Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana liberalismi on vajonnut kylmän sodan lopun voitonriemusta uppoavan lännen pohjamutiin. Sekä länsimaissa että vielä enemmän muualla, liberalismi näyttää olevan perääntymässä.

Mitä seuraavaksi? Jotkut nostalgikot väittävät, että länsivetoinen liberaali järjestys demokratian viemisineen palaa kyllä takaisin. Toiset taas katsovat, että kansallismielinen populismi tai autoritarismi tulevat hallitsemaan asioita lähitulevaisuudessa.

Ehkäpä viime vuosien poikkeusolojen jälkeen, filosofi Giorgio Agambenin pelkäämä ”biovallan totaalinen aikakausi” menee pidemmälle ihmisten hallinnassa kuin aiemmissa totalitarismin muodoissa?

Toiset, kuten Britanniassa asuva saksalaisintellektuelli Adrian Pabst, taas puhuvat ”postliberaalin politiikan” tulemisesta: se sisältäisi perinteisen vasemmiston ja oikeiston ajatuksia ja siinä yhdistyisivät myös liberaalin perinteen parhaat puolet, ilman sen virheitä ja ongelmia.

Kentin yliopistossa työskentelevä Pabst keskittyy tutkimuksessaan liberalismiin ja sen kriitikoihin, erityisesti Edmund Burkeen ja Alexis de Tocquevilleen, sekä konservatiivisen ja sosialistisen perinteen ajattelijoihin.

Pabstin mielestä hyperkapitalismi ja äärimmäinen identiteettipolitiikka ajavat meitä yhtä lailla harhaan. Molemmat tuhoavat perustan yhteiselle elämälle, joka on jaettu yli ikäkausien ja luokkien. Koronakriisi on kiihdyttänyt näitä suuntauksia entisestään, vaikka Pabstin mielestä se voi enteillä jotain toivoa herättävää: liberalismin jälkeistä (parempaa?) aikaa.

Pabst väittää, että nyt on aika luoda vaihtoehto, jonka keskiössä ovat luottamus, ihmisarvo ja ihmissuhteet. Sen sijaan, että palaisimme ”vapaiden markkinoiden globalisaation keskinäiseen epäluuloon ja epävakauttavaan epäinhimillisyyteen”, voisimme rakentaa politiikkaa, joka perustuu ”paikallisuuteen ja yhteisöllisyyteen, perheen, paikan ja yhteenkuuluvuuden arvostamiseen”.

Meidän ei kuulemma ole pakko sietää ”sellaisen rikkinäisen status quo -tilanteen palauttamista, joka murentaa luottamusta, heikentää instituutioita ja tuhoaa arvokasta luonnonympäristöämme”. Pabst katsoo, että voisimme ”rakentaa moniarvoisen demokratian, hajauttaa valtion ja edistää vastavuoroisia markkinoita, jotka on sulautettu arjen talouteen”.

Pabstin idealistinen teesi esittää, että vain sellainen yhteiskuntateoria ja käytännön politiikka, jossa ”taloudellinen oikeudenmukaisuus yhdistyy sosiaaliseen solidaarisuuteen ja ekologiseen tasapainoon, voi voittaa syvät erimielisyytemme ja pelastaa meidät autoritääriseltä vastareaktiolta”.

Vanhaa järjestystä Pabst kutsuu ”teknokratian ja progressivismin epäonnistuneeksi fuusioksi”. ”Edistyksellinen byrokratia” on muuttunut meidän aikanamme ”suurhallinnon, suuryritysten ja suurmedian hirvittäväksi liitoksi”. Yhdessä nämä voimat erottavat ihmiset toisistaan, historiastaan ja kulttuuristaan sekä heitä muovaavista paikoista.

Pandemiastakaan ei ollut yhteisöllisyyden palauttajaksi. Sen sijaan, kuten Pabst sanoo, meille jatkuvasti tyrkytetty ”uusi normaali” edustaa vain vanhan normaalin voimistumista: keskittämistä, hyperkapitalismia ja kulttuurisotaa, joita kaikkia uudet teknologiat akolyytteineen tukevat.

Kiina voi olla uuden ajan airut, mutta valtiodystopialla on myös vankat brittiläiset juuret. Kannattaa muistaa valistusfilosofi Jeremy Benthamin makaaberi visio panoptikonista – monikerroksisesta vankilasta, jossa vangit ovat jatkuvan valvonnan alaisina.

Panoptikon-periaatetta on käytetty myös psykiatrisissa sairaaloissa ja nyt sitä yritetään toteuttaa yhteiskunnissa, useimpien maiden hallitusten ollessa enemmän tai vähemmän tässä hankkeessa mukana. Jotkut syyttävät tästä ”kommunismia”, mutta yhtä lailla voitaisiin puhua ”valvontakapitalismista”. ”Suurta nollausta” ajavilla ylikansallisilla pääomapiireillä ei ole ideologiaa eikä isänmaata.

Kaikesta huolimatta professori Pabst haaveilee naiivin oloisesti ”uudesta hoitajien ja käsityöläisten taloudesta”, johon kuuluu ”enemmän lihakauppiaita ja puuseppiä, enemmän viininviljelijöitä ja pienpanimoita”, jotka voivat ”haastaa supermarkettien kartellin”. Hän toivoo, että ”valta jakautuisi paremmin ja että paikalliset ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta päätöksistä, jotka muokkaavat heidän paikkakuntaansa”.

Olemme kuitenkin menossa suuntaan, jossa länsi vastaa ”kiinalaisen vuosisadan” uhkaan futuristisella, posthumaanilla ääriliberalismilla, jossa politiikan tavoite tuntuu olevan vapauttaa yksilö – ja siinä samalla suuryritykset – kaikista biologisista lainalaisuuksista ja moraalisista rajoituksista.

Toisaalta niin lännen kotikutoiset, alati aatteellisessa alakynnessä olevat, mitään säilyttämään kykenemättömät ”konservatiivit”, kuin kiinalaiset sosialistitkin tietävät, että rajat määrittelevät yksilön ja tekevät elämästä eheämpää, turvallisempaa ja onnellisempaa.

Pabstin hahmotteleman ”postliberalismin julkisen filosofian” rinnalla reaalimaailma etenee valitettavasti kovaa vauhtia eri suuntaan. Teknologinen kehitys tuottaa aina vain lisää työttömiä. Automaatio lisääntyy, mutta suuret työantajat eivät valita, jos palkkakustannukset pienenevät ja voittoa tulee silti. Jo nyt kaupoissa ihmisiä ohjataan itsepalvelukassoille ja inhimillinen vuorovaikutus arjessa vähenee.

Teknologia yhdistettynä ”vihreää siirtymää” markkinoivaan pseudoekologiseen ideologiaan pyrkii tuottamaan näennäisyhteisöllisyyttä, jossa tavallinen ihminen ei omista mitään, mutta pieni rikkaiden kosmopoliittien piiri omistaa kaiken. Jos Pabst kutsuttaisiin puhumaan Davosiin, Maailman talousfoorumin tilaisuuteen, hänen ajatuksilleen luultavasti naurettaisiin selän takana, ellei aivan päin naamaa.

Pahoin pelkään, että Pabstin hahmottelema liberalismin jälkeinen aatekudos ja siitä mahdollisesti seuraavat politiikat, joissa puhutaan mukavia perheistä, kodeista ja yhteisöistä, eivät ehdi realisoitua siirtyessämme kriisistä toiseen, teknologian ja talouden takapirujen ehdoilla.