Talibanit esikuvina länsimaiden vieraantuneille nuorille miehille

Toimittaja Mary Harrington on tyrmistynyt länsimaisten nuorten miesten reaktioista Afganistanin tapahtumiin. Hätkähdyttävintä hänestä on ollut huomata, etteivät nuoret osoitakaan tukeaan demokratiaa maahan vieneille länsimaiden sotilaille, vaan kannustavat talibaneja.

Näiden ääriajattelua suosivien nuorten miesten mielestä kollektiivinen länsi on muuttunut ”globohomo-pellemaailmaksi”, jota määrittävät liberalismin, konsumerismin, sekularismin, feminismin ja keinottelukapitalismin masentavat voimat. Niinpä talibanien edustama sunnalainen islamkin alkaa vaikuttamaan jyrkkyydessään hyvältä vaihtoehdolta.

Lännen liberaalin demokratian arvomaailma, jota Yhdysvaltojen johtama liittouma miljardeja tuhlaten yritti istuttaa myös Afganistaniin kahden vuosikymmenen ajan, on internetin keskustelufoorumeilla öyhöttävien nuorten miesten mielestä perin vastenmielinen. Heidän mielestään on aivan oikein, jos se kaatuu omaan rappioonsa.

Nämä vieraantuneen oloiset nuoret inhoavat lännessä vallalla olevaa suuntausta: koko ”herännyttä” woke-maailmankuvaa monikulttuurisesta suvaitsevaisuudesta seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja feminismiin. Samaan aikaan he pitävät talibaneja lännen liberaalin elämäntavan vastaisina vapaustaistelijoina.

Kabulin länsimielisen hallinnon kaatuessa, sosiaalisessa mediassa levitettiin PR-temppuna meemiä, joka kuvasi paljasjalkaisia, miehekkäitä taliban-taistelijoita sekä korkokenkiä käyttäviä amerikkalaissotilaita. Näin länsimaiden tuki transsukupuolisuudelle yhdistettiin pilkallisesti sotilaalliseen epäpätevyyteen.

Harrington on pannut merkille, että osa lännen nuorista miehistä haaveilee islamiin rinnastettavissa olevan aseman määräämisestä naisille länsimaissa. Eräs nimimerkkiä käyttävä twitteristi on ehdottanut, että pandemian päätyttyä naisten pitäisi jatkaa kasvomaskien käyttöä. ”Islam on oikeassa naisten suhteen”, hän julistaa seinällään – ilkikurisesti vai täysin tosissaan?

Talibaneja on ylistetty paitsi homofobisin, antisemitistisin ja misogynistisin termein, myös miehisyyden ikoneina. Yksi yleinen kuva on ”Chad”, stereotyyppisesti ylimaskuliininen mies. Kabulin kukistumisen myötä alkoi ilmestyä ”Talichad”- ja ”Chadliban”-kuvia, joissa ”Chad”-miehelle on sovitettu afganistanilaistyylinen turbaani ja parta.

Viimeisin hyväksyntää saanut teko talibaneilta oli maalata amerikkalaista George Floydia esittänyt seinämaalaus piiloon Kabulin katukuvasta. Floydin kasvoista tuli vuonna 2020 globaalin mustan identiteettipoliittisen liikkeen epävirallinen symboli. Taliban on ryhtynyt korvaamaan amerikkalaismiehittäjien propagandaa omilla isänmaallisilla ja uskonnollisilla iskulauseillaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Osa länsimaisista nuorista miehistä halveksii omaa, ”heikkona” pitämäänsä kulttuuria ja kansakuntaa, eikä tunne enää kiinteää yhteenkuuluvuuden tunnetta sitä kohtaan. He katselevat kuvia aseita heiluttavista miehistä väkivaltaisessa, sodan runtelemassa maassa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo ei kukoista , eivätkä he ole kauhuissaan, vaan kateellisia. Miten tähän on päädytty, Harrington ihmettelee.

”Meillä on enemmän naispuolisia parlamentin jäseniä kuin koskaan. Puolet lääkäreistä on naisia. Yliopistossa opiskelee enemmän naisia kuin miehiä. Suuryritykset julkaisevat tietoja sukupuolten välisistä palkkaeroista”, hän listaa.

”Jopa Yhdysvaltojen sotateollisuutta johtavat nykyään naiset. Asetuotantoyhtiöiden Lockheed Martinin, General Dynamicsin ja Northrop Grummanin toimitusjohtajat ovat kaikki naisia. On vaikea löytää kulttuurin valtavirran kuvastoa, joka ei edes pintapuolisesti tukisi ’naispomo’-konsensusta”, naistoimittaja tunnustaa.

Teollisuuden alasajo on johtanut siihen, että koulutus- ja työelämä on yhä naisvaltaisempaa. Miesten perinteiset työllistymisalat on korvattu palvelu- ja hoivatyöllä, jossa fyysinen voima ja toveruus ovat toissijaisia ja niin kutsutut ”pehmeät taidot” ovat tärkeitä.

