Venäjän turvallisuusneuvosto: Bioaseiden uhka on todellinen

Yhdysvalloista on tulossa merkittävin tappavien biologisten aseiden viejä, väittää Venäjän federaation turvallisuusneuvoston Juri Averjanov.

Biologisilla aseilla tarkoitetaan ”mikrobeja ja niiden tuottamia toksiineja, jotka aiheuttavat tauteja ihmisissä, eläimissä tai kasveissa ja joita voidaan käyttää vihamielisessä tarkoituksessa niin sodankäynnissä kuin terrorismissa”. 

Biotieteiden ja teknologian nopea kehitys on tuonut biologisten aseiden kieltosopimukselle uusia haasteita. Kyynisempi voisi arvella, että näitä erikoisaseita on jo käytetty laittomasti lukemattomia kertoja. On epäilty, että aids ja ebola, erilaiset influenssavirukset sekä borrelioosi, olisivat seurausta bioasekokeiluista.

Juri Averjanov varoitti RIA Novostin haastattelussa siitä, että ”tappavia ja vaarallisia mikro-organismeja … voidaan mahdollisesti päästää ympäristöön, väitetysti vahingossa”. Hänen mukaansa tällainen hyökkäys, jos sitä käytettäisiin Venäjää vastaan, ”johtaisi siviiliväestön massiiviseen tuhoon sekä Venäjällä että naapurimaissa”.

Hän lisäsi, että Washington pyrkii parhaillaan kasvattamaan biologisten aseiden määrää useissa maissa ympäri maailmaa, myös lähellä Venäjää. Nämä ohjelmat, hän sanoo, aseistavat viruksia ja muita taudinaiheuttajia ”ensisijaisesti sotilaallisiin tarkoituksiin”.

Viime kuussa turvallisuusneuvoston sihteeri Nikolai Patrušev varoitti tutkimuslaitoksista lähellä Venäjän ja Kiinan rajaa, joissa mahdollisesti suunniteltiin biologista sodankäyntiä näitä amerikkalaista hegemoniaa uhkaavia euraasialaisia valtoja vastaan. 

”On olemassa tutkimuskeskuksia, joissa amerikkalaiset auttavat paikallisia tutkijoita kehittämään uusia tapoja torjua vaarallisia sairauksia”, Patrušev sanoi, mutta väitti, että maissa, joissa nämä keskukset sijaitsevat, viranomaisilla ei ole todellista käsitystä siitä, mitä laboratorioiden seinien sisällä todellisuudessa tapahtuu.

Virusten käyttö sotilaallisessa tarkoituksessa on muodollisesti kielletty vuonna 1972 allekirjoitetun ja 183 valtion ratifioiman biologisten aseiden yleissopimuksen nojalla; sopijavaltioina ovat myös Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Sopimuksessa kuvataan biologisten ja toksiinipohjaisten aseiden mahdollinen käyttö ”vastenmielisenä ihmiskunnan omalletunnolle”. 

Tästä huolimatta amerikkalainen tiedejärjestö Federation of American Scientists on aiemmin varoittanut, että Yhdysvaltojen tutkimukset ei-tappavista biologisista aineista ”ylittävät kylmän sodan aikaisen sopimuksen asettamat rajat”. 

Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliitto Natoon kytkeytyvä ajatushautomo Atlantic Council on esittänyt Washingtonia puolustaen, että Moskova voisi rikkoa sopimusta, ellei sitä uhattaisi uskottavasti vastatoimilla.

Uusiutuva kiinalainen järjestelmä, luutunut länsidemokratia

Kiinan ja lännen välinen ero on kaikkein ilmeisin niiden hallintojärjestelmissä, arvioi tutkija Martin Jacques.

Vuodesta 1945 lähtien, tyypillinen länsimainen hallintomuoto on ollut yleisen äänioikeuden sisältävä monipuoluejärjestelmä. 

Tämä on ollut lännen poliittinen käyntikortti yli seitsemänkymmenen vuoden ajan. Se sisältää uskomuksen, jonka mukaan jokaisen maan – myös Kiinan – tulisi ottaa käyttöön lännen markkinoima ”liberaali demokratia”, ts. oligarkia, jossa ylikansallinen finanssieliitti määrää kaikesta poliittisen prosessin kulisseissa.

Tässä ylimielisyydessä ei ole mitään yllättävää. Kahden vuosisadan ajan länsi on uskonut omaan universalismiinsa: sen hallintojärjestelmän on katsottu soveltuvan malliksi kaikille maailman maille. Lähes uskonnollisella kiihkeydellä on väitetty, että länsimainen demokratia on hallintomuoto, jota parempaa ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan. 

Tässä vaiheessa tarvitaan vähän historiallista asiayhteyttä, Jacques muistuttaa. Vuosien 1918-1939 välillä demokratiaa ilmeni vain pienessä vähemmistössä länsimaita, erityisesti Yhdysvalloissa ja Britanniassa. 

Lieneekö Jacques liian poliittisesti korrekti tulkinnassaan? Angloamerikkalainen ”demokraattisuus” on aina ollut lähinnä pankkiirien rahoittamaa kielipeliä, jonka taustalla aseet ovat puhuneet ja geopoliittiset manööverit ovat palvelleet suuryhtiöiden etua.

Kiinan tutkija on kuitenkin oikeassa siinä, että 1940-luvulta lähtien länsimaisen demokratian suhteellinen kestävyys on ollut seurausta erityisistä historiallisista olosuhteista: talouskasvusta, kohonneesta elintasosta ja länsikeskeisen maailmankuvan noususta. Ylivalta on markkinoitu massoille ”vapauden” ja liberalismin nimissä.

Vuodesta 1980 ja erityisesti vuodesta 2008 lähtien, suosiolliset olosuhteet ovat kuitenkin olleet alati koetuksella, pitkälti kapitalismin perusluonteen sekä suursijoittajien keinottelun takia. Länsimaiden käsinkosketeltavan taantuman aikakaudella myös globaalin demokratisaation tulevaisuus näyttää epävarmalta. 

