Kun Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoitti tunnustavansa Donetskin ja Luhanskin separatistialueet Ukrainassa, oli se lännen johtajien mielestä törkeä ”kansainvälisen oikeuden rikkomus”, jolla tulee olemaan vakavia seurauksia.

Washingtonissa ja muissa Naton pääkaupungeissa alkoi sadattelu ja tuomioita Venäjän ”autoritaariselle johtajalle” jaettiin joka puolelta. Tuomitsijoiden joukossa oli ulkoministeri Antony Blinken, joka totesi virallisessa lausunnossaan, että ”valtioilla on velvollisuus olla tunnustamatta uutta valtiota, joka on luotu voimalla uhkaamalla tai sitä käyttämällä”.

Quincy-instituutin tutkimusjohtaja, politiikan tutkija Sarang Shidore muistuttaa Blinkeniä vuodesta 1999, jolloin tämä toimi kansallisen turvallisuusneuvoston Euroopan-asioiden vanhempana johtajana. Samana vuonna Nato kävi ”ennakoivasti” 78 päivää kestäneen sodan Jugoslaviaa vastaan, varmistaakseen sen hajoamisen ja uuden kansallisvaltion – Kosovon – perustamisen.

Tämä sota käytiin ilman YK:n lupaa ja se oli kansainvälisen oikeuden räikeä rikkomus. Se perustui Yhdysvaltojen ja joidenkin sen kumppaneiden keksimään uuteen periaatteeseen, jota kutsuttiin ”suojeluvastuuksi” (Responsibility to Protect, R2P) ja jonka mukaan ”merkittävät ihmisoikeusloukkaukset” oikeuttavat ”kansainvälisen yhteisön” sotilaalliseen väliintuloon missä tahansa maailman kolkassa.

”Vaikka ihmisten vainoaminen ei ole hyväksyttävää missään, periaatteen erittäin mielivaltainen käyttö (ja käyttämättä jättäminen) joidenkin voimakkaiden valtioiden toimesta vähemmän vaikutusvaltaisia valtioita vastaan haisi jo tuolloin opportunismilta”, Shidore kommentoi.

Yli kaksi vuosikymmentä sen jälkeen, kun ”suojeluvastuun” periaate keksittiin, monet suuret valtiot, kuten Brasilia, Kreikka, Meksiko, Intia, Venäjä, Espanja, Kiina ja muut, eivät vieläkään ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä.

Kosovo, joka oli osa Serbiaa, on edelleen eräänlainen epävaltio, jota hallitaan huonosti ja joka lepää Naton synkässä varjossa. Siellä sijaitsee myös massiivinen amerikkalainen sotilastukikohta Camp Bondsteel, josta käsin tehtiin pahamaineisia Yhdysvaltojen ”luovutuslentoja” ja kidutettiin vankeja ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä.

Serbiasta väkivaltaisesti irrotettu Kosovo ei ole mikään poikkeustapaus, vaan ainoastaan yksi esimerkki monista kansainvälisen oikeuden rikkomuksista, joissa länsi on ollut mukana. ”Eikä esimerkkejä tarvitse hakea Lähi-idästä asti – niitä löytyy Euroopasta itsestään”, Shidore kirjoittaa.

Kun Kroatiassa sijaitsevan Krajinan alueen etniset serbialaiset, joita tuolloin hallitsi autoritaarinen Franjo Tuđman (joka elvytti toisen maailmansodan ajan fasistisia symboleja), halusivat irrottautua Kroatiasta, Washington vastusti sitä jyrkästi.

”Yhdysvallat meni kuitenkin pidemmälle”, Shidore selittää. Presidentti Clinton antoi vähintäänkin poliittisen tukensa ”operaatio Myrskylle”, Kroatian armeijan hyökkäykselle, joka syyllistyi Krajinan alueella vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin ja puhdisti alueelta etnisesti satojatuhansia serbejä. Yhdysvallat pönkitti Tuđmanin hallitsemaa Kroatiaa keinona tasapainottaa Slobodan Miloševićin hallitseman Serbian valtaa.