Vastatakseen näihin muuttuviin työllisyystarpeisiin, oppilaitokset ovat kääntyneet pois kurinalaisessa kilpailuympäristössä tapahtuvasta tiedon opettamisesta pehmeiden taitojen opettamisen hyväksi. Opettajista yli 70 prosenttia on jo naisia.

Ja silti tämä ei johda siihen, että nuoret miehet omaksuisivat naisellisemman – tai feministisemmän – ajattelutavan. Sen sijaan pojat eivät enää välitä: tytöt ovat nyt jatkuvasti poikia parempia koulussa.

Samaan aikaan nuorisotyöttömyysaste on noussut huimasti ja se on iskenyt nuoriin miehiin paljon kovemmin kuin nuoriin naisiin. Myös nuorten itsemurhaluvut ja mielenterveysongelmat ovat vain lisääntyneet.

Kasvavan työttömyyden keskellä nämä vieraantuneet, katkeroituneet nuoret näkevät, että heidän mahdollisuutensa vähenevät: miehisiä roolimalleja halveksitaan ja maailma tuntuu vihaavan heitä. Ei siis ihme, että tällaiset nuoret miehet katsovat kateellisena Afganistaniin, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa karikatyyrimäinen machoilu näyttää olevan voitolla, Harrington arvioi.

Aivan kuten he yrittivät tehdä Afganistanissa, myös länsimaissa moraalinvartijamme ovat pyrkineet tyrkyttämään liberaalia demokratiaa ja herättelevää feminismiä ylhäältä alaspäin. Edes täällä tässä valistusprojektissa ei ole onnistuttu, vaan on luotu, Harringtonin sanoin, ”paperinohut valekonsensus”, joka lepää ”vihaisen kaunan kiehuvan kuopan päällä”.

Tämä on pahaenteinen tilanne, jossa yhteiskunnallinen polarisaatio vain lisääntyy. Länsimaita vaivaaviin sisäisiin ongelmiin olisi syytä löytää tasapainoisempia ratkaisuja ideologisen pakkosyötön ja poliittisen korrektiuden vaatimusten sijaan.

Taliban ja Afganistanin strateginen vakaus

Talibanit ovat perustaneet Afganistaniin väliaikaisen hallituksen ja julistaneet maan ”islamilaiseksi emiraatiksi”. Uuden hallituksen ministerit ovat kaikki Talibanin omia edustajia tai heidän liittolaisiaan. Heillä oli pokkaa asettaa jopa FBI:n etsintäkuuluttama militantti sisäministeriksi. Toisin kuin meillä, naisia ei hallituksessa ole.

Olen itse asiassa iloinen, että Talibanilla oli rohkeutta muodostaa hallitus, joka ei olekaan ”inklusiivinen”, koska koko termi haiskahtaa länsimaiselle poliittiselle korrektiudelle. Talibantaistelijat voittivat, joten tietenkin heidän pitäisi hallita. Muun maailman on vain hyväksyttävä tämä tosiasia.

Meneillään olevasta muutoksesta kertonee sekin, että Taliban ei tietääkseni toivottanut länsivaltoja tervetulleiksi uuden hallituksensa julkistamistilaisuuteen, vaan kutsun saivat Kiina, Venäjä, Pakistan, Qatar, Iran ja Turkki. Naapurien ja yhteistyökumppanien kanssa kannattaisikin säilyttää asialliset välit.

Tiedotustilaisuudessa Talibanin tiedottaja kielsi ulkomaita sekaantumasta Afganistanin sisäisiin asioihin ja yrittämästä vallanvaihtoa. Toimittajien kysymyksiin kapinamaakunta Panjshirista hän totesi, että kapina on ulkomailta johdettu, samoin kuin Kabuliin masinoitu ”naisten mielenosoitus”.

Talibanit ovat luultavasti jo hyvin perillä CIA:n toimintatavoista ja juonista. En ihmettelisi, jos Afganistanissakin yritettäisiin nostaa esiin naisia ”kansannousun” keulakuviksi, joita voi markkinoida lännen liberaalille yleisölle, samalla islamilaisen emiraatin takapajuisuutta ja konservatiivisuutta paheksuen. Mielenosoittaminen uutta hallintoa vastaan ei tosin taida onnistua senkään vertaa kuin Valko-Venäjällä.

YK on jo todennut, että peruspalvelut ovat romahtamassa maassa ja että elintarvike- ja avustustoimitukset ovat vaarassa. Yhdysvallat on puolestaan ilmoittanut, ettei se aio tunnustaa Talibanin hallintoa. Senaattori Lindsey Graham on kuvaillut Afganistanin uutta hallitusta ”roistojen ja teurastajien kokoonpanoksi”.

Soraäänistä huolimatta, Yhdysvallat ei katso olevansa enää virallisesti vastuussa Afganistanista. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Afgaaniheimot tuskin alkavat yhtäkkiä toimia yhtenäisenä ryhmänä, joka ajaa maan kansallisia intressejä (onpa kerrottu, että erimielisyyksiä puidaan kaiken aikaa Taliban-liikkeen sisälläkin).

