Fabio Vighi: Vasemmisto antautunut hätäkapitalismille

Akateemikkojen ja intellektuellien koronavirusreaktioita seuratessa, asioita kriittisemmin tarkasteleva ulkopuolinen on saanut toistamiseen pettyä ristiriitaisiin ja epäuskottaviin lausuntoihin.

Harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, tämän päivän (epä)älymystö toistaa samaa ”koronasanomaa” kuin eri maiden poliittinen johto, valtamedian toimittajat, terveysviranomaiset ja talousvaikuttajat. Koronapolitiikassa vallitsee masentava, irrationaalinen konsensus.

Italialainen vasemmistointellektuelli, Cardiffin yliopistossa Walesissa työskentelevä Fabio Vighi, katsoo että jopa vasemmiston ajattelijat ovat antautuneet ”hätäkapitalismin ideologialle”. Esimerkiksi hän nostaa slovenialaisen Slavoj Žižekin koronakirjoitukset, joissa yhteiskuntien sulkutiloja ei kritisoida, vaan ylistetään.

Vighi vetää tästä synkät johtopäätökset, joihin on vaikea olla yhtymättä: nykyvasemmisto on kyvytön näkemään, miten koronakriisi toimii täydellisenä myrskynä, joka vain nopeuttaa autoritaarisen kapitalismin nousua uusliberalismin tuhkasta.

Vighin mukaan merkityksellisen vasemmisto-opposition katoaminen, joka oli avaintekijä jo uusliberalistisen vallankumouksen onnistumisessa, on ratkaisevaa kapitalistisen vallan uuden vaiheen käynnistymiselle, jossa entisenlainen ”työyhteiskunta” liberaalidemokraattisine päällysrakenteineen tullaan kylmästi romuttamaan.

Sensuurin valta nykyisessä yritysten omistamassa infosfäärissä pakottaa kaikenlaisen toisinajattelun marginaaliin, ”salaliittoteorioiden” maailmaan. Yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa olevat eivät halua pudota paarialuokkaan – niinpä he ovat joko hiljaa, tai tukevat ulostuloissaan vallitsevaa narratiivia.

Älyllisesti rehellisempi akateemikko Vighi vierastaa julkisesti ”salaliittoajattelua”, mutta uskaltaa sentään sanoa, että ”nykypäivän ideologia ylläpitää hegemoniaansa demonisoimalla kaikki poikkeamat virallisesta agendasta”.

Kuitenkin kriisiytynyt kapitalismi on itse kaivanut ”orwellilaisen kaninkolon, johon olemme vajoamassa”. Vighistä kyse ei ole pelkästään ”sodasta virusta vastaan, vaan työyhteiskuntaa vastaan”, jonka kannattavuus on heikentynyt dramaattisesti viimeisten neljän vuosikymmenen aikana ja joka on paisuttanut rahoituskuplia, joiden puhkeaminen voi vielä räjäyttää kaiken.

Hän toistaa näkemyksensä siitä, että jo valepandemiaa edeltänyt maailmantalous tukehtui kestämättömään velkavuoreen (sekä yksityiseen että julkiseen). Syksyllä 2019 maailmanlaajuinen velkasuhde suhteessa bruttokansantuotteeseen oli noussut kaikkien aikojen korkeimmalle tasolle, 322 prosenttiin, ja varoituksia tuhoisan romahduksen lähestymisestä annettiin päivittäin.

Koronakriisi olisi nähtävä globaalikapitaalin itsekkäänä pelastautumisyrityksenä epävakaassa tilanteessa. Länsimaiset hallitukset ovat nyt perustamassa bioturvallisuusinfrastruktuureja, joiden tarkoituksena on hallita talouden romahtamisesta johtuvia väistämättömiä häiriöitä; ”sopimukseen” sisältyy myös rahoitusmarkkinoiden uudelleenkäynnistyminen ja hyperinflaatio, jonka myötä eliitti ottaa haltuunsa lähes kaiken, mitä voidaan omistaa ja hallita.

”Tämän vuoksi meillä ei ole edessämme vain väliaikainen terveydellinen hätätilanne, joka hälvenee heti, kun vaara on julistettu hävinneeksi. Kyseessä on pikemminkin maailmanlaajuinen instrumentum regni, jota toistetaan jokaisella mahdollisella kerralla”, Vighi varoittaa.

Toisin sanoen, kapitalismi keksii itsensä uudelleen ”täysin digitalisoituna feodaalisena teknokratiana”. Viime kädessä hengitystievirus toimii harhautuksena: bioturvallisuuden varjolla annamme hyväksyntämme kapitalistiselle vallankaappaukselle, joka tuomitsee suurimman osan meistä sukupuuttoon tai vapaaehtoiseen/vastentahtoiseen orjuuteen: tulevaisuuteen, jossa identiteettimme muokataan ”kulutuskeskeisestä oikeudettomaksi”.

Vighin mielestä nykyvasemmistolaiset tukevat täysin ”kapitalistista valtiota ja sen yhä kestämättömämpiä pelastuskertomuksia”. Yli vuosi koronapandemian virallisen alkamisen jälkeen he suhtautuvat edelleen myönteisesti kaikkiin rajoittaviin toimenpiteisiin ja kansanterveyden nimissä tehtäviin poliittisiin päätöksiin.

Teknokraattinen valtio, olipa se sitten näennäisesti liberaali tai konservatiivinen, punainen, sininen tai vihreä, on vain ”talouden poliittinen lihas”: omaksutuilla ismeillä ei ole todellista merkitystä tässä ylikansallisen rahavallan omistamassa systeemissä.

Vighi katsoo, että koronaviruksen varjolla aiheutettu sosioekonominen tuho suuressa osassa maailmaa on ”täysin sopusoinnussa hätäkapitalismin dystooppisen himon kanssa” – se on itse asiassa olennainen osa pääoman ”mieletöntä rationaalisuutta”, joka on täysin välinpitämätön niitä kohtaan, joita poljetaan ja jotka jätetään jälkeen.