Korona-ajan poikkeusolojen, yksityistetyn sensuurin ja uusien lakien myötä, läntinen yksilönvapauden ja demokratian eetos on osoittautunut silmänlumeeksi. Kansalaisten kontrollointi- ja seurantajärjestelmiä korostetaan Kiinan yhteydessä, vaikka ne ovat käytössä myös pehmeän totalitaristisessa lännessä.

Uskomus länsimaisen demokratian yleismaailmallisesta soveltuvuudesta on kaikkein absurdeinta suhteessa Kiinaan, väittää Jacques. Kiinan hallinto ja valtionrakennus on maailman vanhimpia ja menestyneimpiä. Jopa Kiinaa arvostellut politiikan tutkija Francis Fukuyama on todennut, että kiinalaishallinto on osoittanut muita suurempaa jatkuvuutta kahden viime vuosituhannen aikana.

Kiinalainen ”kaukonäköisyyden ja käytännöllisyyden yhdistelmä on ollut vastuussa ihmiskunnan historian merkittävimmistä taloudellisista muutoksista”, Jacques katsoo. Nyt tämä uuttera kehitystyö ja kommunistihallinnon alaisuudessa tapahtunut talouskasvu on jo kaikkien nähtävissä.

Kiina on ottanut Yhdysvaltoja kiinni siinä määrin, että Washingtonissa pidetään Pekingiä merkittävimpänä uhkana amerikkalaiselle valta-asemalle. Kiina on jo suurin talous ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna. Kiinan hallintojärjestelmästä on tullut vakava haastaja läntiselle demokratiajärjestelmälle. Kummasta systeemistä kehittyvät maat haluavat ottaa mallia?

Viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana on käynyt selväksi, että kiinalainen järjestelmä on liberaalia demokratiaa tehokkaammin lisännyt myös kansalaistensa elintasoa. Toisin kuin lännen oligarkit ja heidän maksetut poliitikkonsa, kommunistinen puolue on pyrkinyt ”köyhyyden poistamiseen” ja on siinä jo aika hyvin onnistunutkin. Sosialismi ei tuokaan surkeutta, vaan hyvinvointia.

Länsimaissa kritisoidaan Kiinan hallintojärjestelmää usein myös siitä, että sen yksipuoluejärjestelmä ei tarjoa ihmisille riittävästi valinnanvaraa; että vain monipuoluejärjestelmä, jossa vallassa olevat puolueet vaihtelevat, varmistaa tämän. 

En näe itse merkittäviä eroja esimerkiksi Suomen eduskuntapuolueiden harjoittamassa politiikassa, joten kritiikki ”vaihtoehtojen puutteesta” ei kuulosta vakuuttavalta. Vaihtaisin manipuloidun parlamentarismin yksipuoluevaltaan koska tahansa, jos tulos olisi kansallisten intressien eli suomalaisten edun mukainen.

Kiinan tuntija Jacques tuntuu olevan samoilla linjoilla. Hän katsoo, että siirtymä Mao Zedongin kaudelta Deng Xiaopingin aikaan näki valtavan muutoksen Kiinan politiikassa ja filosofiassa: maolainen talouspolitiikka korvattiin markkinasosialismilla ja suhteellisen suljettu maa avautui muulle maailmalle. Tähän ei kuitenkaan tarvittu ”lännettymistä”.

Muutos oli syvällisempi ja kauaskantoisempi kuin mikään länsidemokratian kehitysaskel ja Kiinan kommunistinen puolue oli yksin vastuussa tästä. Jacquesin mukaan kansantasavallan järjestelmälle on ollut ominaista ”jatkuva uudistus- ja uusiutumisprosessi, joka on jyrkässä ristiriidassa länsimaisille demokratioille tyypillisen luutumisen kanssa”. 

Paradoksaalisesti yksipuoluejärjestelmä kiinalaisessa muodossaan pystyy tarjoamaan enemmän valinnanvaraa – mukaan lukien hyvin kauaskantoisia valintoja – kuin mikään läntinen demokratia näennäisesti erilaisine puolueineen, jotka toteuttavat vain itsekkäiden pääomapiirien vaatimuksia.

Historia paljastaa myös Kiinan hallinnon erikoisimman ominaispiirteen, Jacques valottaa. Kahden viime vuosituhannen aikana Kiinalla on ollut viisi erillistä ajanjaksoa, jolloin se on nauttinut suurvaltaroolista maailmassa: Han-dynastian, Tang-dynastian, koko Song-dynastian, sekä varhaisten Ming- ja Qing-dynastioiden aikoina.

Erittäin pitkän historiallisen ajanjakson aikana, Kiina on kyennyt luomaan itsensä yhä uudelleen. Muut sivilisaatiot ovat saattaneet tehdä niin kerran, tai enintään kaksi kertaa, mutta kukaan muu kuin Kiina ei ole tehnyt sitä viittä kertaa, Jacques ihailee.

On epätodennäköistä, että brittiläinen imperiumi nousisi uudelleen, eikä siinä näytä onnistuvan myöskään liberaalia järjestystä johtanut Yhdysvallat. Kiinasta on tulossa, nyt kommunistisen puolueen johdolla, maailman merkittävin maa jo kuudennen kerran. Tämä jos mikä on Jacquesin mielestä osoitus kiinalaisen sivilisaation vahvuudesta, dynaamisuudesta ja sen hallintokyvystä.

Lisää elintilaa sionisteille? Palestiinalaisten häädöstä protesti Jerusalemissa

Jännitteet ovat jälleen korkealla sionistien miehittämässä Palestiinassa.

Jerusalemissa on osoitettu mieltä Sheikh Jarrahin alueen palestiinalaisperheiden häätöä vastaan ja väkivaltaisuudet ovat leimahtaneet.

Israelin poliisi ja juutalaisryhmät ovat ottaneet yhteen palestiinalaisten kanssa Itä-Jerusalemissa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Kahakoissa on loukkaantunut yli 700 palestiinalaista.