Kaksikymmentä vuotta kestänyt sota oli taloudellinen koettelemus Yhdysvalloille, eikä joukkojen läsnäololle ollut enää kannatusta amerikkalaisten keskuudessa. Kuitenkin on esitetty epäilyjä siitä, että koko tilanne on enemmän tai vähemmän järjestettyä teatteria. Ymmärrän näitä skeptisempiäkin näkökantoja, vaikka itse toivonkin yhä erilaista lopputulosta.

Tosiasia on, että epävakaalle alueelle jätettiin lentokoneita, helikoptereita, lennokkeja, yönäkölaitteita, aseita ja muuta kalustoa kokonaisen armeijan tarpeisiin. Minne nuo sotatarvikkeet päätyvät? Yhdysvallat on nyt – ikään kuin vahingossa – aseistanut alueen aivan Iranin, Pakistanin ja Kiinan rajoilla, mikä saa miettimään syitä ja seurauksia.

Iranin korkein hengellinen johtaja, ajatollah Khamenei, on sanonut Iranin tukevan Afganistanin kansaa, vaikka maan ”hallitukset tulevat ja menevät”. Hän on myös varoittanut, että ”Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kulissien takana piilee saalistava susi, joka joskus muuttuu ovelaksi ketuksi. Tämän päivän tilanne Afganistanissa on tästä esimerkki”.

Olisi toivottavaa, että Kiina ja muut maat onnistuvat auttamaan Afganistanin vakauttamisessa ja islamilaisesta emiraatista kehkeytyisi ennen pitkää oikea valtio – muuten edessä saattaa olla uusi eskaloituva tilanne Libyan ja Syyrian tyyliin. Venäjä, Kiina ja Iran ovat luultavasti ottaneet tämänkin skenaarion jo huomioon.

Huuhkajakapteeni Sparv lännen asiamiehenä

Suomen jalkapallo­maajoukkueen kapteeni Tim Sparv kirjoittaa The Player’s Tribune -verkkojulkaisussa Qatarin ihmisoikeustilanteesta ja ilmaisee huolensa mm. MM-kisojen stadioneita rakentavien siirtotyöläisten työolosuhteista.

Kirjoitus on nostettu esiin Suomessa iltapäivälehtiä myöten, mutta myös ulkomailla ja sosiaalisessa mediassa Sparvin kommentit ovat herättäneet huomiota. Maailmassa riittää tahoja, jotka haluavat politisoida myös urheilun edistämään asiaansa, eikä jalkapallo ole poikkeus.

Länsimaissa kommentit ovat kiittäviä ja Sparvia on ylistetty avautumisestaan. Asiassa on kuitenkin poliittisia ulottuvuuksia, joita monikaan ei välttämättä huomioi, joten kommentoin hieman omasta näkökulmastani.

Sinänsä huomion kiinnittäminen stadionia rakentavien työntekijöiden asemaan ei ole huono asia, mutta vähemmän idealistinen maailmanpolitiikan tarkkailija voisi arvioida Sparvin ja kumppaneiden viimeaikaista hyvesignalointia hieman kyynisemmin.

Mitä tekemistä Black Lives Matter-polvistumisilla, sateenkaariväreillä ja muilla polarisoivilla, identiteettipoliittisilla symboleilla on jalkapallon kanssa? Vaikuttaa siltä, että jalkapallo – ja urheilu ylipäätään – on politisoitu ajamaan juuri lännen globalisteille mieluisia agendoja. Samalla syyllistetään niitä, jotka eivät ole lännen luomiin muotteihin vielä asettuneet ja alistuneet.

Kuvaavaa on, että Sparvin Qatar-kommenttien jälkeen kysyttiin heti, miksei Venäjän poliittisesta tilanteesta puhuttu, kun Suomi pelasi siellä EM-lopputurnauksessa. Pekingin talviolympialaisten lähestyessä kritiikin kohteena on varmasti pian myös Kiina.

En yllättyisi, jos todellinen syy Qatar-kritiikille löytyisikin maan Kiina-suhteista. Viime vuonna ja tämän vuoden ensimmäisellä vuosineljänneksellä Kiinasta tuli Qatarin suurin kauppakumppani, mikä merkitsee parasta aikaa maiden kahdenvälisten suhteiden historiassa.

Aluksi ei tuntunut olevan mitään ongelmaa myöntää jalkapallon MM-kisoja autoritaariselle öljyvaltiolle. Sitten kun Qatar alkoi lähentyä Kiinaa, yhtäkkiä ”ihmisoikeudet” ovatkin taas sopivasti tapetilla läntisten tahojen suunnalta.

Valko-Venäjällä oli tarkoitus järjestää yhteistyössä Latvian kanssa vuoden 2021 jääkiekon MM-kisat, mutta ”autoritaarisen” Lukašenkon takia kisat siirrettiin pois maasta. Todellinen syy oli toki lännen värivallankumousviritelmissä, mutta vallanvaihto-operaation ei annettu pilata oikeamielisten suosimaa narratiivia.

