Nato-keskustelua on pidetty esillä viime kuukausina ja aihe nostetaan esiin Suomessa varmasti myös tulevissa eduskuntavaaleissa. Virallinen Suomi on osoittanut halunsa pyrkiä atlantistikerhoon keinolla millä hyvänsä, vaikka globaalissa kuvassa Pohjois-Atlantin liitto näyttää yhä enemmän muinaismuistolta.

Jos Natosta tulisi merkityksetön, Yhdysvallat menettäisi vaikutusvaltaansa Euroopassa. Sen ainoa tehtävä Euroopassa on ollut pitää Saksa ja muutkin maat alisteisina länttä hallitsevalle eliitille, joka koordinoi taloutta, politiikkaa ja sotilaallisia toimia Washingtonista, Lontoosta ja Davosista käsin.

Toisesta maailmansodasta lähtien tavoitteena on ollut, ettei Euroopasta nousisi enää itsenäistä maailmanpoliittista toimijaa, vaan maahanmuuttajista täyttyvän mantereen on tarkoitus säilyä kansakunnille vihamielisen eliitin ohjauksessa, kunnes globalisaatio ja väestönvaihto ovat tehneet tehtävänsä.

Tämä edellyttää Washingtonin näkökulmasta Eurooppaan kohdistuvaa, jatkuvaa ulkoista uhkaa, jota eurooppalaiset eivät pysty yksin torjumaan. Aggressiivisen, Ukrainaan suuntautuvan Naton laajentumiskysymyksen aiheuttaman kriisin ansiosta, Euroopassa onkin jo käynnissä diskursiivinen muutos kohti Naton vahvistamista. Myös Suomessa sotilasliiton kannatusta yritetään nostaa Venäjän-vastaisella propagandalla.

”Ajatus Naton pitämisestä elossa ja merkityksellisenä ei ole uusi”, selittää politiikan tutkija Salman Rafi Sheikh. ”Itse asiassa pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yhdysvaltojen poliittiset päättäjät yrittivät keksiä keinoja laajentaa Natoa, jotta se pysyisi toiminnassa.”

”Esimerkiksi senaatin ulkosuhteiden ja tiedustelukomitean silloinen jäsen ja senaatin asevalvonnan tarkkailijaryhmän toinen puheenjohtaja, senaattori Richard G. Lugar esitti jo elokuussa 1993 ulkoministeriölle antamissaan huomautuksissa selkeän kannanoton Naton laajentamiseksi Yhdysvaltojen johdolla.”

Lugarin dokumentissa Out of Area or Out of Business viitattiin suoraan siihen, miten ilman Naton laajentumista Yhdysvallat ei voisi säilyttää johtajuuttaan. Toisin sanoen Lugarin mukaan Yhdysvallat hallitsi Eurooppaa Naton kautta. Nykyinen kriisitilanne on suora osoitus siitä, että Lugarin kolme vuosikymmentä sitten esittämät huomautukset ovat yhä ajankohtaisia.

Yhdysvallat on aktivoinut Naton vastaiskujoukot ja asettanut 8 500 amerikkalaissotilasta ”valmiustilaan”. Sotilaita saatetaan lähettää Itä-Eurooppaan ja Baltian Nato-maihin ”suojelemaan” Eurooppaa ”Venäjän hyökkäykseltä”.

Luomalla kriisin ja ohjaamalla Eurooppaa sen läpi, Yhdysvallat yrittää vahvistaa omaa hallitsevaa rooliaan. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten Yhdysvallat on asettanut itsensä Euroopan energiapolitiikan keskipisteeseen ja sekaantunut Euroopan ja Venäjän väliseen kaasuputkihankkeeseen.

Kulisseissa kiista energiatoimituksista jatkuu. Yhdysvallat ehdottaa Euroopalle vaihtoehtoisia, ei-venäläisiä kaasuntoimittajia, jotta Nord Steam 2 -hanke kaatuisi ja eurojohtajat olisivat halukkaampia ryhtymään toimenpiteisiin Venäjää vastaan. On selvää, että Euroopan mahdollinen kääntyminen pois venäläisenergiasta, hyödyttää lopulta eniten Yhdysvaltoja ja käy eurooppalaisille kalliiksi.

