Yhdysvallat on Kiinaa suurempi uhka itselleen ja muille

Amerikkalaisen tiedusteluyhteisön mukaan Kiina on \”suurin uhka\” Yhdysvalloille. Mikä tähän on syynä?

”Kiina on kasvavassa määrin yhdenvertainen kilpailija, joka haastaa Yhdysvaltoja taloudellisesti, sotilaallisesti ja teknologisesti ja pyrkii muuttamaan globaaleja normeja\”, sanotaan Yhdysvaltojen tiedusteluvirastojen laatimassa uhka-arvioraportissa.

Kiinalaisarvion mukaan raportin johtopäätös heijastaa sitä, että Yhdysvallat uskoo olevansa yksin oikeutettu johtavaan asemaan maailmassa. Kiinaa ei pidetä uhkana siksi, että se (Amerikan tavoin) tunkeutuisi muihin maihin ja miehittäisi niitä, eikä siksi, että Peking kieltäytyisi yhteistyöstä monenkeskisten järjestöjen, kuten YK:n tai Maailman kauppajärjestön, kanssa. Kiina nähdään uhkana, koska maan kehitys horjuttaa amerikkalaista ylivoimaisuuden tunnetta ja oikeutta pitää koko maailmaa omana takapihanaan.

Siinä missä Venäjää, Korean demokraattista kansantasavaltaa ja Irania syytetään raportissa ”provokatiivisista teoista”, Kiinaa syytetään ”pyrkimyksestä saavuttaa globaali valta-asema”. Kiinan rikos on, että se yrittää ”luoda uusia kansainvälisiä normeja”, jotka suosisivat kiinalaista järjestelmää. Raportti haukkuu Kiinaa myös ”menestyksensä mainostamisesta koronapandemian hoidossa”.

Lopuksi Kiinaa syytetään yrityksestä ”turvata alueelliset vaateensa” ja ”tehdä kansainvälistä yhteistyötä Washingtonin kustannuksella”. Raportin sävy kuulostaa satiirilta, mutta on täyttä totta, eikä tietenkään sisällä lainkaan itseironiaa.

Uhka-arviossa todetaan, että Kiina haastaa Yhdysvaltojen johtajuuden myös kehittyvissä teknologioissa. Arvio ennustaa, että ”uutta teknologista kehitystä tulee yhä useammasta maasta ja lyhyemmällä varoitusajalla”. Raportissa huomataan myös, että Peking ”pyrkii vastaamaan tai ylittämään Yhdysvaltojen avaruusvalmiudet, saavuttaakseen sotilaalliset, taloudelliset ja arvovaltaan liittyvät edut, jotka Washington on saanut avaruusjohtajuudestaan”.

Kiinalaisesta perspektiivistä tarkasteltuna mikään näistä toimista ei vaikuttaisi uhkaavalta, ellei Yhdysvallat tuntisi oikeudekseen hallita kaikkea. Amerikassa suhtaudutaan edelleen halveksivasti Kiinaan ja kiinalaisiin. Kun Kiina laskeutui äskettäin kuuhun, monet amerikkalaiset pilkkasivat, että Yhdysvallat oli tehnyt niin jo yli viisi vuosikymmentä sitten. Ivallinen hymy tulee pian hyytymään, sillä tekoälyteknologian ja digitalisaation lisäksi Kiina vain kasvattaa avaruustoimintaansa.

Jossakin määrin uhka-arvio heijastelee lännen valtaeliitin pelonsekaisia tuntoja. He alkavat hämärästi tiedostaa, että Amerikan lyhyt hallintokausi maailman ainoana supervaltana on päättymässä. Kuten Washington D.C.:n hallintorakennusten arkkitehtuuri osoittaa, amerikkalaiset ovat aina kuvitelleet olevansa Rooman valtakunnan perillisiä, joiden on määrä panna Pax Americana täytäntöön kaikkialla maailmassa vuosisatojen ajaksi. 

Yhdysvaltojen globaali asema on perustunut taloudelliseen ja sotilaalliseen painostukseen ennemmin kuin moraaliseen ylivertaisuuteen. Kun se nyt on sortumassa omaan rappioonsa, amerikkalainen valtakausi muistuttaa roomalaisia enemmän muinaisia ​​kreikkalaisia, jotka muistetaan lyhyeksi jääneestä kukoistuskaudestaan. 

Kiinassakin tiedetään, että amerikkalainen järjestelmä on rikki. Yhdysvaltojen hallitus palvelee vain eliitin intressejä, eikä tavallisia kansalaisia. Washington on lisäksi aina hyväksikäyttänyt ja pettänyt liittolaisiaan; nyt se on menettänyt auktoriteettiasemansa. Jos uhka-arvio olisi laadittu rehellisemmin, Yhdysvallat olisi listattu omaksi pahimmaksi vihollisekseen Kiinan asemasta.

Yhdysvallat on erehtynyt siinä, että toisesta maailmansodasta selviytyminen, maan koko ja luonnonvarojen runsaus olisivat olleet merkki siitä, että Washingtonilla on myös muuhun maailmaan nähden ylivoimainen järjestelmä, jonka vaikutusvaltaa ja ”arvopohjaa” se voi levittää kaikkialle. Itse asiassa onnekas historiallisten olosuhteiden summa johti Yhdysvallat lyhyeen kulta-aikaansa ja nyt nuo olosuhteet ovat päättyneet.