Pysähdytäänpä hetkeksi ajattelemaan tulevaa. Vuoden 2022 jalkapallon MM-kisat on siis tarkoitus järjestää Qatarissa, joka on šaria-lain hallitsema absoluuttinen monarkia. Samana vuonna pidetään myös talviolympialaiset Kiinassa. Saudi-Arabian uusi kilparata Qiddiyassa on puolestaan valmis isännöimään Formula ykkösiä vuodesta 2023 alkaen.

Kysymys kuuluu, vetäytyvätkö länsimaat joukkueineen kaikista kisoista, joiden isäntämaat eivät jaa liberaaleja arvoja? Mitä tapahtuu sitten, kun lännen mielipiteet maailmanpolitiikassa, taloudessa ja urheiluviihteessä sivuutetaan? Kohta nimittäin on pakko ryhtyä pelaamaan yhteispeliä erilaisten arvojen moninapaisessa maailmassa, jossa lännen liberaalit eivät voi enää sanella käskyjään muille.

Mitä tulee huuhkajakapteeni Tim Sparviin, haaveileeko jalkapallouransa ehtoopuolta elävä konkaripelaaja kenties uudesta urasta poliitikkona? Ehkä mies löytyy vielä vaikkapa Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n ehdokaslistalta?

Pettymys lännen pääomapiireille: Kiinasta ei tule Jeltsinin ajan Venäjää

Financial Times-lehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessaan suursijoittaja George Soros purkaa turhautuneisuuttaan ja valittaa, että Kiinan presidentin Xi Jinpingin harjoittama ”yksityisyritysten tukahduttaminen” on ”merkittävä hidaste” Sorosin ja kumppaneiden haluamalle talouskehitykselle.

Taloustieteilijä Michael Hudsonin mielestä Soros harrastaa ”orwellilaista kaksoisajattelua”. Selkokielelle käännettynä mainittu ”yritystoiminnan tukahduttaminen” tarkoittaa, että Kiinassa leikataan sitä, mitä klassiset taloustieteilijät kutsuivat ”vuokrahakuisuudeksi” ja ”ansaitsemattomiksi keinottelutuloiksi”.

Väitetyllä ”taloutta hidastavalla vaikutuksella” Soros tarkoittaa talouden polarisaatiota, jossa varallisuus ja tulot keskittyvät rikkaimman yhden prosentin käsiin. Nyt Kiinassa näin ei käy, eikä maassa ole tilaa ”soroksille”.

Soros pohtii, miten Yhdysvallat voisi rangaista Kiinaa vastatoimilla, kunnes Kiina antautuu ja ”toteuttaa samanlaisen sääntelyn ja verotuksen purkamisen kuin Venäjä teki vuoden 1991 jälkeen”. On oikeastaan ällistyttävää, kuinka lännen globalistien puhemies asiansa esittää, mutta toki tämä kansantalouksien kaataja on ollut mukana monessa ikävässä projektissa ennenkin.

Soros uhkailee, että ”Kiina tulee kärsimään lamasta, mikäli se pelastaa taloutensa sosialistisen linjan mukaisesti ja vastustaa amerikkalaistyylistä yksityistämistä ja siihen liittyvää velkadeflaatiota”. Soros haluaisi tehdä Kiinasta Jeltsinin ajan heikon, lännelle alisteisen Venäjän, jonka hänen kaltaisensa suursijoittajat ja finanssivampyyrit voisivat sitten imeä kuiviin.

Soros myöntää, että Kiinan ”haavoittuvin sektori on kiinteistöala, erityisesti asuntokauppa”. Kiina on nauttinut pitkittyneestä kiinteistöbuumista kahden viime vuosikymmenen aikana, mutta nyt se on päättymässä. Evergrande, maan suurin kiinteistöyhtiö, on ylivelkaantunut ja vaarassa joutua maksukyvyttömäksi. Tämä voi aiheuttaa ”romahduksen”.

Tällä Soros tarkoittaa asuntojen hintojen laskua. Kuitenkin juuri sitä tarvitaan, jotta estetään maan ja kiinteistöjen muuttuminen keinotteluvälineeksi. Hudson ja muut ekonomistit ovat esittäneet verotuksen korottamista, jotta tonttien ja kiinteistöjen arvo saadaan talteen, eikä niitä pantattaisi pankkien asuntolainojen vakuudeksi. Näin Kiina pysyisi vapaana kiinteistö- ja rahoituskuplasta, joka on jättänyt kokonaiset länsimaiset taloudet velkaorjuuteen ja negatiiviseen pääomaan.

Soros varoittaa Kiinan alenevan syntyvyyden taloudellisista seurauksista keskiluokkaisten perheiden ollessa haluttomia hankkimaan useamman kuin yhden lapsen. Kuitenkin sama pätee nykyään kaikkiin kehittyneisiin maihin. Äärimmäisintä se on uusliberalisoituneissa maissa, esimerkiksi Baltiassa ja Ukrainassa – juuri Sorosin omissa liberaalin talouden ja lännetetyn politiikan lempimaissa.