Neljännen teollisen vallankumouksen puolustajat toivottavat avoimesti tervetulleeksi ”suuren uudelleenkäynnistyksen”. Kyseessä on yhteiskunnan massiivinen muodonmuutos, jonka tavoitteena on ”kopioida kapitalistinen sorto korkeammalla teknologisen monimutkaisuuden tasolla ja jossa bioturvallisuus toimii ideologisena vahtikoirana”.

Virus on tarjonnut ihanteellisen maaperän, ei ”globaalin solidaarisuuden kukoistukselle ja kommunismin väistämättömyydelle”, vaan väkivaltaisen ”luovan tuhon” prosessin käynnistämiselle, jonka tavoitteena on ”sosiaalis-taloudellisen apartheidin aikaansaaminen köyhyyden, sorron ja propagandan tappavalla yhdistelmällä”.

Poliittisesti katsottuna, horisontissa ei ole odotettavissa mitään vallankumouksellista uutta alkua – ainakaan jos Vighiltä kysytään. Koronaviruksen pysähtymisen yhdistäminen kommunismin mahdollisuuteen voi olla teoreettisesti ovelaa, mutta se on edelleen vain idealistista tai kyynistä harhautusta.

Vasemmistolainen Vighi on huomannut, että korona-aikana hyödynnetään myös pahimman luokan propagandaa: jos protestoi poikkeusoloja ja koronarajoituksia vastaan, tulee leimatuksi ”äärioikeistolaiseksi”.

Kapinan merkitys on jo poistumassa sanastostamme, mutta samalla lisätään virkavallan valtuuksia, aivan kuin kansalaisten mahdollisia vastareaktioita ennakoiden. Vighi pelkää, että ”ilman kansan kollektiivisen vastarinnan muotoja, yhteiskunta muuttuu ulkoilmavankilaksi – mikäli meidät edes päästetään ulos kodeistamme”.

Vaikka ei ole epäilystäkään siitä, että olemme todistamassa kapitalismin romahdusta, on naiivia olettaa, että tällainen romahdus on välttämättä räjähdysaltis: vaikka se luo kurjuutta useimmille, se ei synnytä spontaanisti vallankumouksellisia olosuhteita uudelle fasismille, kommunismille, tai jollekin muulle vaihtoehdolle.

Vighin mielestä ”sivilisaatiomme hidastunut romahdus” synnyttää nykyisessä vaiheessa vain sen ”autoritaarisen kaksoisolennon”. Kapitalistinen romahdus yrittää valtamedian ja auktoriteettien avustuksella pakottaa meidät uskomaan, että selviytyäksemme meidän on suostuttava suurempiin annoksiin ”vihreämpää, turvallisempaa ja oikeudenmukaisempaa” hätäkapitalismia.

Lyhyesti sanottuna olemme kokemassa tektonista muutosta, jossa kapitalismi pyrkii pitämään itsensä hengissä muuttamalla hieman muotoaan. Entinen yhteiskunnallinen rakenne tuhotaan, koronaan väsyneet ja talouskriisin kurjistamat massat kurinalaistetaan. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan päivitettyä ideologiaa.

Monille länsimaisille vasemmistolaisille ”usko koronaan kataklysmisenä tapahtumana” oli aina poliittinen valinta, erityisesti Trumpin ja Bidenin välisen vaalikilpailun jälkeen. Heidän perustelunsa voidaan tiivistää seuraavasti: koska useimmat koronaskeptikot tulevat poliittisesti oikealta, virallinen ”sosiaalidemokraattinen kertomus” on ehdottoman luotettava.

Sama ”väärinkäsitys” pätee myös oikeistolaisiin, jotka pitävät lukituksia ”sosialistisina toimenpiteinä” ja näkevät ”kulttuurimarxismia” siellä, missä itse asiassa vain kapitalistinen koneisto jauhaa kansallisvaltiot ja natiivikulttuurit jo ajat sitten syrjäyttänyttä globalisaatiota uuteen muottiin.

”Tällainen poliittinen hämmennys on tyypillistä ajallemme”, toteaa Vighi. Se vahvistaa sen, että vanhentunutta vasemmisto/oikeisto -jakoa manipuloidaan kyynisesti ”havaintojen hallitsemiseksi” osana ”hajota ja hallitse” -ajattelua, jonka ainoa tavoite on nopeuttaa väkivaltaista järjestelmämuutosta.

Nyt kuitenkin yhä useammat ihmiset epäilevät sitä, mitä monet järjestelmällisesti vaiennetut äänet ovat sanoneet alusta alkaen: koronaviruksen aiheuttama kriisi on suurelta osin lavastettu.

Jokaisen, joka haluaa ajatella itse, olisi pitänyt jo tajuta, että tämä hätätilakertomus on – kuten monet muutkin aiemmat ja tulevat narratiivit – epäjohdonmukainen. Monet todisteet viittaavat siihen, että ”koronakuolemia” on paisuteltu ottamalla ajoissa käyttöön uusia lääketieteellisiä menettelytapoja. WHO:n sanoin, ”sovelletaan aina näitä ohjeita, riippumatta siitä, voidaanko niitä pitää lääketieteellisesti oikeina vai ei”.

Kuten jokaisen ideologian kohdalla, todisteiden saatavuus ei kuitenkaan riitä. Pikemminkin ”todellisena tieteenä” (joka on niin todellista, että se kieltää kaiken epäilyn ja keskustelun) mainostetun tieteen valta muistuttaa uuden uskonnon valtaa, kuten Jacques Lacan varoitti jo vuonna 1974: ”Tiede korvaa uskonnon ja on sitäkin despoottisempi, tympeämpi ja hämäräperäisempi.”

Kapitalismi panostaa tietenkin ”todellisen tieteen” voimaan aivan yhtä paljon kuin se hyödyntää ”terveyttä”, joka on nykyään maailman kannattavin liiketoiminta. Ideologisessa mielessä tärkein uutuus liittyy nykyään pelko-pelastus -parin kurinalaiseen käyttöön. Vaikka jotkut maat vastustavat ideologista aaltoa, useimmat länsimaiset demokratiat ovat päättäneet ratsastaa sillä.