Gazan kaistalta on vastattu sionistiväkivaltaan sadoilla kotitekoisilla raketeilla; sionistihallinto puolestaan on tehnyt ilmaiskuja palestiinalaisalueille. Iskuissa on kuollut ainakin toistakymmentä palestiinalaista, joukossa yhdeksän lasta.

Tyypilliseen tapaansa Yhdysvallat, EU ja Britannia ovat tuominneet vain palestiinalaisten rakettihyökkäykset. Yhdysvaltojen ulkoministeriön tiedottaja kiirehti sanomaan maansa ”hyväksyvän Israelin laillisen oikeuden puolustaa itseään, kansalaisiaan ja aluettaan”.

Sama väkivallan kierre jatkuu vuosikymmenestä toiseen, mutta mitään konkreettista väliintuloa eivät läntiset demokratiat ole asian suhteen tehneet. Jos eurooppalaiset sortivat juutalaisia toisen maailmansodan aikana, oikeuttaako se sionisteja syrjäyttämään ja tuhoamaan palestiinalaiset Länsi-Aasiassa?

Rotuerottelupolitiikkaa ei hyväksytty Etelä-Afrikassa, mutta Tel Aviv on saanut jatkaa rasismiaan ilman pakotteita ja puuttumista jo vuodesta 1948 saakka. Koko alueen epävakaus johtuu pitkälti sionistien ja angloamerikkalaisten toimista.

Milloin ihmisoikeuksista kiinnostuneet, lännen tiedostavat muusikot tekevät kantaaottavan laulun, ”En esiinny Israelissa”, kuten aikoinaan Sun Cityn ollessa kyseessä? Eivät niin kauan kuin levy-yhtiöt ja maailman mediatalot ovat sionistien käsissä.

Vaikka natsien uhrien jälkeläisistä on sittemmin tullut sortajia, tähän horjuvaan logiikkaan juutalaisten kärsimyksistä länsimaat ovat vedonneet jo seitsemän vuosikymmenen ajan, tukiessaan brutaalia miehityshallintoa. Eikö uhripääoma ole jo käytetty loppuun?

Iranin korkeimman hengellisen johtajan, ajatollah Khamenein mielestä Israel ei ole oikea valtio, vaan ennemminkin kansainvälisten ”sionistikapitalistien” Länsi-Aasiaan pystyttämä terroristileiri, joka toimii alueen valtioita vastaan, ajaen angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin taloudellisia ja geopoliittisia intressejä.

Väkivaltaisuudet lähellä al-Aqsan moskeijaa Jerusalemin Temppelivuorella ovat jatkuneet, ja Israel on ampunut paikalle kerääntyneitä uskovia. Ajatollah Khamenei on kuitenkin vakuuttunut, että koko Länsi-Aasian alueen valtatasapaino on muuttumassa ja sionistiregiimin alasajon aika on koittanut.

Tiivistyykö Bidenin hallinnon tyhmyys Venäjän-politiikassa?

Amerikkalainen paleokonservatiivi, kirjailija ja sotateoreetikko William S. Lind kysyy kirjoituksessaan, ”ovatko Yhdysvaltoja nyt johtavat uusliberaalit vielä neokonservatiivejakin tyhmempiä”.

Vastaus kysymykseen lienee ”ikävä kyllä”, mutta tärkeämpää on, että Lind valistaa amerikkalaisia lukijoitaan virkistävän realistisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta perspektiivistä. Koska Suomessa valitettavasti riittää Amerikan interventionismin ihannoijia, valistan minäkin heitä Lindin avustuksella.

”Kuten oli odotettavissa, establismentia edustava Bidenin hallinto on koottu tyypillisistä epäillyistä täyttämään puolustus- ja ulkopolitiikan työpisteet. Tämä tarkoittaa sitä, että uusliberaalit ovat palanneet, sanellakseen jälleen muulle maailmalle, kuinka sen pitäisi elää”, Lind kirjoittaa.

Aivan kuten neokonservatiivit yllyttivät ”Amerikan tyhmimmän presidentin, George W. Bushin”, tunkeutumaan Irakiin, levittämään ”demokraattista kapitalismia” Lähi-itään, uusliberaalit ajavat höperöä Bidenia kohtaamaan Venäjän ja Kiinan, ”mainostaakseen patenttilääkettään nimeltä ’enemmän demokratiaa’, yhdistettynä ”sellaisiin katkeriin yrtteihin kuin feminismiin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin”.

”Mutta Kiina ja Venäjä eivät ole Irak”, Lind vakavoituu. Euraasian vallat ovat sotilaallisesti kyvykkäitä ydinasevaltoja. Kuinka pätevä Kiina on sotilaallisesti, jää nähtäväksi – ”voimme oppia sen kantapään kautta”, Lind varoittaa – mutta venäläiset tuntuvat tietävän, mitä he tekevät. He uudistivat sotavoimansa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja ovat valmistautuneet turvallisuusuhkiin uusin taktiikoin ja tekniikoin.

Viime aikoina on näyttänyt siltä, että bidenistit valmistautuvat uuteen välikohtaukseen Ukrainassa. ”Ovatko he edes vilkaisseet karttaa”, Lind hämmästelee. ”Jo pelkkä maantiede paljastaa, että Nato-joukkojenkin tuella Yhdysvallat voisi logistisesti tukea Ukrainaa vain kahdella tai kolmella prikaatilla amerikkalaisjoukkoja.”

Sota Venäjän sydänmaalla (mihin myös Ukraina maantieteellisesti kuuluu), tarvitsisi satoja divisioonia. ”Onko kukaan Washingtonissa kuullut Operaatio Barbarossasta”, Lind retorisoi. ”Ehkäpä ei, sillä se operaatio ei pyrkinyt edistämään transsukupuolisten oikeuksia, mitä ne sitten ovatkaan”, konservatiivinen sotateoreetikko jatkaa.