Soros paljastaa korttinsa väittämällä, että ”Xi ei ymmärrä, miten markkinat toimivat”. Hän tarkoittaa Hudsonin mielestä tällä sitä, että ”presidentti Xi torjuu ahneen vuokranhimon ja riistävän vapaamatkustajuuden ja muokkaa markkinoita palvelemaan Kiinan 99 prosentin yleistä hyvinvointia”.

Soros kääntää asian päälaelleen esittäen, että Kiinan ”sosialistinen politiikka” haittaa sen tavoitteita maailmassa. Mutta todellisuudessa hän on vihainen siitä, että Kiinan talouspoliittiset toimet vahingoittavat länttä hallitsevan eliitin uusliberalistisia tavoitteita, joilla tämä kabaali toivoi voivansa hyötyä myös Kiinan noususta talousmahdiksi.

Nyt Soros haluaa estää Yhdysvaltoja investoimasta Kiinaan. Hän ei näytä ymmärtävän, että tämä on myös presidentti Xin tavoite: Kiina ei tarvitse dollareita ja on itse asiassa alkanut rakentaa dedollarisaatio-politiikkaa, kuten Venäjäkin.

Hudson arvioi mielestäni aivan oikein todellisen syyn George Sorosin järkytykselle. Kylmän sodan päättymisen jälkeen hänen kaltaisensa keinottelijat ovat vain kasvattaneet omaisuuksiaan kansantalouksien kustannuksella. Kiinan presidentti Xi Jinping ei ole Boris Jeltsin, eikä Kiina noudata kleptokraattista riippuvuussuhdetta, joka vääristi Venäjän taloutta vuosien ajan.

Kiina sanoi ”ei” liberalismille, joten se ei ole Sorosille mieluinen ”markkinatalous”. Kansantasavalta ei ole tehnyt yhteiskunnallisesta organisaatiostaan kauppatavaraa ja se on välttänyt taloudellista riippuvuutta ”markkinoista”, joiden avulla länttä hallitseva eliitti voi Yhdysvaltojen ja muiden valtakeskustensa nimissä valvoa tilannetta pakotteiden ja ulkomaisten yritysostojen avulla.

Poliittinen pandemia riskialttiine rokotteineen

”Meidän on valittava, suostummeko elinikäisiin epätäydellisiin pistoksiin, vai jäämmekö eräänlaisiksi sosiaalisiksi hylkiöiksi loppuelämämme ajaksi”, kirjoittaa Robert Bridge, ilmeisen kyllästyneenä koronavirukseen, sen tuomiin rajoituksiin ja rokotteisiin. Olen samaa mieltä.

Meille hoetaan, että rokotukset ovat paras keino, jolla kaikki ihmiset voivat päästä koronaviruksen otteesta ja vain vastuuton ”covidiootti” yhä välttelee neulaa. Näin siitäkin huolimatta, että on jo nähty, että rokote ei estä tartuntaa, eikä se estä rokotettua henkilöä tartuttamasta muita.

Toisaalta, en itse vieläkään tunne yhtään koronaviruksen saanutta, joten aika erikoinen on tämä THL:n, valtamedian ja poliitikkojemme mainostama, laajalle levinnyt ja herkästi tarttuva tauti, jonka varjolla yhteiskuntia ja kansantalouksia on järjestelty uudelleen jo toista vuotta ja manipuloitu suuresta osasta kansalaisia pelokkaita konformisteja maskeineen ja turvaväleineen.

Opportunististen poliittisten tahojen ympäri maailmaa harjoittama hellittämätön rokotepassien vaatiminen sai myös jokin aika sitten kovan kolauksen, kun israelilaistutkijat havaitsivat sen, mitä monet olivat epäilleet koko ajan: luonnollinen immuniteetti, joka on hankittu tartunnan, eikä rokotusten kautta, on paras puolustus Covid-19:tä ja sen variantteja vastaan.

Tutkimuksessa, jossa tutkittiin jopa 32 000 ihmistä, havaittiin, että riski sairastua Covid-19:ään oli 27 kertaa suurempi rokotetuilla (Pfizerin ja BioNTechin rokotteella) ja sairaalahoidon riski kahdeksan kertaa suurempi kuin niillä henkilöillä, jotka olivat saaneet luonnollisen immuniteetin”; Bridge luettelee.

Yhtä järkyttävää oli, että henkilöillä, joille annettiin kaksi annosta Pfizer-BioNTech-rokotetta, oli lähes kuusinkertainen todennäköisyys sairastua delta-varianttiin ja seitsenkertainen todennäköisyys sairastua verrattuna niihin, jotka toipuivat taudista luonnollisesti, vertaisarvioitavana olevan tutkimuksen mukaan.

”Tämä analyysi osoitti, että luonnollinen immuniteetti antaa pidempikestoisen ja vahvemman suojan delta-variantin aiheuttamaa tartuntaa, oireista tautia ja sairaalahoitoa vastaan”, tutkijat sanoivat.

