Nyt kun Suomen eduskunnan ulkoasiainvaliokunta on saamassa Natoa ja Ukrainaa fanittavan, Venäjään vihamielisesti suhtautuvan entisen siviilipalvelusmiehen puheenjohtajakseen, voidaan olettaa, että bideniläiseen Länteen™ rähmällään olevat ”uustaistolaiset”, eli atlantistit, hybridikeskusihmiset ja sosiaalisen median #turpopiirit, ovat tyytyväisiä.

Kuitenkin Suomen ”lännen miesten” isäntämaassa Yhdysvalloissa, entinen ulkoministeri ja konkaridiplomaatti Henry Kissinger luonnosteli jo vuonna 2014 ratkaisua Ukrainan kriisiin. Vaikka Kissinger on länttä hallitsevan eliitin sisäpiiriä, eivät hänen näkemyksensä aiheesta taida miellyttää täkäläisiä Amerikan ystäviä.

Kissingerin mielestä kriisin ratkaisemisessa ei ole oleellista pohtia sitä, kuuluuko Ukraina ”länteen vai itään”. Ukrainalla on syvä yhteys Venäjään ja päinvastoin, eikä tätä yhteistä, vuosisatojen taakse ulottuvaa historiaa, voida pyyhkiä pois edes nykyisessä poliittisessa kuohunnassa.

Kissinger toki vaati, että Venäjän on hyväksyttävä, ettei Ukraina ole enää sen ”satelliittivaltio”, mutta yhtä lailla lännen pitäisi ymmärtää, ettei Venäjän ja Ukrainan suhde voi koskaan olla samanlainen kuin kahdella täysin vieraalla valtiolla on toisiinsa.

Niinpä Kissingerin hahmottelema ratkaisu onkin, ettei Ukrainaa vedetä mukaan sotilasliitto Natoon, vaan maa säilyisi ”liittoutumattomana, kuten Suomi”.

Suomalaisten natottajien harmiksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan grand old man esitti juurikin heidän inhoamaansa ”suomettumista” mallina ”suvereenille” Ukrainalle, jonka tulisi pidättäytyä vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.

Ainahan voidaan toki sanoa, että se oli ohimenevä ajatus vuodelta 2014, eikä ulkopolitiikan veteraani Kissinger enää tästä asiasta päätä: Yhdysvallat käskyläisineen ovat nykyään jyrkästi eri mieltä. Mutta ehkä Venäjän, Yhdysvaltojen ja euromaiden kesken sovitaan vielä jotain pragmaattista, kunhan pahin uhovaihe väistyy.

Myös Moskovassa vieraillut Ranskan presidentti Macron näkee ulkopoliittisen neutraaliuden yhtenä vaihtoehtona Ukrainalle (joidenkin lehtitietojen mukaan hänkin olisi käyttänyt – Alexander Stubbin ja Carl Bildtin tyrmistykseksi – termiä ”suomettuminen”, mikä on pitänyt sittemmin kiistää).

Joka tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä, että Ukrainaa ei otettaisi Naton jäseneksi ja Venäjän vaatimukset tulisivat ainakin tältä osin täytetyiksi. Läntisten analyytikkojen mielestä kyse ei ole kuitenkaan pelkästään Ukrainasta, vaan koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista, jota Putin haluaa uudistettavan.

Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Kremliä lähellä oleva politiikan tutkija Sergei Karaganov on sanonut, että kylmän sodan jälkeen syntyneen, pitkälti lännen muotoileman turvallisuusjärjestelmän tilalle olisi rakennettava uusi järjestelmä, joka asettuisi laajempaan, ”euraasialaiseen” kehykseen.

Venäjän joukot Ukrainan rajan läheisyydessä eivät kuitenkaan aio siirtyä maahan. Tämä olisi venäläisanalyytikonkin mielestä ”järjetöntä”. Kiovan korruptoituneen hallitsevan kerroksen tuhoaman maan haltuunotto olisi ”yksi pahimmista skenaarioista”. Joukot ovat rajalla vain ”estämässä uutta hyökkäystä Donbassin tasavaltoihin”.

Yhdysvaltojen nykyisellä sotanarratiivilla, jossa Venäjän väitetään ”aivan pian” hyökkäävän Ukrainaan (vaikka Ukrainan hallintokaan ei pidä tätä todennäköisenä), on kuitenkin omat, itsekkäät tarkoitusperänsä.

Bidenin kabinetin ajatus on alusta asti ollut palauttaa Yhdysvallat taas maailmanpolitiikan keskiöön. Elvyttämällä Ukrainan geopoliittisen kriisin ja vetoamalla Venäjän uhkaan, sisäpoliittisissa ongelmissa vellova Washington saa taas patsastella johtajan roolissa, yrittäessään valaa euromaihin uskoa transatlantismin uudesta tulemisesta.

Euroopan unioni voi olla tässä projektissa todellinen häviäjä. Bryssel ei saakaan aktiivisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimijan roolia, vaan Washington voi Putinia demonisoimalla leikkiä pelastajaa, joka johtaa jälleen vasalleitaan ”länsiliittoumassa” (tosiasiassa tämä tapahtuu uhkailemalla ja asiaan liittyy mm. Saksan ja Venäjän Nord Stream 2 -kaasuputken kohtalo).

Tulevassa geotaloudellisessa kilpailussa, Venäjä tarvitsisi ”turvallisen ja ystävällisen läntisen sivustan”, Karaganov esittää. Ilman Venäjää – tai kääntyneenä jopa sitä vastaan – Eurooppa voi tutkijan mukaan nopeasti menettää kansainvälisen painoarvonsa.

Kävipä Ukrainan asiassa miten tahansa, käynnissä olevat manööverit eivät ainakaan palauta Yhdysvaltojen ylivaltaa entiselle tasolle: siitä pitävät huolen Kiinan nousu ja strateginen kumppanuus Venäjän kanssa, sekä maailmantalouden aasialaistuminen.

Globalisaation veturi ehkä vaihtuu, mutta se ei näytä ainakaan Kissingerin heimolaisia huolettavan; he ovat jo virittäneet kytköksensä myös Pekingin suuntaan. Rahalla ei ole isänmaata ja sen palvojille kelpaa yhtä lailla ”kiinalainen vuosisata”, kuin uppoavan lännen woke-kapitalismi.

Suomessa eletään edelleen länsinostalgian vallassa, vaikka luulisi, että korona-aikana monien silmät olisivat avautuneet näkemään, mihin suuntaan maailma on oikeasti menossa, johtipa sitä sitten mikä valta tahansa.