kuulu vain länsimaat. Washingtonin liittolaisetkaan eivät hyödy mitään, mutta osa on valmis uhraamaan taloutensa epätoivoisessa yrityksessä antaa Amerikka-johtoiselle järjestykselle lisäaikaa.

Toinen Washingtonin hegemonian jatkohaaveista liittyy Kiinan kukistamiseen. Länsimaiset asiantuntijat tehtailevat jatkuvasti erilaisia suunnitelmia siitä, miten Venäjän ja Kiinan yhtenäisyys voitaisiin rikkoa. Tällaista tuskin tulee aivan heti tapahtumaan, sillä Kiina on sitoutunut strategiseen kumppanuuteen Venäjän kanssa, omien kansallisten intressiensä mukaisesti.

Koska Yhdysvalloilla ei ole muita keinoja estää Kiinan nousua ja Venäjän kehitystä, se käyttää hyväkseen sotaa siellä, missä voi (eli tällä hetkellä Ukrainassa) ja pakotteita siellä, missä se ei saa provosoitua sotilaallista yhteenottoa aikaiseksi. Ensimmäiset amerikkalaispakotteet asetettiin Venäjälle jo kauan ennen Ukrainan konfliktia. Nykyinen sota on vain tekosyy uudelle pakote-erälle.

Yhdysvaltojen harjoittama pakotteiden väärinkäyttö haittaa koko maailman kehitystä. Koska kulutus on lännessä suurta, sen talous on kietoutunut yhteen monien kehittyvien maiden talouksien kanssa ja on riippuvainen näiden maiden tuotannosta. Gulevich katsoo, että ”kauppavirtojen sulkemisella on tuhoisa vaikutus koko maailmaan, erityisesti köyhempiin maihin”.

Tämä on syy siihen, miksi monet maat eivät kannata Yhdysvaltojen pakotteita Venäjää vastaan. Jotkut niistä ovat pysyneet puolueettomina ja kieltäytyneet heikentämästä kauppasuhteitaan Venäjän kanssa.

Jopa Euroopassa kaikki maat eivät tue pakotteita. Unkari yrittää vaivalloisesti välttää osallistumista tähän sekasortoon. Slovakiassa, Montenegrossa ja Bulgariassa on Venäjää ymmärtäviä asenteita, mutta Slovakian ja Bulgarian hallitukset ovat liittyneet pakotteisiin Washingtonin painostuksesta.

Afrikan mantereella Etelä-Afrikka ja Egypti kieltäytyvät tukemasta Yhdysvaltojen pakotteita. Muut valtiot yrittävät pitää etäisyyttä tähän kysymykseen. Arabi- ja muslimimaista Saudi-Arabia, Yhdistyneet arabiemiirikunnat ja Iran ovat ottaneet venäläismielisen kannan.

Myös Ukrainaan aseita myynyt Turkki toimii Venäjää vastaan vähemmän kuin Yhdysvallat toivoisi maan tekevän. Syynä on se, että Turkki ei halua joutua Nato-maiden saartamaksi, koska se estäisi Ankaraa saavuttamasta lisää geopoliittista liikkumavaraa. Erdoğanin Turkki on Yhdysvalloille hankala liittolainen: maa on esimerkki siitä, miten suuri geopoliittinen muutos on kehittymässä liittolaisten vieraantuessa Washingtonista.

Neuvostoliiton jälkeisten tasavaltojen keskuudessa amerikkalaispakotteet eivät ole saaneet suurta kannatusta. Vain lännelle uskolliset Baltian maat Liettua, Latvia ja Viro, liittyivät heti mukaan pakotteisiin. Gulevichin mukaan ”niiden keskinäinen talouspotentiaali on kuitenkin liian pieni, jotta ne voisivat aiheuttaa vakavaa vahinkoa Venäjän taloudelle”.

Jopa länsimielisten Georgian ja Moldovan hallitukset kieltäytyivät tukemasta pakotteita. Kaikki muut entisen Neuvostoliiton maat haluavat jatkaa kaupankäyntiä naapurinsa Venäjän kanssa. Ne ymmärtävät, että Yhdysvallat ei korvaa niille taloudellista vahinkoa, joka aiheutuisi pakotteisiin osallistumisesta.

Yhä useammat hallitukset ymmärtävät, että nykyään syvällinen yhteistyö Washingtonin kanssa on yhä vähemmän kannattavaa. Washington ei koskaan anna liittolaisilleen luotettavaa tukea. Esimerkkejä on vuosikymmenien varrella kertynyt runsaasti, viimeisimpinä Irak, Afganistan ja tietenkin Ukraina.

Ennen Venäjän sotilasoperaatiota, Nato lupasi kaunopuheisesti Ukrainalle ”vahvaa tukea”, jolla se yllytti Kiovaa yhteenottoon Moskovan kanssa. Nyt Nato antaa Kiovalle vain osittaista tukea. Tavoitteena ei ole antaa Ukrainalle niin paljon aseita kuin olisi tarpeen Venäjän kukistamiseksi, vaan tehdä konfliktista mahdollisimman pitkä ja aiheuttaa syvä haava venäläisten ja ukrainalaisten välille, jotka ovat historiallisesti samaa kansaa.

Yhdysvallat on nyt ”ylikuormittunut imperiumi”, ukrainalaisasiantuntija selittää. Jopa amerikkalaiset sotilasasiantuntijat tunnustavat, ettei maan armeija kykene käymään useita sotia eri taistelukentillä. Siksi he tarvitsevat liittolaisiaan taistelemaan geopoliittisten intressiensä puolesta, kuten Ukrainan tapauksessa.

Gulevichista tämä taistelu on hyödytöntä, koska uusi, aasialaisesti värittynyt geopoliittinen aikakausi on alkamassa. Se ei riipu hänen mielestään edes siitä, kumpi voittaa sodan Ukrainassa – Venäjä vai Nato-mieliset ukrainalaisviranomaiset.

Länteen sitoutuneessa Suomessa tällainen geopoliittinen ajattelu ja tulevaisuudennäkymä yritetään yhä kyseenalaistaa. Näemme suhteellisen pian, kuinka oikeassa tai väärässä näin pitkälle viety klassisen geopoliittisen perinteen ajattelumalli lopulta on.