Rokotetulla ja rokottamattomalla henkilöllä on sama kyky kantaa, erittää ja levittää virusta – oireiden kanssa tai ilman. Sekä rokotettu että rokottamaton henkilö, joka menee kauppaan, ravintolaan, työpaikalle tai johonkin kulttuuritapahtumaan, aiheuttaa täsmälleen saman riskin muille siellä oleville ihmisille, joten mitä järkeä rokotepassin esittämisessä on?

Pfizerin rokotteen teho delta-kannan hoidossa on mitattu vain 42 prosentiksi ja joissakin tapauksissa se jää vain 17 prosenttiin. Samaan aikaan tuhannet muutoin terveet ihmiset ovat kärsineet näiden rokotteiden ottamisen jälkeen vakavista sivuvaikutuksista, jopa kuolemasta. Saman firman tuotetta on ruiskutettu Suomessakin jo yli 70 prosenttiin väestöstä. Tämäkään ei tunnu joidenkin mielestä riittävältä kattavuudelta.

Lääketeollisuus käärii rokotteistaan sellaiset voitot, että se on valmis jatkamaan ihmiskoetta, ylikansallisten pääomapiirien, maksettujen poliitikkojen ja asiantuntijoiden siunauksella. Ja huolimatta rokotteisiin liittyvistä riskeistä, lyhytnäköiset johtajat ajavat eteenpäin suunnitelmia rokotepasseista ja yhä uusista rokoteannoksista, vaikka ainakaan Suomessa ei mitään perinteistä pandemiaa massakuolemineen edes ole, eivätkä sairaalat ole täynnä.

Epäilen, ovatko minkään lääkeyhtiön ”kokeelliset injektiot” missään maailman kolkassa kyllin tehokkaita tautiin, joka näyttää olevan enemmän poliittista ja vallankäytöllistä, kuin luonnollista alkuperää. Valitettavasti kaikki maat jatkavat, kuin yhteisestä sopimuksesta, ”covidismin” oppia kansalaisilleen jakaen, niin EU-maissa, Venäjällä, Kiinassa, Yhdysvalloissa ja muuallakin.

Kun on kyse koronavirukseen liittyvästä datasta, rokotteista tai yleisestä narratiivista, en ole samaa mieltä minkään maan hallituksen tai terveysviranomaisten kanssa. Koronahysterian lietsonnan vuoksi luotto on mennyt moneen poliittiseen toimijaan, mutta en silti näe mahdottomana samaan aikaan arvostaa joitakin yleisiä geopoliittisia kehityskulkuja.

Olen yhä sitä mieltä, että muutos moninapaiseen maailmanaikaan on yksinapaista amerikkalaista ylivaltaa parempi vaihtoehto, mutta samalla on todettava, etteivät euraasialaiset vallat – ainakaan tässä vaiheessa tarkasteltuna – selviä korona-ajasta atlanttisia valtoja puhtaammin paperein. Kuka puhaltaisi tämän pandemiapelin poikki?

(Olen kirjoittanut koronaviruksesta ”pandemian” alusta saakka eri näkökulmia avaten. Tämä on 78. kirjoitukseni aiheesta.)

Kiinan kulttuurivallankumous 2.0

Kiinan presidentin Xi Jinpingin ja maan liike-elämän ja kulttuurieliitin välinen ideologinen kahtiajako on noussut esiin sen jälkeen, kun tunnetun nationalistibloggaajan, Li Guangmanin, alun perin sosiaaliseen mediaan päivitetty kommentaari julkaistiin myös valtion tiedotusvälineissä.

Laajalti levinneessä tekstissä vaaditaan ”syvällistä muutosta”, jotta Kiinasta tulisi riittävän vahva taistelemaan Yhdysvaltoja vastaan; prosessia, jota jotkut ovat kutsuneet jopa ”kulttuurivallankumous 2.0:ksi”.

Kommentti on seurausta viimeaikaisista kovista toimista yritysjättejä vastaan sekä uusista painopisteistä sosiaali-, koulutus- ja kulttuurialoilla. Peking on käynnistänyt toimenpiteitä teknologiajättien, kuten Tencentin ja Didi Globalin, hillitsemiseksi. Uusia sääntöjä on annettu myös koulutus- ja viihdealojen uudistamiseksi.

Virallinen Kiina on suhtautunut nuivasti ”naisellisen näköisiin miespuolisiin julkkiksiin” ja määrännyt myös, että alle 18-vuotiaat saavat pelata koukuttavia videopelejä vain kolme tuntia viikossa. Kiina ei selvästikään halua seurata lännen (tai Yhdysvaltojen miehittämien Japanin ja Etelä-Korean) varoittavaa esimerkkiä: Peking tiedostaa angloamerikkalaisen liberalismin yhteiskuntaa rappeuttavan vaikutuksen.