Lopputulos on, että olemme antautumassa pelon ja eristämisen (ja naapurien vasikoinnin) kautta tapahtuvaan hallintaan, joka katsotaan kansalaishyveeksi. Kuten Giorgio Agamben on todennut, ”paljaan elämän” (vita nuda) tilaa pandemia-aikana parhaiten ilmentävä hahmo on ”oireeton potilas”, joka mahdollisena taudinkantajana tekee jatkuvasta rokottamisesta ja testaamisesta välttämätöntä, jotta yhteiskunnallisen osallistumisen oikeus säilyisi.

Tutkijana Vighistä on mielenkiintoista havaita, ”miten globaalia (ideologista) rokottamista vaaditaan nyt takaamaan jonkinlainen sosiaalinen identiteetti, joka voisi kompensoida jatkuvaa tuhoa”. Koronakriisi muistuttaa todellakin yhä enemmän ”uutta globaalia uskontoa, jolla on liturginen rakenne sakramentteineen ja rituaaleineen”: sosiaalisen etäisyyden ottaminen, kasvomaskin käyttäminen, käsien pakonomainen desinfiointi, järjestelmällinen epäluulo muita kohtaan ja niin edelleen.

Kaikki tämä jähmettyy ”uskomusjärjestelmäksi, jonka tarkoituksena on nostaa bioturvallisuus uuden jumaluuden asemaan, samalla kun pelisääntöjä muutetaan selkämme takana”. Terrorismin vastaisen sodan” korvaava ”sota virusta vastaan” täyttää saman ideologisen tarkoituksen. Nyt ”vihollinen” on näkymätön ja kaikkialla.

Kohteena on nyt ”vieraiden valtojen” tai ”terroristien” asemasta eri valtioiden oma väestö, joka on tiedotusvälineiden pelonlietsonnan ja bioteknologisen valvonnan kohteena – ei ainoastaan terveyspassin ja rokottamattomien erottelun myötä, vaan myös ID2020-hankkeen avulla, jonka rinnalla todennäköisesti otetaan käyttöön sosiaalinen luototus ja vain vuokraan perustuva talous.

Vighi sanoo suoraan, että mikäli emme kehitä kollektiivisia vastarinnan muotoja nykyistä korona-ahdinkoa vastaan, emme pian herää kommunismiin, ”vaan uusfeodaaliseen helvettiin, jossa herrat orjuuttavat meidät suojellakseen meitä ja suojelevat meitä orjuuttaakseen meidät”.

Valepandemia kapitalismin kriisin peittäjänä

”Puolitoista vuotta viruksen saapumisen jälkeen, jotkut ovat ehkä alkaneet ihmetellä, miksi yleensä niin häikäilemätön valtaeliitti päätti jäädyttää globaalin voitontavoittelukoneistonsa sellaisen taudinaiheuttajan edessä, joka kohdistuu lähes yksinomaan tuottamattomiin yli 80-vuotiaisiin”, kirjoittaa Fabio Vighi provosoivasti.

Miksi kaikki tämä humanitaarinen kiihko? Cui bono? Öljyn, aseiden ja rokotteiden parissa toimivat yritysjätit eivät pysäyttäneet planeettaa myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan. Syy on siinä, että jo ennen korona-aikaa maailmantalous oli ”uuden kolossaalisen romahduksen partaalla”. Vighi on kirjoittanut koosteen siitä, miten paine kasvoi ja mihin se johti.

Vuoden 2019 kesäkuussa Sveitsissä sijaitseva Kansainvälinen järjestelypankki (BIS), ”kaikkien keskuspankkien keskuspankki”, antoi vuotuisessa talousraportissaan varoituksen. Asiakirjassa korostettiin ”ylikuumenemista […] velkarahoituslainojen markkinoilla”, joilla ”luottostandardit ovat heikentyneet” ja ”vakuudelliset lainavelvoitteet (CLO) ovat nousseet voimakkaasti – mikä muistuttaa vakuudellisten velkasitoumusten [CDO] jyrkkää nousua, joka voimisti subprime-kriisiä [vuonna 2008]”.

Saman vuoden elokuussa BIS julkaisi valmisteluasiakirjan, jossa vaadittiin ”epätavanomaisia rahapoliittisia toimenpiteitä” ”reaalitalouden suojaamiseksi rahoitusolojen heikkenemisen jatkumiselta”.

15. elokuuta 2019, maailman suurin varainhoitoyhtiö BlackRock julkaisi myös oman raporttinsa, Dealing with the next downturn, jossa kehotettiin Yhdysvaltojen keskuspankkia ruiskuttamaan likviditeettiä suoraan rahoitusjärjestelmään katastrofaalisen romahduksen estämiseksi. ”Tarvitaan ennennäkemätöntä reagointia, kun rahapolitiikka on käytetty loppuun, eikä pelkkä finanssipolitiikka riitä. Tämä reaktio edellyttää todennäköisesti suoraa toimintaa”, raportissa todetaan.

22. – 24. elokuuta 2019 G7-maiden keskuspankkiirit kokoontuivat Yhdysvalloissa, Wyomingin Jackson Holessa, keskustelemaan kiireellisistä toimenpiteistä uhkaavan romahduksen estämiseksi. St. Louisin keskuspankin pääjohtaja James Bullard ennakoi tulevaa sanoen kollegoilleen, että ”meidän on vain lakattava ajattelemasta, että ensi vuonna asiat ovat normaalisti.”

Jo syyskuussa Yhdysvaltojen keskuspankki Federal Reserve aloitti hätärahoitusohjelman pumppaamalla Wall Streetille satoja miljardeja dollareita viikossa ja ryhtymällä toteuttamaan BlackRockin ”Going direct” -suunnitelmaa. Ei ole yllättävää, että maaliskuussa 2020 Fed palkkasi BlackRockin hallinnoimaan pelastuspakettia vastauksena koronakriisiin.

