Eräs kansanedustaja erehtyi toteamaan eilen jotakuinkin niin, ettei ole realistista olettaa Ukrainan pääsevän Naton jäseneksi. Välittömästi alkoi poliittinen myrsky, jossa monet poliitikot, toimittajat ja tutkijat kiirehtivät ilmaisemaan pöyristyksensä tällaisen mielipiteen johdosta.

Ukraina ei ole pääsemässä virallisesti Naton jäseneksi, mutta realistiset ulkopoliittiset kommentit ovat kiellettyjä lännetetyssä Suomessa. Venäjän-vastaiset kommentoijat eivät näytä edes tiedostavan närkästyksensä ironiaa: he ovat yhtä sitoutuneita Yhdysvaltojen johtavaan rooliin maailmassa kuin taistolaiset aikoinaan Neuvostoliittoon.

Tämäkin pateettinen tapaus (jossa ”syyllinen” on jo pyytänyt anteeksi vainoajiltaan ja eronnut valiokuntatehtävästään) on vain esimerkki siitä, että amerikkalainen woke, poliittisen korrektiuden herännäisoppi, vaikuttaa myös Suomessa. Aivan kuten woke-kulttuurissa, johon kuuluu vaatimus aatteellisesta puhdasoppisuudesta, sallittujen näkemysten kirjo käy Suomessakin yhä kapea-alaisemmaksi.

Esimerkkitapauksia tulee varmasti lisää, mutta jo eilisen perusteella nähtiin, että suomalaisessa politiikassa vaaditaan woke-aatteelle ominaista ”cancelointia”, länsikeskeisestä narratiivista poikkeavien mielipiteiden tukahduttamista ja niiden esittäjän julistamista ei-toivotuksi henkilöksi, jota täytyy rangaista, eristää sosiaalisista piireistä ja saada irtisanotuksi jopa työstään.

Suomalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ole enää aikoihin ollut sidoksissa realismiin tai omaan valtioetuun, vaan se perustuu unelmahöttöön, jossa Suomi ”kuuluu länteen” ja on ”kokoaan suurempi”, arvostettu ja tärkeä osa paitsi Euroopan unionia, myös laajempaa Yhdysvaltojen johtamaa ”liittoumaa”. Tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa, mutta maamme poliittisella eliitillä on omituisia päähänpinttymiä ja harhaisia haaveita.

Kekkoslovakiasta siirryttiin aikanaan nopeasti Eurostoliittoon. Tämäkään ei kaikille vielä riittänyt, vaan joukko suomalaisia olisi mielellään maksumiehinä Pohjois-Atlantin liitossa ja pönkittämässä Yhdysvaltojen horjuvaa hegemoniaa, vaikka siitä ei Suomelle mitään hyötyä olisikaan. Amerikkalaistetut äänenpainot ovat vuosi vuodelta vain voimistuneet valtamediassa, mutta kansalaisten enemmistön ääntä ne tuskin edustavat.

Bidenin turpotaistolaisten mukaan Ukraina on ”suvereeni valtio”, mutta se on sitä vielä vähemmän kuin köyhtyvä EU-Suomi. Kiova on Yhdysvaltojen miehittämä, läpeensä korruptoituneiden oligarkkien ja amerikkalaispoliitikkojen hämärien bisnesten pesäpaikka, josta natiivikansalaisten muuttoliike muualle on jatkunut jo vuosien ajan. Ukrainan ainoa merkitys Yhdysvalloille on geopoliittinen, sen hybridisodassa Venäjää vastaan.

Suomen valtamedia on jo pitkään osallistunut tähän hybridisotaan julkaisemalla päivittäin Venäjää mustamaalaavia kirjoituksia, uutispätkiä ja ohjelmia. Koulutusta ja ohjeistusta tähän toimintaan on saatu ulkomailta asti. Viime kuukausina toimittajat on valjastettu täyteen sodanlietsontamoodiin, kuten aiempienkin Yhdysvaltojen aloittamien sotien alla.

Nyt on kulunut jo yli sata päivää siitä, kun ”nimettömät lähteet” aloittivat Washington Post-lehdessä narratiivin Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Jotenkin tulee taas takaumia 90-luvulta tähän päivään ja mieleen nousee Jugoslavian, Irakin, Libyan ja Syyrian runteluprojekteihin johtanut systemaattinen valehtelu.

Venäjä on tosin kovempi pala kuin Lähi-idän raunioiksi pommitetut valtiot, joten infosota käy kuumana, vaikka varsinaista sotilaallista yhteenottoa ei tulisikaan. Länttä hallitsevalle eliitille sota Euroopassa tosin sopisi vallan mainiosti, varsinkin kun pandemiapelote alkaa menettää tehoaan ja talouskriisin laajuus uhkaa paljastua.

Kansalaisten kannattaisi vakavasti pohtia, miksi virallinen Suomi – eduskuntaa, ministeriöitä, politiikan tutkijoita ja median edustajia myöten – on mukana tässä järjettömyydessä omien kansallisten intressien vastaisesti. Mitä tällaisilla kansanedustajilla, viranomaisilla ja journalisteilla oikein tekee?

Turvallisuuspolitiikan uustaistolaiset eivät ole ”putinisteja”, vaan oikeistoliberaalin Lännen™ asiamiehiä, jotka pyrkivät saamaan kaikki Suomen poliittiset toimijat ja puolueet oikealta vasemmalle saman atlanttisen sateenkaarivarjon alle. Tässä onkin jo aika hyvin onnistuttu.