Lindin mukaan syy Venäjän läsnäoloon Ukrainan itärajalla on se, että Nato uhkaa taas laajentua kutsumalla Ukrainan mukaan sotilasliittoon. Naton säännöissä sanotaan kuitenkin, ettei mikään valtio, jolla on keskeneräisiä rajakiistoja, voi liittyä Natoon. Venäjä on antanut Ukrainalle rajakiistan, joka jatkuu niin kauan, kuin Kiova flirttailee Nato-lännen kanssa.

Lind muistuttaa, kuinka Yhdysvallat lupasi Gorbatšoville, että jos Moskova hajottaa Varsovan liiton, Nato ei laajene itään kutsumalla kyseisiä maita liittymään läntiseen sotilasliittoon. Yhdysvallat rikkoi lupauksensa välittömästi ja laajensi Natoa entisiin Varsovan liiton maihin. Lind arvelee, ettei Moskova tee samaa virhettä uudelleen ja luota enää amerikkalaisiin.

Lisäksi Washington on aseistanut ja kouluttanut Ukrainan asevoimia. Tämä on Lindistä ”sekä strategisesti hyökkäävää toimintaa että typerää politiikkaa, jossa Yhdysvaltojen arvovalta saa kolauksen, mikäli Ukraina erehtyisi hyökkäämään itään”. Kun länsi pelasi tätä peliä Georgiassa, Venäjä vastasi kovaa ja nopeasti. Sama tapahtuisi, mikäli Ukraina iskisi joko Donbassiin tai Krimille, Lind teoretisoi.

Tässä kohtaa Lind pelkää, että Bidenin liberaalit (aivan kuten Bushin neokonservatiivit), jotka eivät ymmärrä mitään sodankäynnistä, voivat lähettää amerikkalaisjoukkoja toivottomaan tilanteeseen. Kun he päätyisivät – traagisesti tai farssimaisesti – uuteen Kuurinmaan mottiin, mikä olisi Washingtonin seuraava siirto – turvautuminen ydinaseisiin?

Lindin mielestä Yhdysvaltojen nykyarmeijaa kompromentoi myös liiallinen naisvaltaisuus. Naisia on kaikissa taisteluyksiköissä, mikä heikentää hänen mielestään yksiköiden moraalia ja taistelukykyä. Tätä armeijan ”vuotavaa haavaa” ei demokraattihallinto tunnista, eikä näin tasa-arvon aikana asialle haluta tehdä mitään. 

”Aivan kuten idioottimaiset neokonservatiivit antoivat meille epäonnistuneen sodan Irakissa, myös [Bidenin liberaalit] saattavat johtaa Yhdysvallat sotilaallisesti mahdottomaan tilanteeseen Ukrainassa. Voiko tästä enää tyhmemmäksi tulla”, Lind ihmettelee.

Itä-Ukrainan konflikti nostaa päätään tavallisesti aina keväisin, jolloin kalusto miehineen ei uppoa mutaan ja sotilasoperaatioita on helpompi toteuttaa. Ukrainan uhittelu siviiliuhreineen ja Venäjän joukkojen siirrot herättivät huolta vielä viime kuussa, mutta nyt tilanne näyttää taas hetkeksi rauhoittuneen.

Läntiset analyytikot ovat arvioineet Venäjän tavoittelevan sopimusta, jossa Ukraina ei ainakaan liity Natoon. Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinken on tällä viikolla vieraillut Kiovassa, vakuutellen Washingtonin tukea ”Venäjän aggressioita vastaan”. Seurueessa oli mukana myös surullisenkuuluisa Victoria Nuland, joka oli toteuttamassa Ukrainan vallanvaihto-operaatiota vuonna 2014. Tämä kuvannee Bidenin kabinetin asennoitumista.

Paperilohikäärme Kiina ja muita amerikkalaishoureita

George W. Bushin entinen puheenkirjoittaja ja politiikan kommentoija David Frum väittää Atlantic-lehdessä Kiinan olevan vain ”paperilohikäärme”, jonka voimaa on ”suuresti liioiteltu”.

Frum pohjaa argumenttinsa Michael Beckleyn vuonna 2018 julkaisemaan kirjaan, jossa uhotaan Yhdysvaltojen säilyttävän asemansa ”maailman ainoana supervaltana”.

Kiinassa on jo pantu merkille, kuinka amerikkalaisen poliittisen luokan lausunnot ovat usein kovin ristiriitaisia. Amerikkalainen tiedusteluyhteisö on luokitellut Kiinan ”suurimmaksi uhaksi” Yhdysvaltojen hegemonialle. Teoriat Kiinan ”tulevasta romahduksesta” ja ”heikkoudesta” ovat usein myös samojen sotahaukkojen käsialaa. Objektiivinen Kiinan ymmärtäminen näyttää olevan amerikkalaiseliitille perin vaikeaa.

Frum esittää, että Kiinan armeija ei ole taistelukelpoinen ja Kiinan yliopistotkin ovat vain surkeita ”diplomitehtaita”. Kiinan oma tutkimus- ja kehitystyö on niin ikään rajallista ja maa on yhä ”ulkomaisten teknologioiden varassa”. Tällaiset kliseiset väittämät lähinnä huvittavat kiinalaisyleisöä, kirjoittaa toimittaja Ai Jun.

Amerikkalaiseliitit saattavat puolestaan pitää kuluneena Kiinan väitettä siitä, että sen sotilaspolitiikka on luonteeltaan puolustuksellista. Tämä on Ai Junin mukaan kuitenkin totuus, vaikka kiinalaisarmeijan taistelukyvyn vähättely lienee tietoista ärsyttämistä Frumilta. Kiinan asevoimat kyllä keskittyvät myös taisteluvalmiuteen, kun otetaan huomioon alueen yhä monimutkaisempi geopoliittinen tilanne.

Toisin kuin Yhdysvaltojen öljyvarkauksiin ja vallanvaihto-operaatioihin osallistuvat palkkasotilaat, Kiinan armeija on kansalaisarmeija; sen tehtävä on palvella kansaa ja taistella kansan puolesta. Armeijalla on etulinjan roolinsa erilaisten kriisien hallinnassa. Amerikkalaiskommentoijille Kiinan armeija näyttäytyy samaan aikaan läntistä maailmanvaltaa uhkaavana, mutta kykenemättömänä taisteluun.