2019 syyskuussa presidentti Donald Trump puolestaan allekirjoitti toimeenpanomääräyksen, jolla perustetaan kansallinen influenssarokotteiden työryhmä, jonka tavoitteena on laatia ”viisivuotinen kansallinen suunnitelma, jolla edistetään ketterämpien ja skaalautuvampien rokotteiden valmistustekniikoiden käyttöä ja vauhditetaan monilta tai kaikilta influenssaviruksilta suojaavien rokotteiden kehittämistä”.

Tällä pyritään torjumaan ”influenssapandemiaa”, joka ”toisin kuin kausiluonteinen influenssa […] voi levitä nopeasti ympäri maailmaa, tartuttaa suuremman määrän ihmisiä ja aiheuttaa suuren määrän sairastumisia ja kuolemantapauksia väestöryhmissä, joilla ei ole aiempaa immuniteettia”.

Finanssieliitin piireissä liikkuva immunologi Antony Fauci antoi jo vuoden 2017 tammikuussa näennäisen profeetallisen lausunnon, jossa hän kertoi, että ”epäilemättä” Trump joutuisi kohtaamaan ”yllättävän tartuntatautiepidemian” presidenttikautensa aikana.

Lokakuussa 2019 New Yorkissa simuloitiin maailmanlaajuista zoonoosipandemiaa Johns Hopkinsin bioturvallisuuskeskuksen ja Bill ja Melinda Gates -säätiön koordinoimassa strategisessa harjoituksessa nimeltä Event 201.

21. – 24. tammikuuta 2020 Sveitsin Davosissa pidettiin Maailman talousfoorumin vuosikokous, jossa keskusteltiin sekä taloudesta että rokotuksista. 23. tammikuuta Kiina sulki Wuhanin ja muita Hubein maakunnan kaupunkeja ”ärhäkän viruksen” leviämisen estämiseksi. Maaliskuussa maailman terveysjärjestö WHO:n pääjohtaja kutsuu väitettyä virusepidemiaa pandemiaksi. ”Loppu on historiaa”, Vighi toteaa.

Cardiffin yliopistossa Walesissa työskentelevä italialaistutkija Vighi väittää, että lukitusten ja taloudellisten transaktioiden maailmanlaajuisen keskeyttämisen tarkoituksena oli antaa Yhdysvaltojen keskuspankille mahdollisuus lykätä hyperinflaatiota, uutta ja entistä pahempaa talouden romahdusta.

Valtavirran narratiivi pitäisi siis kääntää päinvastaiseksi, väittää Vighi. Osakemarkkinat eivät romahtaneet maaliskuussa 2020 siksi, että yhteiskunnat suljettiin koronaviruksen vuoksi: pikemminkin sulkutiloja määrättiin, koska rahoitusmarkkinat olivat romahtamassa. Lukitusten myötä liiketoimet keskeytettiin, mikä vähensi luoton kysyntää ja pysäytti taloutta vaivaavan ”tartunnan”.

Vuonna 2019 maailmantaloutta vaivasi sama sairaus, joka oli aiheuttanut vuoden 2008 asuntolainakriisin. Se tukehtui kestämättömään velkaan. Nyt tarvittiin poikkeuksellisia toimia rahoitusrakenteiden rakenneuudistuksen toteuttamiseksi: talouden moottori täytyi sammuttaa. Jos rahoitussektorille pumpattu valtava määrä likviditeettiä olisi päätynyt arkisiin liiketoimiin, olisi syntynyt rahapoliittinen tsunami, jolla olisi ollut katastrofaaliset seuraukset.

Vighin mielestä ahdinkomme ytimessä on ylitsepääsemätön rakenteellinen umpikuja. Velkarahoitukseen perustuva kapitalismi on saavuttanut kasvunsa rajat. Pääomat suuntaavat rahoitusmarkkinoille, koska työhön perustuva talous on yhä kannattamattomampaa. Vighi selittää, miten tähän on tultu, joten aiheesta kiinnostunut voi syventyä kapitalismin ”liikkuvaan ristiriitaan”.

Lopputulos joka tapauksessa on, että ”meneillään oleva paradigman muutos on välttämätön edellytys kapitalismin (dystooppiselle) selviytymiselle, sillä kapitalismi ei enää kykene uusintamaan itseään massapalkkatyön ja siihen liittyvän kulutusutopian avulla”.

Vighi on vakuuttunut siitä, että ”systeeminen romahdus saneli pandemia-agendan”. Kyseessä on ”sellaisen tuotantotavan kannattavuuden laskusuhdanne, jonka automaatio tekee tarpeettomaksi”. Tästä sisäänrakennetusta syystä kapitalismi on ”yhä riippuvaisempi julkisesta velasta, matalista palkoista, varallisuuden ja vallan keskittämisestä, pysyvästä poikkeustilasta ja rahoitusakrobatiasta”.

Jos ”seuraamme rahaa”, huomaamme, että viruksen salakavalasti aiheuttama taloudellinen saarto on saavuttanut kaikkea muuta kuin vähäpätöisiä tuloksia, Vighi luettelee.

Kuten odotettiin, koronakriisi on antanut Fedille mahdollisuuden järjestää rahoitusalan uudelleen painamalla jatkuvasti miljardeja dollareita tyhjästä. Se on myös nopeuttanut pienten ja keskisuurten yritysten häviämistä ja antanut suurten konsernien monopolisoida kauppavirtoja.

Se on lisäksi edelleen alentanut työntekijöiden palkkoja ja helpottanut huomattavia pääomasäästöjä ”älykkään työnteon” avulla, mahdollistanut sähköisen kaupankäynnin kasvun, teknologiajättien kasvun ja lääketehtaiden lisääntymisen (tähän kuuluu myös paljon parjattu muoviteollisuus, joka tuottaa nyt viikoittain miljoonia uusia kasvomaskeja ja käsineitä, joista monet päätyvät valtameriä ja muuta luontoa saastuttamaan).

