Pandemiapelureiden pihtiote

”Pandemian ja ilmastonmuutoksen narratiivit ovat alkaneet kietoutua toisiinsa”, kirjoittaa australialaisbloggari Sean Stinson. Samaa strategiaa, jota on testattu keinotekoisen terveyskriisin yhteydessä, aiotaan käyttää myös ”ilmastokatastrofissa”, josta vallanpitäjät ovat puhuneet jo vuosikymmenien ajan.

Meneillään olevan Glasgow’n ilmastokokouksen varoitukset saattavat olla jopa tervetullut harhautus heille, jotka kärsivät pitkäaikaisesta koronaväsymyksestä; kunnes he tajuavat, että ”nykyaikainen lääkekartelli ja fossiilisten polttoaineiden oligarkia ovat saman kolikon kaksi puolta, kaksi saman sauvan ympärille kietoutunutta käärmettä”.

Sen lisäksi, että useimmat nykyaikaiset lääkkeet perustuvat petrokemian tuotteisiin, ne ovat samojen oligarkkien omistuksessa ja valvonnassa. Juuri tämä oligarkia haluaa nyt radikaalisti ”uudistaa yhteiskuntaa”, tai kuten Stinson huomauttaa, se on jo ”toteuttamassa yli viisikymmenvuotisen suunnitelmansa viimeisiä vaiheita tätä tarkoitusta varten”.

Eliittikriittinen Stinson esittää koko joukon hyviä kysymyksiä ja kommentteja:

”Huomaako kukaan, että meitä lähestyvästä ilmastokatastrofista varoittavat samat ihmiset, jotka räjäyttelevät innokkaasti vuorten huippuja etsiessään harvinaisia maametalleja, joita he käyttävät pilvitietokoneiden ja toisiinsa kytkettyjen laitteiden voimanlähteinä?”

”Onko kukaan vähääkään huolissaan siitä, että ihmiset, jotka varoittavat meitä globaalista terveyskriisistä, etsivät nyt maapallon syrjäisimpiä alkuperäisheimoja immunisoidakseen heidät jotain sellaista vastaan, jonka kanssa he eivät todennäköisesti koskaan joudu kosketuksiin? Vihje: Jos meillä olisi todellinen pandemia, irtisanottaisiinko lääkäreitä ja sairaanhoitajia, jotka kieltäytyvät ottamasta kokeellista geeniseerumia?”

”Jos terveytemme olisi heille pienimmässäkään määrin tärkeää, tuputtaisivatko he meille muuntogeenistä maissia ja synteettistä lihaa luonnonmukaisen ravinnon sijaan? Jos he todella välittäisivät ’kestävyydestä’, mainostaisivatko he sähköautoja, joiden litiumakut on ladattava dieselgeneraattorilla?”

Kun Englannin keskuspankin entinen pääjohtaja Mark Carney sanoo, että ”ilmastonmuutos” on siirrettävä ”rahoituksen etualalle” ja kun Euroopan keskuspankin nykyinen pääjohtaja Christine Lagarde twiittaa, että on ”välttämätöntä rokottaa koko maailma”, kyse ei ole oikeasti ilmastosta eikä pandemiasta, vaan jostain aivan muusta.

Pääomaa määritellään uusiksi aivan silmiemme edessä. Raha sekä vaihdon välineenä että arvon säilyttäjänä on häviämässä ja sen korvaa ”sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä” Kiinan mallin mukaisesti. Myös ihmisen määritelmä on muuttumassa transhumanistisessa lähitulevaisuudessa, jossa ”teknologinen ja orgaaninen sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi”.

Kyseessä on jumalaa leikkivien, filantrooppeja esittävien manipuloijien itsekäs projekti. ”Tarkoitan niitä noin 150 ihmistä, jotka yhdessä omistavat suurimman osan maailman maa-alueista ja luonnonvaroista ja joilla on yli puolet maailman rahavaroista piilotettuna veroparatiiseihin, kun taas puolet maailman väestöstä elää enintään kahden dollarin suuruisella summalla päivässä”, Stinson selittää.

Jostain syystä ihmiset näyttävät sietävän, että heidän yhteiskuntansa on järjestetty hierarkioiksi, joiden pyramidin huipulla on näitä rikkaita ja vaikutusvaltaisia ”johtajia”. Tämä on ehkä toiminut historiallisesti kohtuullisen hyvin, ainakin silloin, kun hallitsijat olivat jossakin määrin vastuullisia.

Nälänhädän tai epäonnistuneen sotastrategian yhteydessä vallanpitäjät saattoivat helposti menettää asemansa tai jopa päänsä, kun olosuhteet muuttuivat liian ankariksi massoille, tai kun ylimystön käytös koettiin erityisen epäoikeudenmukaiseksi. Nykyään näin ei ole, vaan eliitti on turvassa linnoituksissaan ja massoja paimennetaan politiikkojen, viranomaisten ja toimittajien välityksellä.

Talousjärjestelmä, jota kutsumme kapitalismiksi, on palvellut tätä eliittiä hyvin viimeisten noin neljänsadan vuoden ajan. Talouskasvun on väitetty, skotlantilaisen filosofi Adam Smithin sanoin, rakentaneen ”kansojen varallisuutta”, yleistä etua ajavan ”näkymättömän käden” ohjaamana. Tämäkin teoria on osoittautunut pelkäksi sanahelinäksi uusliberalismin ylilyöntien myötä.