Frum osoittaa jälleen kerran, kuinka Kiinaa koskevista virhearvioista on tullut Yhdysvalloissa oma traditionsa. Jättäen Kiinan romahtamisen teoriat syrjään, aiemmin mainittu ”tutkija” Beckley julkaisi vuonna 2012 artikkelin, jossa ennustettiin, että ”Kiina pysyy köyhänä ja teknisesti alikehittyneenä vuosien ajan”, vihjaten, ettei siitä tule ”jättimäistä Japania”. Kun katsotaan Kiinan kehitystä tänään, ylimielinen arvio osoittautui jälleen vääräksi.

Yhdysvallat on taantuman tiellä, mutta ylin poliittinen johto kieltäytyy tunnustamasta realiteetteja. Niinpä se projisoi omia hegemoniapyrkimyksiään kilpailijoihinsa, Kiinaan ja Venäjään, jotka mediamyllytyksen mukaan ”uhkaavat” länsijohtoista maailmanjärjestystä.

Samaan aikaan on jo vuosia vakuuteltu, kuinka nämä euraasialaiset vallat ovat ”romahduksen partaalla\”, ”taloudellisesti ahtaalla”, ja kuinka länsimaista vapautta halajavat kansalaiset vielä (länsirahoitteisten demokratia-aktivistien ja tiedustelupalvelujen myyräntyön avulla?) nousevat ”autoritäärisiä” johtajiaan vastaan.

Yhdysvaltojen vahvuutta ei tule aliarvioida, toimittaja Ai Jun kuitenkin myöntää. Mutta Washington on selvästi väärinkäyttänyt valtaansa ja käynnistänyt sotia maailman eri kolkissa, koska se uskoo olevansa maailman voimakkain sotilasmahti. Tällaiset toimet eivät ole saaneet tukea muilta mailta, eikä Yhdysvallat ole saavuttanut lopullista tavoitettaan taistelukentillä, objektiivisemmat tarkkailijat arvioivat.

Kiinalaisessa mytologiassa lohikäärme on mystinen olento, jolla on taivaallisia ominaisuuksia. Se on eläimistä jaloin; salaperäinen olento, joka ilmentää ääretöntä voimaa ja vapautta. Kiinan hallitsijat ottivat keltaisen lohikäärmeen keisarillisen majesteetin symboliksi. Lohikäärme ja keltainen väri kuvattiin myös sijaitsevan keskellä maailmaa, joka on Kiina itse.

Toisin kuin lännessä, jossa lohikäärme esitetään yleensä pahan symbolina, Kiinassa lohikäärme on hyvien enteiden ja onnen vertauskuva. Jos Kiinaa verrataan lohikäärmeeseen, ehkä se on ennemmin itämainen viisauden lohikäärme, joka omaa strategista päättäväisyyttä: siksi Kiina keskittyy itsensä kehittämiseen, toisin kuin Yhdysvallat, joka luo ongelmia kaikkialla.

Jos Yhdysvallat ei tätä pian ymmärrä, se tulee tekemään vain lisää virheitä Kiinan-politiikassaan ja joutuu maksamaan uhostaan poliittisesti ja taloudellisesti (ellei jopa eksistentiaalisesti?) kovan hinnan.

Ehdotus lännen globalisteilta: Suurvaltojen konsertti?

Ulkopolitiikkaan keskittyvän amerikkalaisen Council on Foreign Relations-järjestön (eli ”Ulkosuhteiden neuvoston”) presidentti Richard N. Haass ja vanhempi tutkija Charles A. Kupchan kirjoittavat Foreign Affairs-lehdessä ”kansainvälisen järjestelmän olevan historiallisessa käännekohdassa”.

Aasian jatkaessa taloudellista nousuaan, kaksi vuosisataa kestänyt länsimainen maailmanvalta, ensin Pax Britannican ja sitten Pax Americanan alaisuudessa, on päättymässä, lännen globalistit tunnustavat. Länsi on menettämässä sekä aineellisen että ideologisen kehityksen hallinnan. 

Haass ja Kupchan selittävät hieman katkeran tuntuisina, että ”demokratiat ovat ympäri maailmaa joutumassa illiberalismin ja populistisen erimielisyyden uhreiksi, kun taas nouseva Kiina, riidanhaluisen Venäjän avustamana, pyrkii haastamaan lännen auktoriteetin ja republikaanisen lähestymistavan sekä maiden sisäiseen että kansainväliseen hallintoon”.

Vaikka läntiset demokratiat päihittäisivätkin Joe Bidenin hallinnon johdolla kasvavan polarisaation, voittaisivat illiberalismin ja kääntäisivät taloutensa nousuun, ne eivät silti voisi enää pysäyttää ”moninapaisen ja ideologisesti kirjavan maailman syntyä”.

Historian valossa on selvää, että tällaisissa myrskyisissä muutosvaiheissa piilee omat vaaransa. Itse asiassa kilpailu hierarkiasta ja ideologiasta on säännöllisesti johtanut suuriin sotiin. Tämän lopputuloksen estäminen edellyttää Haassin ja Kupchanin mielestä tosiasioiden tunnustamista: toisen maailmansodan jälkeen syntynyt länsimaiden liberaali järjestys ei voi enää yksin ylläpitää globaalia vakautta 2000-luvulla.

Niinpä jopa länttä hallitseva eliitti on valmis etsimään vaihtoehtoista etenemistapaa. Ulkosuhteiden neuvoston asiantuntijoiden mielestä paras väline vakauden edistämiseksi 2000-luvulla olisi ”suurvaltojen globaali konsertti”. Onko tämä lännen globalistien uusi juoni vallan säilyttämiseksi vai vakava ehdotus?

Kuten 1800-luvun ”Euroopan konsertin” (tunnetaan myös nimellä Wienin järjestelmä, jonka jäseninä olivat Iso-Britannia, Ranska, Venäjä, Preussi ja Itävalta) historia on osoittanut, ”johtavien maiden ohjausryhmä voi hillitä geopoliittista ja ideologista kilpailua, joka yleensä liittyy moninapaisuuteen”.