”Pelkästään vuonna 2020 maapallon noin 2200 miljardöörin varallisuus kasvoi 1,9 biljoonalla dollarilla, mikä on historiallisesti ennennäkemätön kasvu. Kaikki tämä kiitos taudinaiheuttajan, joka on niin tappava, että virallisten tietojen mukaan vain 99,8 prosenttia tartunnan saaneista selviää hengissä, eivätkä useimmat heistä saa mitään oireita”, Vighi sarkastisoi.

”Koronarikoksen” taloudellinen motiivi on sijoitettava laajempaan yhteiskunnallisen muutoksen kontekstiin. Jos raaputamme virallisen kertomuksen pintaa, ”uusfeodaalinen skenaario” alkaa hahmottua. Yhä tuottamattomampien kuluttajien massoja säännellään ja heitetään syrjään yksinkertaisesti siksi, että globalistit eivät enää tiedä, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä.

Köyhtynyt keskiluokka on nyt yhdessä alityöllistettyjen ja syrjäytyneiden kanssa ”ongelma”, jota on käsiteltävä lukitusten, ulkonaliikkumiskieltojen, joukkorokotusten, propagandan ja yhteiskunnan militarisoimisen keinoin eikä työn, kulutuksen, osallistuvan demokratian, sosiaalisten oikeuksien (jotka kollektiivisessa mielikuvituksessa on korvattu vähemmistöjen oikeuksilla) ja ”hyvin ansaittujen lomien” porkkanalla.

Siksi on Vighin mukaan harhaa uskoa, että lukitusten tarkoitus on terapeuttinen ja humanitaarinen. ”Milloin pääoma on koskaan välittänyt ihmisistä? Välinpitämättömyys ja ihmisvihamielisyys ovat tyypillisiä piirteitä kapitalismille, jonka ainoa todellinen intohimo on voitto ja sen mukanaan tuoma valta.”

Nykyään kapitalistinen valta voidaan tiivistää maailman kolmen suurimman sijoitusrahaston nimiin: BlackRock, Vanguard ja State Street Global Advisor. Nämä jättiläiset, jotka istuvat valtavan rahoituslaitosgalaksin keskellä, hallinnoivat arvomassaa, joka on lähes puolet maailman BKT:stä, ja ne ovat suurimpia osakkeenomistajia noin 90 prosentissa pörssiyhtiöistä.

Niiden ympärillä toimii kansainvälisiä instituutioita, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, Maailman talousfoorumi, Trilateraalinen komissio ja Kansainvälinen järjestelypankki, joiden tehtävänä on koordinoida yhteisymmärrystä rahoituskonstellaation sisällä.

Voimme varmuudella olettaa, että kaikki keskeiset strategiset päätökset – taloudelliset, poliittiset ja sotilaalliset – ovat ainakin vahvasti näiden eliittien vaikutuksen alaisia. Vai haluammeko uskoa, että vaivainen virus on yllättänyt heidät? Pikemminkin SARS-CoV-2 on nimi psykologisen sodankäynnin erikoisaseelle, joka otettiin käyttöön suurimman tarpeen hetkellä.

”Miksi meidän pitäisi luottaa lääkealan suurkartelliin (WHO), joka ei vastaa ’kansanterveydestä’ vaan pikemminkin yksityisten tuotteiden maailmanlaajuisesta markkinoinnista mahdollisimman kannattavin hinnoin”, Vighi kysyy vihaisesti.

Kansanterveysongelmat johtuvat surkeista työoloista, huonosta ravitsemuksesta, ilman, veden ja ruoan saastumisesta ja ennen kaikkea laajalle levinneestä köyhyydestä, mutta yksikään näistä ”taudinaiheuttajista” ei ole WHO:n humanitaaristen huolenaiheiden luettelossa. D-vitamiinista ei puhuta mitään, vaaditaan vain lisää medikalisaatiota ja arveluttavia rokotteita.

”Lääketeollisuuden saalistajien, kansallisten ja ylikansallisten lääketieteellisten virastojen ja kyynisten poliittisten valvojien väliset valtavat eturistiriidat ovat nyt avoin salaisuus”, Vighi arvioi. Terveydenhuollon hätätilajärjestöä ohjaavalle klikille on tärkeintä vain ruokkia voittoa tuottavaa koneistoa ja jokainen liike suunnitellaan tätä tarkoitusta varten, opportunismin motivoiman politiikan ja median tuella.

Jos sotateollisuus tarvitsee sotia, lääketeollisuus tarvitsee sairauksia. Ei ole sattumaa, että ”kansanterveys” on maailmantalouden ylivoimaisesti kannattavin ala, sillä niin kutsuttu Big Pharma käyttää lobbaukseen noin kolme kertaa enemmän rahaa kuin Big Oil ja kaksi kertaa enemmän kuin Big Tech.

Rokotteiden ja kokeellisten geeniseosten mahdollisesti loputon kysyntä tarjoaa lääkekartelleille mahdollisuuden lähes rajattomiin voittovirtoihin, varsinkin kun ne taataan julkisin varoin tuetuilla joukkorokotusohjelmilla (mikä lisää velkaa, joka lankeaa tavalla tai toisella kansalaisten maksettavaksi).

Italialaistutkija kysyy aiheellisesti, miksi kaikki järkevät koronahoidot on rikollisesti kielletty tai sabotoitu? Miksi kaikki ihmiset – lapset mukaan luettuina – pitäisi piikittää aineilla, joilla on huolestuttavia haittavaikutuksia, kun samaan aikaan tiedetään, että yli 99 prosenttia oletetun koronatartunnan saaneista sairastaa taudin oireettomasti ja toipuu?

Vastaus on ilmeinen: koska rokotteet ovat kolmannen vuosituhannen kultainen vasikka, kun taas perinteinen ihmiskunta on ”viimeisen sukupolven” hyväksikäyttömateriaalia koe-eläinten tavoin. Näin kyynisesti toimivat suursijoittajat ja valuuttakeinottelijat, ”filantroopit ja yhteiskunnan tukipylväät”, jotka ovat haalineet itselleen valtavan omaisuuden.