Kansakunnista on myös tullut kiusallisia anakronismeja, noloja takaumia hyväntahtoisten kuninkaiden unenomaisiin aikakausiin. Stinsonin mukaan vallanpitäjien suunnitelmissa siintää ”resursseihin perustuva teknokraattinen diktatuuri, jossa rikkaiden ja vaikutusvaltaisten miesten pieni vähemmistö orjuuttaa muun ihmiskunnan”.

Tämän vihamielisen ryhmittymän mukaan ihmiskunnasta on tullut taakka planeetalle. Maailman väkiluku on kohta lähes kahdeksan miljardia ja näiden eugenistien mielestä suuri osa ihmisistä on poistettava kuviosta tavalla tai toisella.

500 miljoonaa ihmistä on globalistien tavoite, mikäli Georgia Guidestones -graniittimonumentin kaiverruksia on uskominen, tai ehkä vieläkin vähemmän, jos ottaa CNN:n perustajan Ted Turnerin lausuman lähtökohdaksi: ”Ihanteellinen maailman väestömäärä olisi 250-300 miljoonaa ihmistä, mikä merkitsisi 95 prosentin laskua nykyisestä”.

Suuri ongelma käsityksessämme maailmasta on se, että olemme erehtyneet pitämään auktoriteettien myöntämiä myönnytyksiä ”oikeuksina”, jotka on kirjattu johonkin yleismaailmalliseen ja pysyvään lakiin. Yhteiskuntasopimuksen ehtoja on aina muutettu ilman ennakkovaroitusta. Mitä valtio on antanut, se voi myös ottaa pois ja kuten meille jo aika suoraan sanotaan, suuria muutoksia on tulossa.

”Neljännen teollisen vallankumouksen” myötä ihmistyövoimaa ei enää entisessä määrin tarvita, eikä myöskään palvelualalla työskentelevien välikäsien suurta joukkoa. Yhteiskunnan säännöt ja rajoitukset, jotka koskevat valtion pakkovaltaa yksilöön nähden, voidaan kääntää ylösalaisin hetkessä. Tämä koskee myös kansalaisten oikeutta yksityisomistukseen – oikeutta, joka on ollut modernin kapitalismin perusta.

”Suuri uudelleenkäynnistys” ei kosketa vain talousjärjestelmää ja ”kapitalismin nollaamista”; se pyrkii koko maailman ja nykyihmisen muuttamiseen. Se merkitsee sosiaalisten suhteiden, omistussuhteiden sekä yksilön kansalaisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien uudelleenkäynnistämistä. Se saavutetaan joko yhteisymmärryksellä tai voimakeinoin. Korona-aikana poliisivaltioksi muuttuneessa Australiassa asuva Stinson tietää tämän.

”Nykyään he haluavat työntää geeniseeruminsa käsivarteesi vastoin tahtoasi ja kertoa, että se tapahtuu yleisen edun vuoksi. Jos kieltäydyt, he sanovat, ettet saa työskennellä tai matkustaa, et voi tavata perhettäsi, et voi mennä pubiin. Huomenna on lastesi vuoro. Sitten he nostavat polttoaineen hintaa tai peruuttavat ajokorttisi ja väittävät, että sen tarkoituksena on vähentää hiilidioksidipäästöjä.”

”Seuraavaksi sinut pakotetaan syömään heinäsirkkoja ja laboratoriossa kasvatettuja synteettisiä tuotteita, koska lihantuotanto muka tappaa maapallon. He tyhjentävät pankkitilisi ja antavat sinulle digitaalisen henkilöllisyystodistuksen ja perustulon. Etkö halua henkilöllisyystodistusta? Onnea vain yritykselle ostaa ruokaa tai löytää asunto.”

Tämän maailman hallitsijat ovat tehneet suunnitelmansa täysin selväksi. He haluavat saada kaiken ”hiilipohjaisen” absoluuttiseen ja täydelliseen hallintaansa tällä planeetalla; tämä käsittää kaiken elollisen ja elottoman. Toteutuvatko teknokraattien tavoitteet ylivallasta ja väestön vähentämisestä? Synkät suunnitelmat etenevät YK:n ja muiden ylikansallisten elinten kautta ”kehityksen” korulauseisiin verhottuna.

”Mitä tarvitaan, jotta ihmiset näkisivät, että todellinen kohtaamamme uhka ei ole ilmastonmuutos tai koronavirustauti, vaan pikemminkin kaikkivoipaisen, ahneen oligarkian juonittelut”, Stinson retorisoi.

Oligarkkien suunnitelmien pysäyttämiseksi riittäisi, että ihmiset kieltäytyisivät alistumasta; kansalaisten olisi vain kollektiivisesti ja äänekkäästi sanottava ”ei”. Koronapassin vastustajat osoittavat mieltään jo monissa maissa. Kahdeksankymmenen prosentin rokotuskattavuuden saavuttavassa Suomessa tuskin nähdään ensimmäisenä väkijoukkoja barrikadeilla vaatimassa vallanpitäjiä tilille.

Venäläistutkija: Kolme ideologista vaihtoehtoa

Venäläistutkija Artyom Lukin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan nykyistä geopoliittista kilpailua ei voi verrata kylmään sotaan, koska kyse ei ole enää ”ideologioiden yhteentörmäyksestä”. Lukinin mukaan kaikki kolme nykyistä suurvaltaa – Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä – edustavat ”erilaisia ideologisia valintoja”.