Kiinassa arvioidaan, että Amerikalla voisi olla vielä valoisa tulevaisuus edessään, jos se keskittyisi ihanteidensa saavuttamiseen amerikkalaisväestöä varten ja ryhtyisi korjaamaan omaa taloaan, yrittämättä maanisesti hallita ja muuttaa muita.

Jos Yhdysvallat ei luovu historiallisesta fantasiastaan ”amerikkalaisesta poikkeuksellisuudesta”, paranoidi amerikkalaismieli näkee vastedeskin uhkakuvia kaikkialla. Tällä välin kansojen yhteistyö kehittyy kiinalaisen yhteisvoiton periaatteen pohjalta, Amerikan jäädessä sivuun omasta syystään.

Niinistön Suomi ei kelpaa Putinin ja Bidenin huippukokouksen isännäksi

Virallinen Suomi on ilmoittanut Sauli Niinistön suulla olevansa valmis isännöimään Joe Bidenin ja Vladimir Putinin mahdollista huippukokousta.

Biden puhui tiistaina puhelimessa Putinin kanssa ja ehdotti tapaamista ”tulevien kuukausien aikana kolmannessa maassa”. Niinistö keskusteli myös Putinin kanssa ja yritti tarjota ”diplomaattisia palveluksiaan”.

Mitenkään varmaa koko huippukokouksen toteutuminen ei ole. Epäilen, tuleeko Biden tapaamaan ylipäätään ketään valtionpäämiestä henkilökohtaisesti. Eihän hänen anneta pitää edes perinteisiä lehdistötilaisuuksia tai esiintyä julkisuudessa edeltäjiensä tavoin. 

Suomi ei myöskään ole enää puolueeton maa, joten suurvaltojen kokousten isäntämaaksi kannattaa valita ennemmin vaikka Itävalta, joka onkin jo tarjoutunut hoitamaan järjestelyt.

Kaikenlainen nolo vouhotus tyyliin ”kokoaan suurempi Suomi” voitaisiin muutenkin jo unohtaa. Suomi ei ole millään tavalla merkittävä maa maailmanpoliittisesti, vain Yhdysvaltojen ja euroeliitin lojaali alamainen.

Suomen Venäjää alati parjaava lehdistö sekä ulkoministeri Pekka Haaviston visiitti Pietarissa Sergei Lavrovin luona eivät myöskään ole tehneet hyvää Suomen maineelle itänaapurissa.

”Lännen-Saulin” presidenttikausilla Suomesta on tehty yhä selvemmin Naton suursotaharjoitusalue. Ei ole liioiteltua sanoa, että ulkopolitiikkamme on provokatiivisempaa kuin koskaan sitten sotavuosien. Kun talous alkaa sakkaamaan oikein kunnolla, voiko edessämme olla Ukrainan tie?

Ukraina on jo selvästi romahtanut valtio. Näin käy lännen geopolitiikan uhrattavissa oleville pelinappuloille. Paikallisia, usean maan passin omaavia oligarkkeja ja heidän läntisiä kumppaneitaan ei tavallisten ukrainalaisten hyvinvointi ja tulevaisuus kiinnosta. Niinpä pääoma virtaa pois maasta ja kynnelle kykenevä työväestö tekee samoin.

Niinistön Suomi on hämärien ulkopoliittisten sitoumustensa kautta aiheuttanut maallemme samansuuntaisen kehityksen, ellei linjaa tarkisteta pikimmiten. Kansallisia intressejä määrätietoisesti ajavaa toimintakykyä ei meilläkään juuri enää ole, vain Brysselin ja Washingtonin direktiiveille ja intresseille uskollista, itsetuhoista vasallimeininkiä. 

Se, että presidentti Niinistö ”ilmaisee huolensa” milloin mistäkin ja neuvoo naapuria asioiden hoidossa, pääministeri Marinin hallituksen nalkuttaessa ”ihmisoikeuksista”, ei kohenna Suomi-kuvaa maailmalla, vaikka joku niin kuvitteleekin. Vastedes kokousisännöintejä – saati vierailukutsuja – tulee Suomelle yhä harvemmin.

Ukrainan kriisi ja uuden kylmän sodan mahdollisuus – otteita Nikolai Patruševin haastattelusta

Venäjän federaation turvallisuusneuvoston sihteeri, turvallisuuspalvelu FSB:n entinen johtaja, Nikolai Patrušev kertoo Kommersant-lehden haastattelussa, ettei Venäjä toivo uutta kylmää sotaa tai muutakaan konfliktia lännen kanssa. Hän toivoo ”terveen järjen voittavan Washingtonissa”.

Ukrainan ja Donbassin kiristynyt tilanne on Patruševin mielestä seurausta Ukrainan sisäisistä ongelmista, joista viranomaiset yrittävät ohjata huomiota pois tällä tavalla. 