Tässä tilanteessa hätätilan lavastaminen onnistui ennenkuulumattomalla yleisen mielipiteen manipuloinnilla. Jokainen pandemiasta käytävä ”julkinen keskustelu” on häpeämättömästi yksityistetty tai pikemminkin monopolisoitu finanssieliitin rahoittamissa teknis-tieteellisissä komiteoissa. Mediatalojen ollessa saman pääomapiirin hallussa, on virallisen ”koronaopin” kyseenalaistamisesta tehty lähes mahdotonta.

Koronakriisiä varten laadittiin kuvitteellinen kertomus, joka perustui epidemiariskiin, joka esitettiin siten, että se lisää ihmisten pelkoa ja alistuvaa käyttäytymistä. Vighi epäilee, että kyseessä on todennäköisesti vain ”diagnostinen uudelleenluokittelu”.

Tarvittiin vain ”epidemiologisesti epäselvä influenssavirus, jonka varaan voitiin rakentaa aggressiivinen tarina tartunnasta, joka liittyi maantieteellisiin alueisiin, joilla hengitystie- tai verisuonitautien vaikutus iäkkäisiin ja immuunipuutteiseen väestöön on suuri – ehkäpä raskaiden saasteiden pahentamana”.

Paljon ei Vighin mielestä edes tarvinnut keksiä, sillä ”kehittyneiden” maiden tehohoitoyksiköt olivat romahtaneet jo koronan tuloa edeltävinä vuosina, ja kuolleisuus oli noussut huippuunsa, minkä vuoksi kukaan ei ollut edes uneksinut karanteenien asettamisesta. Toisin sanoen, julkiset terveydenhuoltojärjestelmät oli jo purettu ja siten valmistauduttu pandemiaskenaarioon.

Tässä hulluudessa on kuitenkin kieroutunutta järkeä: julistetaan hätätila, mikä aiheuttaa paniikkia, joka puolestaan johtaa sairaaloiden ja hoitokotien tukkeutumiseen (joissa on suuri sepsiksen riski), häijyjen protokollien soveltamiseen ja sairaanhoidon keskeyttämiseen. Näin ”tappajaviruksesta” tuli ”itseään toteuttava ennustus”, Vighi määrittelee sosiologian klassikkotermein.

Taloudellisen vallan pääkeskuksissa (erityisesti Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa) koronapropagandan levittäminen on välttämätöntä schmittiläisen ”poikkeustilan” ylläpitämiseksi, joka hyväksytään ”ainoana mahdollisena poliittisen ja eksistentiaalisen rationaalisuuden muotona”.

”Kokonaiset väestöryhmät, jotka altistuvat voimakkaalle mediapommitukselle, antautuvat itsekurin kautta ja noudattavat irvokkaalla innolla ’kansalaisvastuun’ muotoja, joissa pakottaminen muuttuu altruismiksi”, Vighi sanataiteilee.

Koko pandemian käsikirjoitus – ”tartuntakäyristä” aina ”koronakuolemiin” – perustuu PCR-testiin, joka hyväksyttiin SARS-CoV-2:n havaitsemiseen WHO:n toimeksiannosta ennätysajassa tehdyssä tutkimuksessa. Joukko kansainvälisesti tunnettuja asiantuntijoita on kyseenalaistanut PCR-testin diagnostisen luotettavuuden, mutta heitä ei tietenkään ole kuunneltu.

Koronaan liittyvä pelon lietsonta jatkuu edelleen, vaikka joitakin toimenpiteitä on lievennetty ja yhteiskuntia taas toistaiseksi avattu. Ymmärtääksemme miksi, meidän on palattava taloudelliseen motiiviin. Viruksen ”variantit” pitkittävät valepandemiaa, joka luotiin peitteeksi talouskriisille, kapitalismin ”nollaamiselle” ja yhteiskuntien uudelleen järjestämiselle. Tämän maailmanlaajuisen vallankaappauksen järjestäjien on myönnettävä omaavan tiettyä sadistista nerokkuutta.

Vighi katsoo, että ”seniili kapitalismi” tarvitsee yhä koronavirusta, sillä sen ainoa selviytymismahdollisuus riippuu siitä, että pandemian varjolla saadaan viimeisteltyä ”paradigmasiirtymä liberalismista oligarkkiseen autoritarismiin”. Tavoite on jo melkein saavutettu ja lähitulevaisuuden teknofeodalismin perustukset laskettu.

Eliitti, joka on huijannut maailman koronatottelevaisuuteen, on ”kapitalistisen automaatin antropomorfinen ilmentymä, jonka näkymättömyys on yhtä ovelaa kuin itse viruksella”. Ja aikakautemme uutuus on se, että ”lukittu yhteiskunta” takaakin parhaiten kapitalistisen koneen uusittavuuden, riippumatta sen dystooppisesta päämäärästä.

Makaaberilla tavalla enemmistö – epäpoliittisista kansalaisista aina oikeistoon ja vasemmistoon, kulttuuriväkeen, vähemmistöihin ja ilmastoaktivisteihin – antautuu kapitalistiselle oligarkialle, jonka suunnitelmissa siintää transhumanistinen tulevaisuus: isäntien ja uusorjien globaali luokkayhteiskunta, jossa ihmisyyden ja teknologian väliset rajat katoavat.

Vighi lohduttaa itseään ja lukijaansa julistamalla, että ”kaikki totalisaatioon tähtäävä valta on tuomittu epäonnistumaan”. Tämä koskee hänen mielestään myös ”koronauskonnon ylipappeja ja heidän institutionaalisia sätkynukkejaan”, jotka ovat mobilisoineet terveydenhuollon hätätilaan globaalin mittakaavan psykologisen operaation toteuttamiseksi.