”Kiina kohtaa tällä hetkellä yhä ankaramman ja monimutkaisemman kansainvälisen ympäristön. Yhdysvallat on toteuttanut sotilaallisia uhkauksia, taloudellisia ja teknologisia saartoja, rahoitusiskuja sekä poliittista ja diplomaattista piiritystä…Yhdysvallat on myös käynnistänyt biologista sodankäyntiä, kybersodankäyntiä ja julkista mielipidettä Kiinaa vastaan”, Li kirjoittaa viitaten viime vuosien tapahtumiin.

”Jos luotamme kapitalismin paroneihin taistellessamme imperialismin ja hegemonian voimia vastaan, jos jatkamme alistumistamme amerikkalaiselle ’tissiviihdetaktiikalle’, jos annamme tämän nuorisosukupolven menettää rohkeutensa ja miehisyytensä, kuka silloin tarvitsee vihollista – olemme itse aiheuttaneet itsellemme tuhon, aivan kuten Neuvostoliitto aikoinaan”, Li sivaltaa ja väittää Yhdysvaltojen jo käynnistäneen värivallankumouksen Kiinaa vastaan eri kanavien kautta.

Kiinassa meneillään olevan muutoksen tarkoituksena on ”vastata Yhdysvaltojen raakoihin ja julmiin hyökkäyksiin sekä nykyiseen monimutkaiseen kansainväliseen tilanteeseen”. Kiinan täytyy leikata julkkispiirien ja kapitalismin ”kasvaimet” pois, kun maa käy läpi ”syvän vallankumouksen” ja ”palaa kansankeskeisyyteen ja sosialismin olemukseen”, Li kirjoittaa.

Kriitikoiden mukaan kansallismielinen Li käyttää artikkelissaan tietoisesti ”maolaista kieltä, joka osoittaa, että puolue aikoo uudistaa maan kulttuuria ja ihmisten mieliä ja siten koko yhteiskuntaa”.

”Jos tämä ei ole kulttuurivallankumous, mitä se sitten on? Olemme huutaneet sutta kulttuurivallankumouksen uudelleentulemisesta jo monta vuotta. Nyt susi on tullut”, parahtaa Yhdysvalloissa asuva demokratia-aktivisti Wang Dan.

Talibanit ja Yhdysvallat – Salaliittoteoriat ja todellisuus

Talibanien nopea valtaannousu Afganistanissa yllätti monet geopolitiikan seuraajat, analyytikot ja aktivistit. Varsinkin vaihtoehtomedioissa esiintyvät kirjoittajat eivät ole hyväksyneet Kabulin tapahtumien yleistä kerrontaa. Jotkut heistä ovat väittäneet, että koko Afganistanin draama onkin vain CIA:n ovela psykologinen operaatio ja Taliban-liike – yhdessä Al-Qaidan kanssa – on mukana Washingtonin juonessa.

Tämän teorian mukaan Taliban ei ottanut Afganistania haltuunsa kukistettuaan Amerikan, vaan sen oletetut viholliset antoivat sille Afganistanin hallinnan salaisella sopimuksella. Aivan kuin amerikkalaisten pommitukset eivät olisi afganistanilaisille riittäneet, salaliittoteoreetikot ovat varmoja jo uudesta sodasta: nyt tarkoituksena on tehdä Afganistanista sillanpääasema hyökkäyksille Kiinan ja Venäjän suuntaan.

Näiden hyvää tarkoittavien aktivistien ja teoreetikkojen perusteltu epäluottamus amerikkalaista imperialismia kohtaan näyttää hämärtäneen heidän arvostelukykyään, arvioi analyytikko Andrew Korybko. He eivät kykene hyväksymään, että islamilainen Taliban olisi aito kansallinen vapautusliike, joka on päihittänyt sotilaallisen suurvallan jopa vietnamilaisia nöyryyttävämmin.

Osittain heidän teoriansa perustana on, että Afganistanin konservatiiviset muslimit, mujahideenit, taistelivat vuosina 1979-1989 Neuvostoliittoa ja sen pönkittämää Afganistanin demokraattista tasavaltaa vastaan juuri Yhdysvaltojen tukemina. Toinen tekijä epäilyissä lienee se, että nyky-Venäjällä Taliban-liike luokitellaan yhä terroristijärjestöksi, vaikkakin Kreml on ilmaissut olevansa valmis tekemään yhteistyötä islamilaisen emiraatin kanssa.

Antikommunistiset mujahideenit tekivät aikoinaan yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa omia intressejä ajaessaan. Neuvostoliiton tukema hallitus ei ollut erityisen suosittu Afganistanin kansan enemmistön keskuudessa. Mujahideenit ja amerikkalaiset käyttivät toisiaan hyväkseen, mutta Yhdysvallat tyypilliseen tapaansa hylkäsi myöhemmin liittolaisensa ja kääntyi sitten ratkaisevasti liikettä vastaan, joka muslimitaistelijoista lopulta syntyi 1990-luvun puolivälissä.