Yhdysvallat puolustaa ”liberaaliprogressiivista ideologiaa, joka äärimmäisessä [ideologista puhdasoppisuutta vaativassa] muodossaan tunnetaan nimellä wokeness”. Kiina ja Venäjä haastavat tämän amerikkalaisen liberaalin – ja toisaalta uusvasemmistolaisen – näkemyksen.

Kiina ja Venäjä niputetaan usein yhteen ”autokraattisina ystävinä”, Lukin huomioi. Venäläistutkijan mielestä Peking ja Moskova edustavat kuitenkin ”hyvin erilaisia ideologisia malleja”. Kiinan malli on ”synteesi marxilais-leniniläis-maolaisesta sosialismista ja perinteisestä kiinalaisesta tapakulttuurista, joita kehittynyt digiteknologia vahvistaa”.

Lukinista on myös virhe ajatella, että Putin haluaisi herättää kommunistisen Neuvostoliiton henkiin. Venäjän pitkäaikainen presidentti suhtautuu itse asiassa hyvin ristiriitaisesti entiseen neuvostomalliin. ”Putin ei ole kommunisti, vaan pikemminkin uusfeodaalinen yliherra”, Lukin heittää.

Putinin mieltymyksenä näyttäisi olevan ”vanha Tsaarin Venäjä”: hänen mielestään Venäjän ei tarvitse olla universaali ideologinen imperiumi, vaan ”laaja mannermainen autokratia”, joka luottaa ”ydinaseisiin, terveeseen konservatismiin ja hyväksi havaittuihin perinteisiin”.

Putinin Venäjän ihanne tulee siis menneisyydestä; tällaisenaan venäläinen ideologia vetoaa ”joihinkin oikeistokonservatiiveihin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa”. Tämän vuoksi lännen liberaali eliitti näkee Putinin ”ideologisena vastustajanaan”.

Silti Venäjän ideologinen haaste lännelle ei ole mitään verrattuna Kiinan asettamaan haasteeseen. ”Länsimaat pelkäävät Kiinaa yhä enemmän, paitsi Kiinan taloudellisen ja sotilaallisen voiman kasvun vuoksi, myös siksi, että Kiinan moderni, erittäin menestyksekäs kehitys vahvistaa Kiinan kommunistista puolueideologiaa”, Lukin selittää.

Hän katsoo, että ”koronaviruspandemia oli ratkaiseva hetki, joka osoitti Kiinan järjestelmän ylivoimaisuuden”. ”Kun useimmat länsimaat, sekä Venäjä ja Intia, epäonnistuivat katastrofaalisesti väestönsä suojelemisessa, Kiina voitti taistelun virusta vastaan”, venäläisakateemikko uskoo. Tämän näkemyksen oikeellisuudesta kriittinen lukija voi halutessaan kiistellä Lukinin twiittiketjussa.

Lukin myöntää, että Kiinan järjestelmässä on ”dystooppisia piirteitä”, mutta se on tällä hetkellä ”tehokkain järjestelmä, kun on kyse aineellisen vaurauden tuottamisesta massoille ja biologisen ihmiselämän suojelemisesta”. Spesifimpien perusteluiden sijaan hän kehottaa lukijoita tutustumaan kirjailija Fjodor Dostojevskin luomaan ”suurinkvisiittorin” hahmoon.

Lukin muistaa mainita, että oli myös neljäs kilpaileva ideologia, ”radikaali islamismi”, mutta sitä edustanut ”islamilainen valtio” tuhottiin suurvaltojen kollektiivisen toiminnan kautta. Tämä on Lukinin väitteistä erikoisin, sillä onhan islamilaisella sivilisaatiomallilla terroristiryhmiä menestyneempiäkin esimerkkejä Iranissa, Saudi-Arabiassa ja vaikkapa Turkissa.

Yhteenvetona Lukin toteaa, että ”ihmiskunta voi nyt valita lännen wokeismin, Venäjän uusfeodalismin ja Kiinan hieman dystooppisen digitaalisen sosialismin välillä”. Voiko näistä malleista oikeasti valita, vai määrittelevätkö historia, maantiede ja ulko- ja turvallisuuspoliittiset sidonnaisuudet sen, minkä suurvallan etupiiriin kukin maa kuuluu? Toinen kysymys on, miten meneillään oleva globaali kriisiaika vaikuttaa suurvaltapoliittisiin pyrintöihin?

Pentagon ja kolmen suurvallan maailma

Aspenin turvallisuusfoorumissa keskiviikkona puhunut Yhdysvaltojen asevoimien komentaja, kenraali Mark Milley tuntui myöntävän, että Amerikan yksipuolisen ylivallan vuodet saattavat olla ohi.

Amerikkalaiskenraali totesi, että maailma on ”muuttumassa kolminapaiseksi”. Tällä hän tarkoitti Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän korostuvaa roolia kilpailevina ”suurvaltoina”. Milleyn mielestä Yhdysvaltojen on kuitenkin yhä ”panostettava” vaikutusvaltansa säilyttämiseen.