Kiinalaisnäkökulmaa lännen globalistien valuuttasotiin

Törmäsin hiljattain kiinalaisen Song Hongbingin kirjaan Valuuttasodat, 貨幣戰爭 , joka julkaistiin alun perin vuonna 2007. Songin teoksen lähtökohtana on, että länsimaita hallitsee viime kädessä yksityispankkiirien ryhmä, joka johtaa eri maiden keskuspankkeja ja keinottelee valuutoilla omaa etuaan ajaen.

Kirjan kerrotaan olleen Kiinassa myyntimenestys ja sen ovat väitetysti lukeneet monet maan hallituksen ja liike-elämän korkean tason edustajat. Sinänsä kirjan teesit eivät tarjoa mitään uutta, mutta hyvä, jos myös Aasiassa tiedostetaan lännen nykyisen alennustilan taustat ja vaikuttajat.

Songin teosta on tietenkin kritisoitu lännen mediassa ”salaliittoteorioihin tukeutuvaksi”. Kirjan mukaan länsimaita yleensä ja erityisesti Yhdysvaltoja hallitsee kansainvälisten pankkiirien klikki, joka käyttää valuuttamanipulaatiota vaurastuakseen (tästä nimi, ”Valuuttasodat”) lainaamalla ensin rahaa kehitysmaille Yhdysvaltojen dollareina ja myymällä sitten näiden maiden valuutan lyhyeksi.

Japanin menetetty vuosikymmen, Aasian vuoden 1997 rahoituskriisi, Latinalaisen Amerikan rahoituskriisi ja monet muut tapahtumat talouden rintamalla, johtuvat Songin mukaan juuri lännen kapitalistiluokan keinottelusta. Lisäksi Song esittää, että Rothschildin suvulla on todellisuudessa yhä suurin omaisuus, vaikka ”maailman rikkaimmiksi” esitetään milloin mitäkin muita nimiä.

Song on myös järkytyksekseen huomannut, että Yhdysvaltojen kuuluisa keskuspankki, Federal Reserve, ei olekaan valtion omistama, vaan sitä ylläpitävät yksityisen sektorin pankit, jotka ovat kaikki uskollisia länttä hallitsevalle eliitille. Samoja teorioita on kierrätetty lännessä äärioikeiston piirissä, vaikka Songin teos ei kirjoittajansa ja kiinalaislukijoiden mielestä olekaan juutalaisvastainen.

Kirjassa tarkastellaan muutakin taloushistoriaa ja väitetään, että ”fiat-raha” itsessään on lännen globalistien luoma manipulointiväline; se näkee kultakantaan sidottujen valuuttojen lakkauttamisessa ja fiat-valuutan käyttöönotossa ”pankkiliigan” ja länsimaiden hallitusten välisen kamppailun, joka päättyi ensin mainittujen voittoon. Song neuvoo Kiinan hallitusta pitämään maan valuuttaa tarkasti silmällä.

Kun markkinat romahtivat ja Yhdysvalloissa vuosina 2007-2009 koettu asuntomarkkinoiden lainakriisi nousi otsikoihin myös Kiinassa, Songin kirja ampaisi myydyimpien listalle. Kirjaa suositeltiin luettavaksi, jotta ihmiset ymmärtäisivät, miksi finanssikriisi tapahtui.

Goldman Sachsin tuolloinen toimitusjohtaja Fred Hu on kiistänyt kirjan väitteet ja sanonut Songin tekstin sisältävän ”monia virheitä, asiayhteydestä irrotettuja ja liioiteltuja väitteitä”. Songin kirjassa yhdistyvät kuulemma ”äärivasemmistolaiset ja äärioikeistolaiset tendenssit”, sekä ”populismi, isolationismi ja anarkismi”.

Kirjaa on kritisoitu myös antisemitististen teorioiden edistämisestä. Kirjassa sanotaan, että juutalaisten vaikutusvaltainen ryhmä on vaikuttanut ”historiallisiin tapahtumiin Waterloon taistelusta John F. Kennedyn salamurhaan, tarkoituksenaan lisätä vaurauttaan ja vaikutusvaltaansa”. Tältä osin teosta on pidetty ”melko epätavallisena”, sillä Kiina ei yleisesti ottaen ole tunnettu antisemitismistä. Mainittakoon, että kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa.

Song Hongbing on vastannut syytöksiin toteamalla, että ”vaikka monet tutkijat ovat esittäneet vastalauseensa, ne kohdistuvat kirjan yksityiskohtiin, eivät sen logiikkaan tai rakenteeseen”. Song on kirjoittanut sittemmin Valuuttasotiin kaksi jatko-osaa, jotka ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Liberalismin jälkeen: Ihmisläheistä politiikkaa vai panoptikon?

Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana liberalismi on vajonnut kylmän sodan lopun voitonriemusta uppoavan lännen pohjamutiin. Sekä länsimaissa että vielä enemmän muualla, liberalismi näyttää olevan perääntymässä.

Mitä seuraavaksi? Jotkut nostalgikot väittävät, että länsivetoinen liberaali järjestys demokratian viemisineen palaa kyllä takaisin. Toiset taas katsovat, että kansallismielinen populismi tai autoritarismi tulevat hallitsemaan asioita lähitulevaisuudessa.

Ehkäpä viime vuosien poikkeusolojen jälkeen, filosofi Giorgio Agambenin pelkäämä ”biovallan totaalinen aikakausi” menee pidemmälle ihmisten hallinnassa kuin aiemmissa totalitarismin muodoissa?

Toiset, kuten Britanniassa asuva saksalaisintellektuelli Adrian Pabst, taas puhuvat ”postliberaalin politiikan” tulemisesta: se sisältäisi perinteisen vasemmiston ja oikeiston ajatuksia ja siinä yhdistyisivät myös liberaalin perinteen parhaat puolet, ilman sen virheitä ja ongelmia.

Kentin yliopistossa työskentelevä Pabst keskittyy tutkimuksessaan liberalismiin ja sen kriitikoihin, erityisesti Edmund Burkeen ja Alexis de Tocquevilleen, sekä konservatiivisen ja sosialistisen perinteen ajattelijoihin.