”Konserteilla on kaksi ominaisuutta, jotka tekevät niistä sopivia nousevaan globaaliin maisemaan: poliittinen osallisuus ja menettelyllinen epävirallisuus”, Haass ja Kupchan esittävät. Mukana olisivat kaikki keskeiset geopoliittisesti merkittävät valtiot, ”ideologiastaan ja hallintotyypistään riippumatta”. Konsertin epävirallisuus tarkoittaa, että se välttäisi sitovia ja täytäntöönpanokelpoisia menettelyjä ja sopimuksia; näin se eroaisi selvästi esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston kaltaisista instansseista. 

Suurvaltojen konsertti tarjoaisi yksityisen kohtaamispaikan, jossa konsensuksen rakentaminen perustuisi suostutteluun ja sopimiseen; tämä olisi välttämätöntä, sillä suurvalloilla on sekä yhteisiä että kilpailevia intressejä. Tarjoamalla välineen aidolle ja jatkuvalle strategiselle vuoropuhelulle, globaali konsertti voisi realistisesti hillitä ja hallita väistämättä esiin nousevia geopoliittisia ja ideologisia eroja, Haass ja Kupchan uskovat.

Globaali konsertti olisi luonteeltaan konsultoiva, eikä päätöksiä tekevä elin. Se puuttuisi uusiin kriiseihin, mutta varmistaisi, että kiireelliset kysymykset eivät syrjäyttäisi muita tärkeitä asioita. Konsertti voisi myös yhdessä pohtia nykyisten normien ja instituutioiden uudistamista. 

Tämä ohjausryhmä auttaisi muokkaamaan uusia maailmanpoliittisia ”liikennesääntöjä” ja keräämään tukea kollektiivisille aloitteille. Se jättäisi kuitenkin operatiiviset asiat, kuten rauhanturvaoperaatioiden toteuttamisen, pandemian helpottamisen ja uusien ilmastosopimusten tekemisen YK:lle ja muille jo olemassa oleville elimille. 

Konsertti muodostaisi siten alustavat päätökset, jotka voitaisiin sitten vahvistaa ja toteuttaa muualla. Se istuisi ”ylhäällä ja takana”, eikä syrjäyttäisi nykyistä kansainvälistä arkkitehtuuria, ”vaan ylläpitäisi vuoropuhelua, jota juuri nyt ei ole olemassa”. YK on liian suuri ja byrokraattinen tähän tehtävään. G7- ja G20 -maiden huippukokoukset ovat riittämättömiä. Puhelut valtionpäämiesten ja ulkoministerien välillä ovat ajoittaisia ja usein kapea-alaisia.

Haassin ja Kupchanin globaali konsertti ylläpitäisi rauhaa ja vakautta moninapaisessa maailmassa, hyväksyen sekä ”liberaalit että illiberaalit hallitukset” laillisiksi ja arvovaltaisiksi jäseniksi. Jäseniä konsertissa olisi heidän mukaansa kuusi: Kiina, Euroopan unioni, Intia, Japani, Venäjä ja Yhdysvallat. Huomionarvoista on, ettei Britanniaa mainita.

Demokratioilla ja autokratioilla olisi yhtäläiset oikeudet ja osallistuminen perustuisi aitoon vaikutusvaltaan perusarvojen ja hallintomallin asemasta. Yhdessä konsertin jäsenmaat edustaisivat noin 70 prosenttia sekä maailman bruttokansantuotteesta että sotilasmenoista. Näiden kuuden raskassarjalaisen sisällyttäminen keskinäiseen konserttiin toisi kokoonpanolle geopoliittista vaikutusvaltaa, eikä siitä tulisi vain keskustelukerho.

Globaali konsertti antaisi jäsenilleen laajan liikkumavaran kotimaan hallinnon suhteen. He sopisivat käytännön erimielisyyksistä varmistaen, etteivät eroavaisuudet ole este kansainväliselle yhteistyölle. Yhdysvallat ja sen demokraattiset liittolaiset eivät kuitenkaan lakkaisi kritisoimasta illiberalismia Kiinassa, Venäjällä tai muuallakaan. 

Samaan aikaan Kiina ja Venäjä voisivat vapaasti kritisoida konsertin demokraattisten jäsenten sisäpolitiikkaa ja edistää julkisesti omaa näkemystään hyvästä hallinnosta. Mutta konsertti pyrkisi myös saavuttamaan yhteisen käsityksen siitä, mikä olisi luvatonta puuttumista muiden maiden sisäisiin asioihin. 

Globaalin konsertin jäsenmaiden lisäksi alueellisilla organisaatioilla, kuten Afrikan unionilla, Arabiliitolla, Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestöllä sekä Amerikan valtioiden järjestöllä olisi delegaationsa konsertissa. Nämä järjestöt edustaisivat alueitaan ja auttaisivat konsertin asialistan muokkaamisessa. Keskustellessaan alueisiin liittyvistä asioista, konsertin jäsenet kutsuisivat näiden yhteistyöelinten edustajia sekä tiettyjä jäsenvaltioita osallistumaan kokouksiin.

Globaali konsertti asettaisi siten dialogin ja yhteisymmärryksen etusijalle. Ohjausryhmä tunnustaisi kuitenkin sen, että ”moninapaisessa maailmassa suurvaltoja ohjaavat realistiset huolet hierarkiasta, turvallisuudesta ja hallinnon jatkuvuudesta, mikä tekee erimielisyyksistä väistämättömiä”. Jäsenet pidättäisivät oikeuden ryhtyä yksipuolisiin toimiin yksin tai koalitioiden välityksellä, kun he katsoisivat kansallisten intressiensä olevan vaakalaudalla.