Tämä sama tarina toistui Balkanin sotien aikana ja jatkuu vielä tänäkin päivänä. Kun Bosnian serbivähemmistö halusi irrottautua, Washingtonissa heitä kohdeltiin kuin paariaa. Myöhemmin he joutuivat huonoon valoon ”Srebrenican kansanmurhaksi” kutsutun lavastuksen johdosta, joka päättyi myöhemmin Haagissa serbijohtajia vastaan käytyihin oikeudenkäynteihin.

On väitetty, että Srebrenican huimia uhrilukuja tarvittiin peittämään samaan aikaan Kroatiassa yhdysvaltalaisten kenraalien kouluttamien kroaattisotilaiden serbeihin kohdistunut kansanmurha.

Tällä hetkellä Bosnian serbit ovat pyrkineet voimakkaasti kohti äärimmäistä autonomiaa, johon kuuluu myös oma armeija. Washington on vastannut tähän asettamalla heidän johtajansa pakotteiden kohteeksi.

”Tosiasia on, että Bosnian serbit ja kroaatit eivät näytä haluavan elää nykyisten järjestelyjen mukaisesti. Bosnian legitimiteetti on niin ohut, että valtio on käytännössä Euroopan siirtomaa. Brysselin varakuninkaalla on tosiasiassa poikkeukselliset valtuudet maan hallitukseen”, Shidore vihjaa sarkastisesti.

Sama pätee Kosovoon. Naton sota johti etnisiin puhdistuksiin, joita Washingtonin tukema Kosovon vapautusarmeija kohdisti serbivähemmistöön ja romaniväestöön, sekä Mitrovican rajaseudun sirpaleella asuvien serbien vainoamiseen. Mitrovican serbiväestön vaatimusta erota Kosovosta ja sulauttaa pieni alueensa naapurimaa Serbiaan ei voida kuitenkaan lännessä hyväksyä.

”Miksi on olemassa yksi periaate Kroatian serbejä varten ja toinen Jugoslavian kroaatteja varten? Yksi periaate Kosovon albaaneille ja toinen Kosovon serbeille? Yksi sääntö Bosnian serbeille ja toinen Bosnian muslimeille? Pitäisikö olla yllätys, että ukrainalaiset venäläiset ovat vasta viimeisimpiä kohteita tässä luettelossa”, Shidore kysyy.

Putin on toistaiseksi tukenut Ukrainassa vain niiden itäisten alueiden irtautumista, joita venäjänkieliset hallitsevat. Ukrainan etniset venäläiset tukevat enimmäkseen Moskovaa, ja Kiovan lännetetty nukkehallitus on vuosien varrella loukannut yhä enemmän heidän kielellisiä, kulttuurisia ja poliittisia oikeuksiaan. Venäjä on tähän vedoten puuttunut tilanteeseen.

Quincy-instituutin tutkimusjohtajan mielestä, tässä ei ole kyse siitä, että tyytymättömän väestönosan separatismin missä päin maailmaa tahansa pitäisi olla automaattinen oikeus. Itse asiassa suurvaltojen välinen vakaus ja rauha riippuu siitä, että pakkoon perustuvaa irtautumista vastustetaan vahvasti.

Malkaa ei kuitenkaan nähdä omassa silmässä. Washingtonin vetoaminen periaatteisiin, kuten Blinken teki Venäjän rikkomuksia vastaan Ukrainassa, on tekopyhää, kun sitä tarkastellaan Yhdysvaltojen omien menneiden ja nykyisten rikkomusten valossa aivan naapurissa, samassa Euroopan maanosassa. ”Kun sääntöjä hyväksikäytetään näin kyynisesti, reaalipolitiikka voittaa kaikkialla”, arvioi Shidore.

Kyse ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, ”kansainvälisestä oikeudesta” ja ”sääntöpohjaisesta järjestyksestä”. Kun jokin valtio tai toimija on määritelty Washingtonin silmissä ”laittomaksi”, lähes kaikki on sallittua. Kyse on jälleen kerran vallasta, ei periaatteesta.