Pabstin mielestä hyperkapitalismi ja äärimmäinen identiteettipolitiikka ajavat meitä yhtä lailla harhaan. Molemmat tuhoavat perustan yhteiselle elämälle, joka on jaettu yli ikäkausien ja luokkien. Koronakriisi on kiihdyttänyt näitä suuntauksia entisestään, vaikka Pabstin mielestä se voi enteillä jotain toivoa herättävää: liberalismin jälkeistä (parempaa?) aikaa.

Pabst väittää, että nyt on aika luoda vaihtoehto, jonka keskiössä ovat luottamus, ihmisarvo ja ihmissuhteet. Sen sijaan, että palaisimme ”vapaiden markkinoiden globalisaation keskinäiseen epäluuloon ja epävakauttavaan epäinhimillisyyteen”, voisimme rakentaa politiikkaa, joka perustuu ”paikallisuuteen ja yhteisöllisyyteen, perheen, paikan ja yhteenkuuluvuuden arvostamiseen”.

Meidän ei kuulemma ole pakko sietää ”sellaisen rikkinäisen status quo -tilanteen palauttamista, joka murentaa luottamusta, heikentää instituutioita ja tuhoaa arvokasta luonnonympäristöämme”. Pabst katsoo, että voisimme ”rakentaa moniarvoisen demokratian, hajauttaa valtion ja edistää vastavuoroisia markkinoita, jotka on sulautettu arjen talouteen”.

Pabstin idealistinen teesi esittää, että vain sellainen yhteiskuntateoria ja käytännön politiikka, jossa ”taloudellinen oikeudenmukaisuus yhdistyy sosiaaliseen solidaarisuuteen ja ekologiseen tasapainoon, voi voittaa syvät erimielisyytemme ja pelastaa meidät autoritääriseltä vastareaktiolta”.

Vanhaa järjestystä Pabst kutsuu ”teknokratian ja progressivismin epäonnistuneeksi fuusioksi”. ”Edistyksellinen byrokratia” on muuttunut meidän aikanamme ”suurhallinnon, suuryritysten ja suurmedian hirvittäväksi liitoksi”. Yhdessä nämä voimat erottavat ihmiset toisistaan, historiastaan ja kulttuuristaan sekä heitä muovaavista paikoista.

Pandemiastakaan ei ollut yhteisöllisyyden palauttajaksi. Sen sijaan, kuten Pabst sanoo, meille jatkuvasti tyrkytetty ”uusi normaali” edustaa vain vanhan normaalin voimistumista: keskittämistä, hyperkapitalismia ja kulttuurisotaa, joita kaikkia uudet teknologiat akolyytteineen tukevat.

Kiina voi olla uuden ajan airut, mutta valtiodystopialla on myös vankat brittiläiset juuret. Kannattaa muistaa valistusfilosofi Jeremy Benthamin makaaberi visio panoptikonista – monikerroksisesta vankilasta, jossa vangit ovat jatkuvan valvonnan alaisina.

Panoptikon-periaatetta on käytetty myös psykiatrisissa sairaaloissa ja nyt sitä yritetään toteuttaa yhteiskunnissa, useimpien maiden hallitusten ollessa enemmän tai vähemmän tässä hankkeessa mukana. Jotkut syyttävät tästä ”kommunismia”, mutta yhtä lailla voitaisiin puhua ”valvontakapitalismista”. ”Suurta nollausta” ajavilla ylikansallisilla pääomapiireillä ei ole ideologiaa eikä isänmaata.

Kaikesta huolimatta professori Pabst haaveilee naiivin oloisesti ”uudesta hoitajien ja käsityöläisten taloudesta”, johon kuuluu ”enemmän lihakauppiaita ja puuseppiä, enemmän viininviljelijöitä ja pienpanimoita”, jotka voivat ”haastaa supermarkettien kartellin”. Hän toivoo, että ”valta jakautuisi paremmin ja että paikalliset ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta päätöksistä, jotka muokkaavat heidän paikkakuntaansa”.

Olemme kuitenkin menossa suuntaan, jossa länsi vastaa ”kiinalaisen vuosisadan” uhkaan futuristisella, posthumaanilla ääriliberalismilla, jossa politiikan tavoite tuntuu olevan vapauttaa yksilö – ja siinä samalla suuryritykset – kaikista biologisista lainalaisuuksista ja moraalisista rajoituksista.

Toisaalta niin lännen kotikutoiset, alati aatteellisessa alakynnessä olevat, mitään säilyttämään kykenemättömät ”konservatiivit”, kuin kiinalaiset sosialistitkin tietävät, että rajat määrittelevät yksilön ja tekevät elämästä eheämpää, turvallisempaa ja onnellisempaa.

Pabstin hahmotteleman ”postliberalismin julkisen filosofian” rinnalla reaalimaailma etenee valitettavasti kovaa vauhtia eri suuntaan. Teknologinen kehitys tuottaa aina vain lisää työttömiä. Automaatio lisääntyy, mutta suuret työantajat eivät valita, jos palkkakustannukset pienenevät ja voittoa tulee silti. Jo nyt kaupoissa ihmisiä ohjataan itsepalvelukassoille ja inhimillinen vuorovaikutus arjessa vähenee.

Teknologia yhdistettynä ”vihreää siirtymää” markkinoivaan pseudoekologiseen ideologiaan pyrkii tuottamaan näennäisyhteisöllisyyttä, jossa tavallinen ihminen ei omista mitään, mutta pieni rikkaiden kosmopoliittien piiri omistaa kaiken. Jos Pabst kutsuttaisiin puhumaan Davosiin, Maailman talousfoorumin tilaisuuteen, hänen ajatuksilleen luultavasti naurettaisiin selän takana, ellei aivan päin naamaa.

Pahoin pelkään, että Pabstin hahmottelema liberalismin jälkeinen aatekudos ja siitä mahdollisesti seuraavat politiikat, joissa puhutaan mukavia perheistä, kodeista ja yhteisöistä, eivät ehdi realisoitua siirtyessämme kriisistä toiseen, teknologian ja talouden takapirujen ehdoilla.