Monilla Washingtonin hallintojen kanssa huonoissa väleissä olevilla mailla sekä aseellisilla ryhmittymillä on ollut ja on yhteyksiä Yhdysvaltoihin sekä muihin länsimaihin ja niiden tiedustelupalveluihin. Tämä on ymmärrettävää, ottaen huomioon monimutkaisten sotilaallisten, poliittisten ja taloudellisten kuvioiden dynamiikan. Sanotaan myös, ettei varsinkaan suurvalloilla ole ystäviä, vain itsekkäitä intressejä ja vaihtuvia kumppaneita. Reaalipolitiikka on kaikkea muuta kuin mustavalkoista.

Kun Talibanin tiedottaja Suhail Shaeen kertoi BBC:lle, että hänen liikkeensä haluaa avata uuden luvun myös suhteissa Yhdysvaltoihin ja toivoo, että Amerikka auttaisi sodan runteleman maan jälleenrakentamisessa, tätä pidettiin tietyissä piireissä hälyttävänä merkkinä siitä, että Talibanista on tullut suurvallan kätyri ja proksijärjestö.

Taliban on kuitenkin neuvotellut myös Kiinan ja Venäjän kanssa. Kiina toivoo jopa, että Yhdysvallat liittyisi sen Vyö ja tie -aloitteeseen sen sijaan, että Washington yrittäisi sabotoida sitä, kun taas Venäjän presidentin Afganistanin erityisedustaja on sanonut, että Yhdysvalloilla on taloudellisia velvollisuuksia Afganistanille myös sodan päättymisen jälkeen.

Talibanin toinen tiedottaja Zabihullah Mujahid on kehottanut insinöörejä, lääkäreitä ja koulutettua väkeä jäämään (tai palaamaan) kotimaahansa, jossa heidän asiantuntemustaan tarvitaan maan jälleenrakentamisessa. ”Heidän on kokoonnuttava yhteen ja laadittava etenemissuunnitelma maan talouden elvyttämiseksi”, Mujahid sanoi ja lisäsi, että on ”välttämätöntä luoda ilmapiiri ulkomaisten investointien houkuttelemiseksi”.

Afganistanista ei olisi koskaan tullut liberaalidemokraattista asiakasvaltiota lännen haluamalla tavalla. Niinpä kahden vuosikymmenen sotimisen ja ”kriisinhallinnan” jälkeen Yhdysvaltojen täytyi suostua sovintoratkaisuun, jonka yksityiskohdat avautunevat pikkuhiljaa jossakin määrin myös meille sivustaseuraajille. Mitä kaikkia strategisia ja geopoliittisia seurauksia ”islamilaisen emiraatin” uudella tulemisella on, jää nähtäväksi.

Nyt Talibanin on vielä sovittava hallituskokoonpanosta entisten vastustajiensa kanssa. Pelin politiikka saattaa luoda outoja kumppanuuksia. Kun poliitikot, militiat ja valtiot etsivät kiireesti uusia liittolaisia, ne ovat varmasti valmiita sietämään historian kaunistelua.

Miten kansainvälinen yhteisö tulee suhtautumaan islamilaiseen emiraattiin? Nyt on jo oltu huolissaan islamilaisen šarialain tulkinnasta ja naisten oikeuksista, vaikka maata uhkaa talouskriisi ja nälänhätä. Tulemmeko näkemään pakotteita vai sovittelevampaa politiikkaa? Pakolaisvyöryä eivät halua Afganistanin naapurit, Pakistan ja Iran, eikä myöskään Eurooppa.

Afganistanilla on miljardeja dollareita ulkomailla ja Taliban tarvitsee pääsyn pankkiverkostoihin päästäkseen niihin käsiksi. Talibanien edustajat ovat jo ilmoittaneet haluavansa aitoa kansainvälistä tunnustusta suurlähetystöineen ja diplomaatteineen. Vaikka heidän on osoitettava kannattajilleen tiettyä ideologista puhtautta – varsinkin kun taistelu länttä vastaan on kestänyt näin kauan – he ovat tietoisia siitä, että kompromisseja on tehtävä, jotta yhteiskunta pääsisi taas jaloilleen.

En usko, että talibanit ovat mitään CIA:n kätyreitä ja valmiita käymään euraasialaisia valtoja vastaan. Olen tällä hetkellä taipuvainen jokseenkin optimistiseen tulkintaan, jonka mukaan Yhdysvaltojen todelliset vallanpitäjät tietävät, että maan päivät globaalina hegemonina ovat ohi. Niinpä Washington vetäytyy turhista sitoumuksista ja vähentää liiallista ja kallista läsnäoloa entisillä sotakentillä, kuten Afganistanissa. Jos Yhdysvallat vielä alueella operoi, se tulee varmasti käyttämään lennokkeja ja palkkasotilaita.

Ellei mitään radikaalia tapahdu, pian uusien aiheiden uutissykli saa maailman unohtamaan kaksikymmentä vuotta kestäneen sodan, talibanit ja ”imperiumien hautausmaan”. Yhdysvallat toki jatkaa hybridisodankäyntiään ja kilpailua muita valtoja vastaan, yrittäessään vahvistaa asemiaan uudessa, moninapaisessa maailmassa. Toivottavasti länsi jättää tulevaisuudessa afganistanilaiset rauhaan.