Milley uskoo, että rauhan ylläpitäminen ”suurvaltojen” välillä kolmen navan kokoonpanossa on huomattavasti vaikeampaa kuin kylmän sodan aikana, jolloin kaksi suurvaltaa oli vastakkain. Myös nopeasti kehittyvä teknologia lisää monimutkaisuutta ja maailmasta tulee ”strategisesti paljon epävakaampi” kuin ennen.

Milley lisäsi, että tällaisessa kolminapaisessa maailmassa Pentagon pitää Kiinaa ”tärkeimpänä vastustajanaan”. Peking on viimeisten neljän vuosikymmenen ajan investoinut aktiivisesti armeijaansa ja on nyt valmis haastamaan Yhdysvallat ”ainakin alueellisella tasolla”.

Kiinan pitkän tähtäimen tavoitteena on asettua Yhdysvaltoja vastaan globaalilla tasolla, Milley väittää. ”Heillä on kiinalainen unelma ja he haluavat haastaa niin sanotun liberaalin sääntöpohjaisen järjestyksen, joka astui voimaan vuonna 1945 toisen maailmansodan päätyttyä”. Tämä tulee olemaan amerikkalaiskenraalin mukaan ”todellinen haaste” tulevien vuosien aikana.

Viime vuosina Kiinan ja Yhdysvaltojen armeijat ovat joutuneet ottamaan yhteen useilla eri alueilla ja Etelä-Kiinan meri on ollut tällaisten välikohtausten polttopiste. Resurssirikas vesiväylä, johon kohdistuu päällekkäisiä alue- ja merioikeusvaatimuksia, on yksi Yhdysvaltojen niin sanottujen ”merenkulunvapausoperaatioiden” tärkeimmistä kohteista ja myös Kiinan sotilaallisen kehitystyön kohde.

Toinen merkittävä kahdenvälisten jännitteiden lähde on Taiwanin saari, jolla on läheiset suhteet Washingtoniin ja jota Peking pitää osana manner-Kiinaa. Tänä vuonna Kiinan armeija on toiminut yhä aktiivisemmin saaren ympärillä ja suorittanut ylilentoja. Yhdysvaltojen sotilasaluksia on myös toistuvasti nähty Taiwaninsalmella, mikä on herättänyt vihaisia reaktioita Pekingissä ja syytöksiä sekaantumisesta Kiinan sisäisiin asioihin.

Milley uskoo kuitenkin, että aktiivisesta uhittelusta huolimatta Peking ei todennäköisesti yritä ottaa Taiwania väkisin haltuunsa lähiaikoina. ”Kiinaa koskevan analyysini perusteella, en pidä sitä todennäköisenä lähitulevaisuudessa”, kenraali arvioi.

Pekingin mielestä Washington on jatkanut ”Taiwan-kortin käyttämistä” häiritäkseen Kiinan pyrkimyksiä kansalliseen yhdentymiseen ja kehitykseen. Sen ”räikeät toimet”, kuten asekaupat Taiwanin hallinnon kanssa ja ”kasvavat viralliset suhteet Kiinan saariprovinssin kanssa”, ovat heikentäneet Kiinan ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden poliittista perustaa ja vahingoittaneet Taiwaninsalmen rauhaa ja vakautta.

Kenraali Milleyn mukaan ”maailma on todistamassa yhtä suurimmista geostrategisen voiman muutoksista, joita se on koskaan nähnyt” ja lisäsi, että tämä teknologisesta kehityksestä johtuva siirtymä merkitsee myös ”sodan luonteen perusteellista muuttumista”.

Milleyn kommentista tulikin mieleen, että aiemmin esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on todennut, että ”se, joka saavuttaa läpimurron tekoälyn kehittämisessä, tulee hallitsemaan maailmaa”.

Mark Milley nousi aiemmin otsikoihin myös Suomessa, kun hän paljastuskirjan mukaan soitti presidentti Trumpin virkakauden lopulla kaksi salaista puhelua kiinalaiskollegalleen vakuuttaakseen, että Trumpin Kiinan-vastaiset puheet eivät tarkoittaneet sodan valmisteltua.

Putinin koronapolitiikka ja suuri uudelleenkäynnistys Venäjällä

Moskovassa asuva amerikkalainen analyytikko Andrew Korybko kirjoittaa siitä, miksi Venäjän johtaja on omaksunut yleisen koronanarratiivin, huolimatta esiin nousevista todisteista, jotka asettavat kyseenalaiseksi joitakin viruksen vaarallisuutta ja siihen liittyviä torjuntastrategioita koskevia väitteitä.

Korybko on pitkään pyrkinyt kumoamaan erityisesti vaihtoehtomedioissa esitettyjä, hänen mukaansa vääriä väitteitä ja johtopäätöksiä Putinista ja Venäjän ulkopolitiikasta. Korybkosta yhteistä näille kampanjoille on saada näyttämään siltä, että Putinin Venäjä tukisi aina täsmälleen päinvastaisia poliittisia kantoja kuin Yhdysvallat.

Reaalipolitiikan harmaansävyisessä maailmassa tällainen idealismi ja usko Putinin hallinnon lähtökohtaiseen ”hyvyyteen” vastakohtana lännen valtiokoneiston ”pahuudelle” ei pidä paikkaansa, ja tullessaan tietoiseksi tästä poliittisesta todellisuudesta, moni vaihtoehtomediaa seuraava poliittinen aktivisti saattaa hämmentyä.

