Koronaviruksen omikronmuunnoksen jälkeen maailmaa näyttää vaivaavan uusi sotavirus, ainakin jos jatkuvalla syötöllä valtamediassa toistettua ”Venäjä hyökkää ihan pian Ukrainaan”-narratiivia on uskominen.

Läntiset poliittiset kommentoijat väittävät, että Venäjä pyrkii vahvistamaan asemiaan muuttuvassa maailmassa ja luomaan oman ”venäläisen maailman” etupiirinsä, johon myös Ukraina Kremlin visiossa kuuluu (samaa tosin tuntuu tekevän angloamerikkalainen liittouma, joka sanelee Euroopalle jopa energiapolitiikan ehtoja).

Geopoliittiset analyytikot, jotka eivät ole lännen ajatushautomoissa töissä, esittävät puolestaan, että Venäjän ”uhkaa” ja Ukrainan ”koskemattomuutta” korostetaan, jotta Yhdysvaltojen johtama Pohjois-Atlantin liitto säilyttäisi edes rippeet merkityksestään nykymaailmassa. Bidenin hallinnon ”kaganistit” haluaisivat myös uuteen sotaan.

Tällä välin elämä jatkuu myös ”hyökkäysuhan” alla elävässä Ukrainassa. Kiovassa ei näy paniikkia, vaikka Yhdysvaltojen ja Britannian suurlähetystöt ovat päättäneet evakuoida henkilökuntaansa ja matkustusvaroituksia on annettu. Myös Israel on väläytellyt ukrainanjuutalaisten lennättämistä turvaan.

En ole taloustieteilijä, mutta aavistelen, että syvätasolla tässäkin turvallisuuspoliittisessa harhautuksessa on jälleen kyse rahasta: maailman taloudesta ja valuuttakeinottelusta, sillä ylikansallinen rahavalta määrää kulkusuunnan sekä idässä että lännessä, samoin kuin muissakin ilmansuunnissa.

Kuka tästä sodalla pelottelusta hyötyy ja miten? Kaikkien kytevien konfliktien ja epävakauttamisten kautta on yleensä ajettu maaliin pääomapiirien pitkän tähtäimen suunnitelmia, joihin myös viime vuosien ”pandemia” sulkutiloineen ja rokotepasseineen kuuluu.

Markkinat ovat jo hermostuneet Yhdysvaltojen keskuspankin Fedin koronnostoaikeiden lisäksi Ukrainan tilanteesta. Konfliktin eskaloituminen sodaksi merkitsisi ainakin energian hintojen nousua ja eurokotitalouksien lämmityskulujen kohoamista. Länsi taas asettaisi Venäjälle lisää pakotteita, mikä heikentäisi Venäjän-kauppaa harjoittavien yritysten tuloksia.

Ukraina on Euroopan köyhimpiä ja korruptoituneimpia maita, jossa näyttelijäpresidentin takana todellista valtaa käyttävät oligarkit ylikansallisine kytköksineen. Vaikka Venäjä ei katso hyvällä Naton laajentumisyrityksiä, sillä ei liene halua ryhtyä elättämään 44 miljoonaa ihmistä lisää, eläkkeineen, etuuksineen ja terveydenhuollollisine kuormituksineen.

Tiedotusvälineet antavat absurdisti ymmärtää, että Putin on vain yllättäen päättänyt valmistella hyökkäyksen Ukrainaan. Realistisempien arvioiden mukaan Venäjän peliliikkeet ovat vain reagointia Yhdysvaltojen ja Ukrainan toimintaan. Todellisia syitä tuskin paljastetaan valtavirran uutisissa.

Joukkojen sijoittaminen omalle alueelle ei ole ensisijaisesti naapuriin kohdistettu uhka, vaan turvallisuustoimenpide: Yhdysvallat ja Britannia muiden muassa ovat lähettäneet omaa sotakalustoaan Ukrainaan. Washington tuskin olisi reagoimatta, jos Venäjä tekisi vastaavia siirtoja vaikkapa Kuubassa tai Venezuelassa.

Venäjä pyrkii kilpailemaan länsimaisten kumppaneidensa kanssa periaatteessa kaikilla liike-elämän aloilla ja maalta on kestänyt vuosia päästä nykyiseen asemaansa. Ukrainaan hyökkääminen tuhoaisi Kremlin ponnistelut yhdessä yössä; ainoa valtiotason hyötyjä tässä kuviossa olisi Yhdysvallat.

Hyökkäyksen aikana Suomi ja Ruotsi luultavasti liittyisivät salamannopeasti Natoon ja syyttäisivät tästä ”pakon sanelemasta liikkeestä” Venäjän aggressiota. Tällainen voitaisiin toki toteuttaa myös ns. väärän lipun operaationa (tämänkö vuoksi ulkoministeri Haavisto tapasi äskettäin Naton pääsihteerin?). En ihmettelisi, jos jonkinasteinen konflikti aloitettaisiin Pekingin olympialaisten aikoihin.

Jälleen taustalla muhii kuitenkin riittävästi muita hämäryyksiä, joita häivytetään näkyvistä käynnissä olevalla infosotakampanjalla. Asioista myös keskustellaan yhä osapuolten kesken.

Kuten on ollut asian laita koronakonsensuksen vallitessa, myös nykyinen ”sodan uhka” voi olla pienten piirien peliä, jossa valtiotkin ovat vain pelinappuloita. Konfliktin lietsominen jossakin kaukaisessa maassa on myös hyvä harhautus kotimaan poliittisista ongelmista.