Suora strateginen vuoropuhelu tekisi kuitenkin yllätysliikkeet harvinaisemmiksi ja yksipuolisia toimia toteutettaisiin harvemmin. Esimerkiksi säännöllinen ja avoin dialogi Moskovan ja Washingtonin välillä saattaisi tuottaa vähemmän kitkaa sotilasliitto Naton suhteen. Kiinan ja Yhdysvaltojen olisi parempi olla suoraan yhteydessä toistensa kanssa Taiwaniin liittyvissä asioissa, kuin sivuuttaa provokaatiot, jotka saattaisivat johtaa sotilaalliseen yhteenottoon.

Haass ja Kupchan tiedostavat, että moninapaiseen maailmaan soveltuvan suurvaltojen konsertin perustaminen olisi ”takaisku lännen hellimälle liberalisaatioprojektille”, joka käynnistettiin Yhdysvaltojen johdolla toisen maailmansodan jälkeen.

Ehdotetun ohjausryhmän pyrkimykset asettavat riman matalammalle, verrattuna lännen pitkäaikaiseen pyrkimykseen levittää demokratiamalliaan ja globalisoida liberaalia järjestystä. Tämä odotusten vähentäminen on kuitenkin välttämätöntä, kun otetaan huomioon 2000-luvun geopoliittiset realiteetit.

Länsiglobalistit siis myöntävät, ettei enää ole realistista pyrkiä länsimaisen järjestyksen globalisoimiseen ja sellaisen maailman luomiseen, jota asuttavat ensisijaisesti liberaalit demokratiat. Yhdysvaltojen ”unipolaarinen hetki” on ohi ja puheet ”historian lopusta” olivat vain sofistikoitunutta hölynpölyä. Lännen poliittista koherenssia ei voi enää pitää itsestäänselvyytenä. Liberaalidemokratioilla ei yksinkertaisesti ole riittävää aineellista voimaa tai poliittista mahdollisuutta universaalistaa liberaalia järjestystä.

Tämä ehdotus globaalista konsertista saa varmasti arvostelua osakseen, kirjoittajat arvelevat. Miksi mukaan ei oteta Euroopan vahvimpia valtioita ylikansallisesta, kollektiivisesta komissiosta ja neuvostosta koostuvan Euroopan unionin sijaan? Haassin ja Kupchanin mielestä vastaus on, että Euroopan geopoliittinen paino tulee sen kokonaisvoimasta, eikä yksittäisten jäsenvaltioiden voimasta. Sama painoarvo koskee Euroopan kollektiivista bruttokansantuotetta. 

Joitakin saattaa ihmetyttää miksi Venäjä olisi mukana konsertissa, vaikka sen bruttokansantuote ei ole kymmenen kärkimaan joukossa? Ulkosuhteiden neuvoston miesten mielestä Venäjä on suurvalta, jolla on sanansa sanottavana globaalilla näyttämöllä. Venäjän suhteilla Kiinaan, euronaapureihinsa sekä Yhdysvaltoihin, on merkittävä vaikutus 21. vuosisadan geopolitiikkaan. Moskovalla on vaikutusvaltaa myös Lähi-idässä ja Afrikassa, joten Haassin ja Kupchanin mielestä Kreml ansaitsee paikkansa pöydässä.

Toinen mahdollinen vastalause on, että globaali konsertti voisi synnyttää uuden etupiirien maailman. Esimerkiksi aiemmin mainittu Euroopan konsertti myönsi vaikutusvaltaisille jäsenilleen eräänlaisen valvontaoikeuden (droit de regard), mitä tuli niiden naapurimaihin. 

Jos maailma jakautuisi taas leireihin, Suomi kuuluisi EU:n jäsenmaana eurooppalaiseen etupiiriin, mutta tiukan paikan tullen saattaisimme jäädä myös idän ja lännen puskurivaltioksi, ellei sitten jopa osaksi Venäjän etupiiriä. Haassin ja Kupchanin mielestä konsertin maiden tulisi kuitenkin pitäytyä nykyisissä alueellisissa rajoissaan.

Globaalin konsertin perustaminen ei olisi mikään ihmelääke poliittisiin ongelmiin. Maailman raskassarjalaisten saaminen saman pöydän ääreen tuskin varmistaisi heidän keskinäistä yksimielisyyttään. Vaikka Euroopan konsertti säilytti rauhan vuosikymmenien ajan sen perustamisen jälkeen, Ranska ja Britannia ottivat lopulta yhteen Venäjän kanssa Krimin sodassa. Venäjällä ja euromailla on tänäkin päivänä omat ristiriitansa (johtuen pitkälti historian painolastista ja Yhdysvaltojen sekaantumisesta), mikä ikään kuin korostaa valtiosuhteiden vaikeutta.

Siitä huolimatta Haass ja Kupchan uskovat, että globaali konsertti tarjoaisi parhaan ja realistisimman tavan edistää suurvaltojen koordinointia, ylläpitää kansainvälistä vakautta ja edistää sääntöihin perustuvaa järjestystä. 

Yhdysvalloilla ja sen demokraattisilla kumppaneilla on syynsä yrittää elvyttää läntistä solidaarisuutta. Haass ja Kupchan kehottavat kuitenkin lopettamaan toiveajattelun siitä, että toisen maailmansodan jälkeen luodun liberaalin järjestyksen globaali voitto olisi yhä mahdollinen. Vaikka uusi Pax Sinica ei olekaan vielä ajankohtainen, maailmanjärjestys on muuttumassa.

Länsivaltojen johtajuuden menetys johtaa todennäköisesti vanhan globaalin järjestelmän paluuseen, jota sävyttävät erilaiset häiriöt ja esteetön kilpailu. Haassin ja Kupchanin mukaan globaali konsertti edustaisi käytännöllistä keskitietä idealististen, mutta epärealististen toiveiden ja vaarallisten vaihtoehtojen välillä.

Kiina muovaa maailmanjärjestystä omalla kehityksellään

”Maailmanjärjestys on hallitsevien maiden käyttäytymismallin muotoilema, näkymätön syvä rakenne”, sanoo professori Yang Guangbin kiinalaisen ajatushautomon tilaisuudessa.