Mutta entäpä sitten koronapandemia? Huolimatta siitä, että venäläisillä tiedemiehillä on oletettavasti pääsy uusiin todisteisiin, jotka kyseenalaistavat viime vuosien aikana kootun, ihmisten pelkoja lietsovan koronatarinan, Putinin Venäjällä on jatkettu oletetun viruksen suhteen aika lailla samoilla linjoilla kuin muissakin maissa.

Venäjä on muotoillut politiikkansa tapahtumien virallisen tulkinnan mukaisesti, joka on linjassa terveysjärjestö WHO:n suositusten kanssa. Tästä voidaan päätellä, että Venäjän johtaja tukee tämän YK:n elimen kantaa periaatteesta, mikä vastaa yleensäkin hänen johdonmukaista tukeaan kyseiselle instituutiolle. Putin ei Korybkon mielestä vastusta ”globalismia” sinänsä, vaan ainoastaan Yhdysvaltojen edistämää yksipuolista muunnelmaa siitä.

YK:n peruskirjaan kirjatut kansainväliset oikeusperiaatteet ovat muodoltaan ja sisällöltään ”globalistisia”. Venäjän federaation edeltäjä, Neuvostoliitto, tuki tämän Kansainliiton seuraajan perustamista ja työskenteli sen varmistamiseksi, että sen lausekkeita noudatetaan kansainvälisesti.

Nyky-Venäjä jatkaa tätä diplomaattista perinnettä ja vastustaa kaikkea, mikä loukkaa YK:n toimivaltuuksia, vaikka se on myös ilmaissut tukensa järjestön uudistamiselle joissakin tehtävissä.

Korybko päättelee, että huolimatta esiin nousevista todisteista, jotka asettavat kyseenalaiseksi jotkin Maailman terveysjärjestön koronavirusta koskevista väitteistä, WHO:n räikeä vastustaminen olisi vastoin Venäjän strategisia etuja, jotka liittyvät YK:n auktoriteetin vahvistamiseen maailmassa.

Putin ei kuitenkaan tukisi edes YK:ta sokeasti, jos hän todella kokisi, että jokin sen ajama asia olisi Venäjän intressien kannalta epäedullinen. Korybkon mielestä kenenkään ei pitäisi olettaa, että Putinilla olisi vakavia pelkoja siitä, että yleisen koronanarratiivin hyväksyminen vaarantaisi Venäjän turvallisuuden.

Venäjä on toteuttanut yhteiskunnan sulkutiloja siinä missä Kiina ja länsimaatkin. Putin on myös sanonut uskovansa rokotusten olevan keino hillitä koronaviruksen leviämistä, vaikka lännessä jopa kahteen kertaan rokotetut ovat saaneet testien mukaan uusia tartuntoja, eivätkä kyseiset rokotteet vaikuta siis järin tehokkailta. Korybko olettaa, että presidentti Putin uskoo kuitenkin koronarokotteiden todella pelastavan ihmishenkiä.

Onko Venäjä sitten mukana ”suuressa uudelleenkäynnistyksessä” ja ”neljättä teollista vallankumousta” koskevissa suunnitelmissa? Putin näyttää todellakin kannattavan tällaista visiota, mistä on osoituksena hänen osallistumisensa Maailman talousfoorumin tilaisuuksiin vuodesta 1992 lähtien, jolloin hän ystävystyi WEF:n perustajan Klaus Schwabin kanssa, joka on kirjoittanut kirjoja näistä käsitteistä.

Lisäksi Venäjän hallitus allekirjoitti juuri viime kuussa WEF:in kanssa muistion ”neljännen teollisen vallankumouksen keskuksen” perustamisesta Venäjän alueelle. Kaikki tämä tapahtuu siitä huolimatta, että toisaalla Venäjän valtion media Russia Today ottaa usein toimituksellisesti vihamielisen kannan tätä lännen globalistien ajamaa suuntausta kohtaan.

The Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys” ja neljännen teollisen vallankumouksen konseptit, joita monet poliitikot eri puolilla maailmaa edes ajavat vastauksena ”pandemiaan”, on Korybkostakin ”kritiikin arvoinen”, erityisesti kun on kyse yhteiskunnallista epävakautta aiheuttavasta tavasta, jolla sitä edistetään monissa länsimaissa.

Putinin visio on kuitenkin sellainen, jossa Venäjä mukautuu joustavasti tähän väistämättömään siirtymään, joka muovaa maailmanjärjestystä uusiksi. Uskooko Venäjän johtaja kykenevänsä silti säilyttämään maansa suvereniteetin uudessa tilanteessa? Näin hän ainakin vihjasi kriittisessä puheenvuorossaan Maailman talousfoorumin virtuaalisessa kokoontumisessa tammikuussa.

Yksi kapitalismin ”nollaamisen” ja yhteiskuntien uudelleenmuokkaamisen yleisimmistä kritiikeistä on se, että näin vain institutionalisoidaan ja laajennetaan ”oligarkkisiksi kuvattuja käytäntöjä” sekä kasvatetaan erityisesti teknologiayhtiöiden valtaa globaalissa mittakaavassa. Vastapainoksi, Venäjä on yrittänyt hahmotella poliittista näkökantaa, jota voidaan kutsua ”populistiseksi valtiomielisyydeksi”.