Yhdysvaltojen ponnistelut ovat lisääntyneet sen jälkeen, kun Joe Biden myönsi, että Naton sisällä on erimielisyyksiä sopivasta lähestymistavasta tai vastauksesta Venäjälle. Siitä lähtien Yhdysvaltojen virkamiehet ovat antaneet varoituksia siitä, että mikä tahansa Ukrainaan kohdistuva offensiivi aiheuttaisi ”liittoutuneiden” koordinoidun vastatoimen. Näin Euroopan Nato-maat ja yhteistyökumppanit, Suomi mukaan luettuna, yritetään valjastaa Washingtonin asialle.

Pakistanilaistutkija Sheikh kysyykin, voiko Yhdysvallat saavuttaa haluamansa? Vastaus tähän kysymykseen riippuu hänen mukaansa siitä, ”kuinka vahva ajatus eurooppalaisuudesta on Euroopassa”. Hän ottaa esimerkiksi Ranskan Macronin linjan ja Natoa kritisoivat puheet.

Itse näkisin, ettei ajatus ”paneurooppalaisuudesta” – siten kuin Brysselin federalistit sen määrittelevät – juurikaan puhuttele tavallista kansaa. Korona-aika on vain syventänyt jakolinjoja, eikä yhteinen ”turvallisuusinfrastruktuuri” ole ollut ensimmäisenä kansalaisten mielissä rajoitusten keskellä. EU:n änkyräjäsenmaatkin ovat yhä esteenä unionin yhdentymiselle.

Siksi ei ole lainkaan yllättävää, että amerikkalaisvirkamiehet olivat nopeita syyttämään Venäjää Naton ”sisäisestä eripurasta”. Ulkoministeri Antony Blinken väitti ollessaan vierailulla Ukrainassa, että ”yksi Moskovan pitkäaikaisista tavoitteista on ollut yrittää kylvää erimielisyyksiä maittemme välille ja sisälle”.

Sheikh katsoo, ettei Yhdysvallat tulkitse väärin eurooppalaisia erimielisyyksiä Yhdysvaltojen kanssa; pikemminkin se sitoo tarkoituksella Euroopan ja Washingtonin aidot erimielisyydet Venäjään osoittaakseen, kuinka Eurooppa on Venäjän politiikan ”uhri” ja kuinka Yhdysvallat, joka on ”tietoinen” Venäjän ”salaliitoista”, voi ja aikoo ”suojella” Eurooppaa.

Venäjän jatkuva esittäminen hyökkääjänä aiheuttaa euromaissa – erityisesti Itä-Euroopassa – jännitteitä, jotka auttavat lähinnä Washingtonia. Saamalla pienemmät eurooppalaiset valtiot pelkäämään Venäjää, Yhdysvallat pyrkii samalla kukistamaan suurten eurooppalaisten valtioiden unelman yleiseurooppalaisesta kansainvälisestä politiikasta.

Tämä olisi Washingtonille mieluinen ulkopoliittinen voitto tilanteessa, jossa sen olisi jo siirryttävä kohti Kiinaa geopoliittisessa valtaistuinpelissä. Tosin epäilen, että Bidenin kaganistinen kabinetti haluaisi jonkinlaisena historiallisena kostoiskuna ennen kaikkea kaataa Venäjän.

Pekingin haastaminen saattaa olla jo liian myöhäistä: ellei maailmaa muokata uudella suursodalla, idän ja lännen taustavaikuttajien päivitetty käsitys ”pandemian jälkeisestä järjestyksestä” saattaa kuopata liberaalin järjestyksen edustaman atlantisminkin. Ehkä juuri siksi seniili Joe Biden valittiinkin ”vapaan maailman” hauturin rooliin?