”Vuoteen 1945 saakka, maailmanjärjestyksen perusrakenne oli imperialistinen”, hän jatkaa. Kylmän sodan aikana tuo järjestys ”verhottiin ideologisella peitteellä, joka sai monet ihmiset uskomaan liberaalin demokratian olevan maailmanjärjestys”.

Viimeistään Trumpin hallinnon ulkopolitiikka on paljastanut, että kansainvälisenä järjestyksenä tunnettu läntinen ”liberaali” rakennelma on ollut silti hegemoninen ja eriarvoistava, imperialistinen luomus.

Nyt tämä järjestys on muuttumassa Kiinan kehityksen kautta. Yang väittää, että monilla kiinalaisillakin näyttää olevan edelleen ”vanhentunut, länsikeskeinen näkemys maailmanjärjestyksestä”.

”Kiina oli aikoinaan köyhä ja heikko ja syrjäytyi globaalista järjestelmästä”, Yang muistelee. Kansantasavallan uudistusten ja avautumisen päätavoitteena oli saavuttaa länsimaiden kehitystaso. Nyt Kiina näyttää tosin menevän jo lännen edelle.

Aiemmin kiinalaisilta puuttui itsevarmuutta, joten oli luonnollista nähdä länsi koko maailman johtotähtenä. ”Mikä vielä pahempaa, yhteiskuntatieteet ovat olleet Kiinassa länsimaisen vaikutuksen alaisina 1980-luvulta lähtien”, kiinalaisprofessori muistelee.

”Kiinalainen maailmankuva on todellakin yleismaailmallinen, mutta monet pitävät sitä erityisenä. Kiinalainen kulttuuri on yhdistänyt kungfutselaisuuden, buddhalaisuuden ja taolaisuuden ja avautunut länteen. Kulttuurimme on sekulaari ja siten kaikkein kattavin”, Yang argumentoi.

Silti ainoastaan länsimaista kulttuuria pidetään ”edistyneenä”. Tällaisesta puolueellisesta näkövinkkelistä tarkasteltuna, Kiina ei tee mitään oikein. Paternalistista yhteiskuntamallia pidetään lännessä ”autoritäärisenä”. Myös Kiinan täysin järkevät ulkopoliittiset huomautukset tuomitaan lännen mediassa ”hyökkäävinä”; Suomessakin kirjoitetaan, että Kiina on ”vaihtanut pandadiplomatian susisoturidiplomatiaan”.

Yangin mukaan ihmiset sulkevat silmänsä lännen hegemonisilta toimilta ja syyttävät sitten Kiinaa ”suhteiden heikkenemisestä”. Tällainen käytös osoittaa, miten kaksinaismoralistinen länsikeskeinen maailmankuva ja arvopohja lumedemokratioineen todellisuudessa on.

Trumpin hallinto paljasti suorasukaisuudellaan kuitenkin perinteisten hallitsevien maiden ”imperialistisen logiikan”. Yangin mukaan Kiinan on syytä ottaa tästä opikseen ja nähtävä maailma uudella tavalla: esimerkiksi Yhdysvallat ei ole oikeasti järin oikeudenmukainen ja ystävällinen valta.

Professorin mielestä Kiina on selvinnyt hyvin lännen tukahduttamisyrityksistä. Maa on osoittanut maailmalle, että se ei ole niin heikko, kuin jotkut kuvittelivat, eikä Yhdysvallat ole niin vahva, kuin monet uskoivat.

Kiinan kansantasavallan perustaminen vuonna 1949 toi muutoksen Itä-Aasian järjestykseen. Vuonna 1979 Yhdysvallat solmi diplomaattisuhteet Kiinaan pyrkiessään vastustamaan Neuvostoliittoa. Vaikka Kiina oli ennen aineellisesti köyhä, sen on onnistunut vaikuttaa maailmanjärjestykseen omilla sisäisillä muutoksillaan. Nopean kehityksensä takia Kiinasta on tullut voima, joka on pakko ottaa huomioon maailman näyttämöllä.

Kylmän sodan jälkeisten kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana Yhdysvallat oli kiistaton hegemoninen voima maailmassa. Mutta sen jälkeen Washington alkoi puhua Pekingin kanssa globaalista hallinnosta. Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteiden historia voi antaa meille viitteitä tulevasta.

”Ensiksi, Kiina rakensi Itä-Aasian järjestystä jo kauan ennen globalisaatiota. Toiseksi, yhtenäinen Kiina pystyy vaikuttamaan siihen, millaiseksi uusi maailmanjärjestys muodostuu. Kolmanneksi, vaurautensa ansiosta Kiina on pystynyt nousemaan maailman keskiöön”, Yang luettelee.

Hän arvioi, että Kiina on ”nykyhistorian ensimmäinen suuri valta, joka menestyy omalla kehityksellään”. Kiinan esimerkki tarjoaa vaihtoehdon länsimaiselle käytösmallille, joka on vuosisatojen ajan perustunut sotimiseen ja riistoon.

Vyö ja tie -kehityshankkeensa ja perustamansa Aasian infrastruktuuri-investointipankin kautta Kiina on tarjoutunut ”oikaisemaan epätasa-arvoisen maailmanjärjestyksen” ja siten edistämään ihmiskunnan yhteistä tulevaisuutta. Sekä historia että tämänhetkiset tapahtumat osoittavat, että Kiina tulee vielä esittämään avainroolia maailman asioissa.

Siksi kiinalaisten ei tarvitse olla niin herkkiä tai hermostua siitä, mitä Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa sanotaan. Kiinan ei tarvitse välittää paljon edes siitä, mitä transatlanttista liittoumaa kokoava Yhdysvallat aikoo seuraavaksi tehdä. Suurin osa historian suurista maista romahti sisäisen kaaoksen takia, näin voi käydä myös pahoin polarisoituneelle Amerikalle.

Niin kauan kuin Kiina ”toimii hyvin ja pysyy terävänä”, ulkoiset tekijät tuskin pystyvät vaikuttamaan negatiivisesti maan kehitykseen, tuntuu myös Yang arvelevan.