Tällä tarkoitetaan sitä, että Venäjän valtio (ja sitä kautta sen taloudelliset elimet, kuten ne valtiojohtoiset yritykset, joita jotkut ovat kuvailleet oligarkkien omistamiksi) säilyttäisi perinteisesti ylimmän roolinsa yhteiskunnassa, mutta keskittyisi uudella tavalla ennakoivasti vastaamaan ihmisten taloudellisiin ja muihin tarpeisiin. Tätä uutta ”yhteiskuntasopimusta” edistettäisiin tulevaisuudessa sillä luottamuksella, jota presidentti Putin nauttii kansan keskuudessa (toisaalta sopii kysyä, kuinka kauan kansansuosio jatkuu, mikäli koronarajoitukset jatkuvat?).

Tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeää palata siihen, miksi presidentti Putin on omaksunut virallisen koronakertomuksen. Putin näyttää uskovan, että schwabilainen ”suuri resetointi”, pandemian poikkeusolot ja niiden myötä tapahtuvat muutokset maailmantaloudessa, ovat väistämättömiä, minkä vuoksi hän luultavasti ajattelee, että mikäli Venäjä pelaa korttinsa oikein, maa saa uudenlaisen johtoaseman tässä siirtymässä.

Putin katsoo myös, että Sputnik V ja muut venäläiset koronarokotteet ovat turvallisia ja tehokkaita, mikä tarkoittaa, että niiden pelättyjä pitkän aikavälin terveysvaikutuksia ei voida verrata länsimaisten kilpailijoiden rokotuksiin, mikä vähentää hallituksen ”pakottavaan” rokotuspolitiikkaan liittyviä kiistoja. Korybko ei usko (tai uskalla väittää), että Putin tietoisen välinpitämättömästi ”myrkyttäisi omaa kansaansa”, joten on syytä olettaa hänen uskovan vilpittömästi, että joukkorokotukset ovat kansan parhaaksi.

Mitä tulee sulkutiloihin, Putin on ehkä aiemmin uskonut, että ne auttavat ”pysäyttämään viruksen leviämisen”, ja ehkä hän uskoo niin edelleenkin, vaikka esiin nousevat todisteet toisaalta kyseenalaistavat tämän olettamuksen. Poikkeusolot ovat kuitenkin kiihdyttäneet sellaisia sosioekonomisia ja teknologisia prosesseja, jotka liittyvät ”suuren uudelleenkäynnistyksen” täytäntöönpanoon Venäjällä, joten ehkä talouskriisin uhka on pakottanut Putininkin mukaan koronapeliin.

Amerikkalaisanalyytikon johtopäätös on, että Venäjän päämies tukee näitä pandemian varjolla tehtäviä globaaleja muutoksia. Toisin kuin länsimaiset kollegansa, Putin ei seuraa sokeasti Maailman talousfoorumin ja lännen globalistien päätöksiä, vaan aikoo joustavasti sopeutua siirtymään, Venäjän suvereniteetin säilyttäen. Samalla kun Putin noudattaa ”ideologiatonta ja YK-keskeistä ulkopolitiikkaa”, sisäisiä asioita tullaan hoitamaan ”konservatiivisella” ja ”populistisen valtiomielisellä” tavalla, Korybko arvioi.

Analyysin loppukaneetti on se, että Putin on tarpeeksi pragmaattinen johtaja asettaakseen aina maansa pitkän aikavälin strategiset edut etusijalle, riippumatta siitä, ovatko venäläiset patriootit tai ulkomaiset Venäjän kannattajat eri mieltä hänen arvioistaan tietyistä asioista ja tilanteista.

Tässä on syy sille, miksi Putin puolustaa virallista koronakertomusta ja suhtautuu myönteisesti myös ”suureen uudelleenkäynnistykseen”, niin ikävältä kuin tämä saattaa koronakriitikoista ja antiglobalisteista kuulostaakin.

Wang Huningin Kiina ja lännen eksistentiaalinen kriisi

Geopolitiikan analysointi vaatii perehtymistä eri maiden poliittisiin kulttuureihin ja tutkimustyön aikana törmää usein mielenkiintoisiin hahmoihin. Yksi heistä on kiinalainen Wang Huning, jota on kutsuttu ”nyky-Kiinan Richelieuksi”.

Wang on Kiinan kansantasavallan johtava ideologi, jota pidetään aivoina kaikkien keskeisten poliittisten konseptien takana. Wangin käsialaa ovat ”kiinalainen unelma”, korruption vastainen kampanja, Vyö ja tie -aloite, itsevarmempi ulkopolitiikka ja jopa ”Xi Jinpingin ajattelu”.

Jos tarkastelee mitä tahansa valokuvaa, jossa presidentti Xi on tärkeällä matkalla tai kokouksessa, silmälasipäinen virkamies Wang on todennäköisesti nähtävissä taustalla, ei koskaan kaukana johtajasta.

Wang on näin ollen ansainnut vertailun Kiinan historian kuuluisiin henkilöihin, kuten Zhuge Liangiin ja Han Feihin (historioitsijat kutsuvat jälkimmäistä ”Kiinan Machiavelliksi”), jotka toimivat epävirallisina ”valtoina valtaistuimen takana”: korkean tason strategisina neuvonantajina ja jopa ”keisarin opettajina”.

Tällainen hahmo on länsimaissa yhtä helposti tunnistettavissa oleva éminence grise, ”harmaa eminenssi”, François Leclerc du Tremblayn, Charles Maurice de Talleyrandin, Klemens von Metternichin, Henry Kissingerin tai Vladimir Putinin entisen neuvonantajan, Vladislav Surkovin, tapaan.

Wangissa on kuitenkin ainutlaatuisen merkittävää se, että hän on onnistunut toimimaan hovifilosofin roolissa ei vain yhden, vaan Kiinan kolmen viimeisimmän huippujohtajan kanssa. Ennen Xi Jinpingin presidenttiyttä, Wang oli ideologi muun muassa Jiang Zeminin ”kolmen edustuksen” teorian ja Hu Jintaon ”harmonisen yhteiskunnan” periaateohjelman takana.

Tämän katsotaan olevan ennennäkemätön saavutus Kiinan kommunistisen puolueen fraktiopolitiikan maailmassa. Wangin värväsi puolueeseen Jiangin ”Shanghain jengi”, kilpaileva ryhmittymä, jonka Xi pyrki syrjäyttämään tultuaan valtaan vuonna 2012. Monet sen näkyvät jäsenet, kuten entinen turvallisuusjohtaja Zhou Yongkang ja entinen varaturvallisuusministeri Sun Lijun, ovat sittemmin päätyneet vankilaan.

Samaan aikaan myös Hu Jintaon faktio on sivuutettu, kun taas Xin ryhmittymä on vain vahvistanut valtaansa. Wang Huning on kuitenkin edelleen jäljellä. Hänen jatkuva läsnäolonsa kertonee jotain hänen poliittisen oveluutensa syvyydestä, sekä merkityksestään kiinalaiselle valtiokoneistolle.

Kiinan harmaa eminenssi oli aikoinaan erittäin tuottelias kirjailija, joka julkaisi lähes parikymmentä kirjaa ja lukuisia esseitä. Ilmeinen jatkuvuus noiden teosten ajatusten ja sen välillä, mitä Kiinassa tapahtuu nykyään, paljastaa, että Peking hahmottaa maailmaa yhä Wang Huningin silmin.

Vuonna 1988, tuolloin 30-vuotias Wang nousi ennennäkemättömän nopeasti Fudanin yliopiston nuorimmaksi professoriksi. Wang pääsi tutustumaan myös Yhdysvaltoihin, jossa hän vietti kuusi kuukautta vierailevana tutkijana. Wang oli syvästi utelias Amerikkaa kohtaan ja hän hyödynsi sen täysimääräisesti kiertelemällä eri kaupungeissa ja yliopistoissa kuin eräänlainen uuden ajan kiinalainen Alexis de Tocqueville.

Se, mitä hän näki, järkytti Wangia syvästi ja muutti pysyvästi hänen näkemystään lännestä. Wang kirjasi havaintonsa kirjaksi, joka julkaistiin Kiinassa vuonna 1991 nimellä Amerikka Amerikkaa vastaan. Siinä hän ihmetteli kodittomien leirejä Washingtonin kaduilla, hallitsematonta huumerikollisuutta New Yorkin ja San Franciscon mustien köyhillä asuinalueilla sekä suuryrityksiä, jotka näyttivät sulautuneen hallitukseen ja ottaneen sen valtaansa.

Lopulta hän päätyi siihen johtopäätökseen, että Amerikassa vallitsee ”pysäyttämätön kriisin pohjavirta”, joka johtuu sen yhteiskunnallisista ristiriidoista, muun muassa rikkaiden ja köyhien, demokraattisen ja oligarkkisen vallan, luokkien etuoikeuksien, yksilön oikeuksien ja kollektiivisten velvollisuuksien, kulttuuriperinteiden ja nestemäisen moderniteetin liuottimien välillä.

Mutta vaikka amerikkalaiset voivat hänen mukaansa havaita, että heillä on edessään ”monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia”, heillä on taipumus ajatella, että ne on ratkaistava erikseen. Wangin mukaan tämä ei johda mihinkään, koska ongelmat liittyvät itse asiassa erottamattomasti toisiinsa, ja niillä on sama perimmäinen syy: modernin amerikkalaisen liberalismin ytimessä oleva radikaali, nihilistinen individualismi.

”Yhteiskunnan todellinen solu Yhdysvalloissa on yksilö”, hän toteaa. Näin on, koska yhteiskunnan perustavin solu eli perhe, ”on hajonnut”. Samaan aikaan amerikkalaisessa järjestelmässä ”kaikella on kaksoisluonne” ja korkean hyödykkeen glamouria riittää. Seksi, tieto, politiikka, valta ja lainsäädäntö ovat muuttuneet hyödykkeiksi.

Tämä ”hyödykkeellistyminen turmelee monin tavoin yhteiskuntaa ja johtaa moniin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin”. Loppujen lopuksi ”amerikkalainen talousjärjestelmä on luonut ihmisen yksinäisyyden” tärkeimmäksi tuotteekseen, yhdessä huomiota herättävän eriarvoisuuden kanssa. Tämän seurauksena nihilismistä on tullut ”elämäntapa”, millä on ollut kohtalokkaita seurauksia amerikkalaiselle kulttuurille.

Silmiä avaava kokemus vaikutti siis Wangin näkemyksiin. Tämän jälkeen hän onkin analysoinut Kiinan poliittista järjestelmää ja sitä, miten se eroaa länsimaisesta. Wang kritisoi voimakkaasti länsimaista demokratiaa ja väittää sen olevan vain nimellistä. Hän katsoo, että etuilevat intressiryhmät hallitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa, eikä liene väärässä.

Wangin mielestä Kiinan kannattaa noudattaa omaa malliaan, jossa on vahva, keskitetty johto. Hän puolustaa voimakkaasti Kiinan hybridijärjestelmää, ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”, jonka Xi Jinping on nyt mukauttanut ajatukseen Kiinan ”uudesta aikakaudesta”. ”Siellä, missä ei ole keskushallintoa tai missä keskushallinto on rappeutumassa”, Wang kirjoitti kerran, ”kansakunta on jakautunut ja kaoottisessa tilassa”.

Monet Wangin kirjoitukset keskittyvät hallinnon haasteisiin. Hän on vertaillut eri maiden hallintotyylejä ja sitä, mikä ajaa hallintoviranomaisia arvioimaan kansalaisten tarpeita. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Japanissa hänen mukaansa ”turvallisuus” on etusijalla, kun taas esimerkiksi Intiassa tärkeintä on ”kunnioitus”.

”Yksilön tarpeisiin voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten sosiaaliset perinteet, taloudelliset suhteet, poliittinen toiminta, uskonnolliset ideologiat ja moraaliset vakaumukset”, Wang arvioi. Luottamus hallitukseen riippuu hänen mukaansa viime kädessä siitä, täyttääkö se peruslupauksensa kansalle.

Sinologi Jude Blanchette on todennut, että vuoden 1989 jälkeisenä aikana Wang ja muut tutkijat korostivat poliittisen vakauden tarvetta taloudellisen kehityksen tukemiseksi ja vastustivat jyrkästi kehotuksia, jotka koskivat poliittista hajauttamista Deng Xiaopingin talousuudistusten rinnalla.

Wangin mielestä ”demokraattisten instituutioiden muodostuminen edellyttää erityisiä historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita”. Kunnes nämä olosuhteet ovat kypsiä, poliittinen valta olisi suunnattava näiden olosuhteiden kehittämiseen. Hän jopa ilmaisi pelkonsa siitä, että Kiina voisi ”jakautua 30 herttuakuntaan ja 2 000 kilpailevaan ruhtinaskuntaan” hajautuspolitiikan vuoksi.

Blanchette väittää, että ”Wangin uusautoritarismin ja sen serkun, uuskonservatismin, perintö elää Xi Jinpingin aikana”. Xin hallinto on vahvistanut valvontaa valtionyhtiöistä maakuntiin. Niille, jotka odottivat Maon kaltaista ”Xi-kulttia”, on kuitenkin huomautettava, että ideologi Wang on myös maolaisuuden ylilyöntien voimakas kriitikko. Kulttuurivallankumous oli hänen mukaansa pelkästään ”poliittinen katastrofi”.

Wikileaksin vuotaman raportin mukaan, Xi Jinping – josta on amerikkalaisissa diplomaattisähkeissä käytetty nimeä ”Mr. Clean” – pitää Wangin tavoin kiinalaisen yhteiskunnan kaiken kattavaa kaupallistumista ja siihen liittyvää uusrikkautta, virallista korruptiota, arvojen, arvokkuuden ja itsekunnioituksen menettämistä, sekä huumeiden ja prostituution kaltaisia moraalisia paheita ”vastenmielisinä” ilmiöinä.

Wang on nyt ilmeisesti vakuuttanut Xin siitä, että heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jyrkkiin toimiin, jotta länsimaisen taloudellisen ja kulttuurisen liberaalikapitalismin aiheuttamat eksistentiaaliset uhat Kiinan yhteiskuntajärjestykselle voitaisiin torjua. Nämä uhat ovat lähes identtisiä Yhdysvaltoja vaivaavien ongelmien kanssa.

Kiinan nykyjohto onkin Wangin ajatuksia mukaillen pyrkinyt heikentämään liberaalin lännen toksista vaikutusta. Tämä näkyy myös siinä, että Kiinassa suitsitaan seksuaalivähemmistöjen nimissä tapahtuvaa politikointia ja nuorison suosiossa olleiden, androgyynien poikabändien haitalliseksi koettua vaikutusta on pyritty korvaamaan maskuliinisuuden ja kansallismielisyyden ihanteilla.

Konservatiivisen Kiinan noustessa lännen olisi syytä paneutua syvälliseen ja ankaraan itsetutkiskeluun. Tämä olisi välttämätön askel kohti perustavanlaatuista muutosta, jota tarvittaisiin. Tosin taitaa olla niin, ettei Yhdysvalloilla tai Euroopan unionilla ole apunaan Wangin kaltaista ideologia, joka kykenisi päivittämään rappeutuneen sivilisaatiomallin tervehenkisempään ja kestävämpään muotoon. Riittävää tahtotilaakaan ei taida löytyä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meille tuputetaan lähes ainoana ”vaihtoehtona” lännen oligarkkien ”vihreää kapitalismia” ja transhumanismia, johon kuitenkin yhdistyy kiinalaistyylinen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä.

Järjestelmäkriisissä länttä hallitsevan eliitin täytyi valita taloudellisen vallan menettämisen tai ”liberaalin demokratian” kulissien pudottamisen välillä; korona-ajan ”uusi normaali” on osoittanut, kumman he valitsivat. Lännellä ei ole enää varaa arvostella Wang Huningin Kiinaa autoritarismista.