”He ratkaisevat ongelmansa Donbassin kustannuksella. Ukrainalainen pääoma on jo pitkään virrannut ulkomaille ja Kiova myy ulkomaalaisille – demokraattisilla hinnoilla – loputkin teollisuutensa rippeet.”

”Ottaen huomioon myös Yhdysvaltojen sisäisen tilanteen ennennäkemättömän vaikean luonteen, suhteiden jatkokehityksen näkymiä voidaan tuskin kutsua rohkaiseviksi”, Patrušev toteaa. Yhdysvaltojen mielestä Venäjä on ”uhka”, mutta onko tunne molemminpuolinen?

Patrušev kiistää. ”Näemme nyt pandemian tärkeimpänä uhkana. Yhdysvalloissa se on aiheuttanut ongelmia, joita amerikkalaispoliitikot piilottavat kansalaisiltaan ohjaamalla huomion tarinoihin aggressiivisesta Venäjästä.”

Viruksesta puhuttaessa, Patrušev ehdottaa kiinnittämään huomiota siihen, että Yhdysvaltojen valvonnassa olevien biologisten laboratorioiden määrä on vain kasvanut ympäri maailmaa. ”Jonkin kummallisen sattuman kautta, laboratorioita on noussut lähinnä Venäjän ja Kiinan rajoille”, hän vihjaa.

”Meillä ja kiinalaisilla kumppaneillamme herää tästä tietysti kysymyksiä. Meille vastataan, että rajojemme läheisyydessä on vain rauhanomaisia, lääketieteellisiä tutkimusasemia, mutta jostain syystä ne tuovat mieleen Marylandin Fort Detrickin sotilastukikohdan, jossa amerikkalaiset ovat työskennelleet biologisen sodankäynnin alalla jo vuosikymmenien ajan”, Patrušev arvioi.

Patrušev kertoo mielipiteensä myös Natosta, jota ei voi oikein edes pitää autenttisena ”sotilaallis-poliittisena blokkina”, sillä ”Washingtonin ja Brysselin tehtävänä näyttää olevan estää Saksan, Ranskan, Italian ja muiden Euroopan maiden kehittyminen”. 

”Muistatko, kun feodalismin aikoihin vasallien velvollisuus oli osallistua isäntänsä sotiin armeijoineen? Tänä päivänä heidän on pakko ostaa aseita [amerikkalaiselta] isännältään, riippumatta omasta taloudellisesta tilanteestaan; muuten nousee haloo lojaalisuudesta\”, Patrušev vinoilee \”transatlanttisista suhteista”.

Yhteistyö Euroopan kanssa on Venäjälle tärkeää, mutta yhteyttä ei ylläpidetä hinnalla millä hyvänsä, eikä varsinkaan Venäjän geopoliittisten intressien kustannuksella. 

”Tästä huolimatta me pidämme ovea avoinna, sillä me ymmärrämme hyvin, mikä [voima] ohjaa länsipoliitikkoja tämänhetkisessä tilanteessa. Samanaikaisesti on olemassa historiallisia siteitä, joita venäläisten ja eurooppalaisten välille on kehittynyt viime vuosisatojen aikana”, Patrušev lausahtaa, korostaen Venäjän ja Euroopan kohtalonyhteyttä.

Multipolaarisuus kuitenkin nousee ja tulee korvaamaan entisen, Yhdysvaltojen johtaman unipolaarisen järjestyksen. Patrušev muistuttaa, että ”nykypäivän maailmassa on useita ongelmia, joita ei voida ratkaista ilman normaalia [monenkeskistä] yhteistyötä maailman johtavien toimijoiden – Venäjän, Yhdysvaltojen, EU:n, Kiinan ja Intian – välillä.”

Patruševin näkemykset ovat tärkeitä, koska Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus on vahvistumassa. Vieraillessaan Pakistanissa, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kehotti kaikkia, ”myös Euroopan unionia”, liittymään Venäjän visioimaan ”Suur-Euraasian kumppanuuteen”.

Diplomaattisista lausunnoista huolimatta, tulenarka tilanne voi vielä leimahtaa. Suomen valta(vale)media uutisoi Ukrainan tilanteesta odotetun yksipuolisesti ja lännen propagandaa toistaen. Ylen mukaan Venäjä on keskittänyt joukkojaan Ukrainan rajalle. Koko totuus häivytetään näkyviltä, sillä narratiivin hallinta on infosodassa tärkeintä.

Kertomatta jätetään, että myös Ukraina on keskittänyt joukkojaan raja-alueelle; presidentti Zelenskyi on hankkinut parlamentilta jopa luvan hyökkäykseen Donbassin separatistien alueelle. Ilmeisesti Kiovassa on kuitenkin ryhdytty epäilemään Naton ja EU:n taustatukea, koska Zelenskyi haluaisi nyt saada Putinin puhelimeen.

Joka tapauksessa Yhdysvaltojen ja Naton vasallijoukot asettuvat poikkeuksellisen suuren Defender Europe -sotaharjoituksen varjolla Venäjän rajalle. Yhdysvallat yrittänee myös estää loppusuoralla olevan Nord Stream 2 -kaasuputken käyttöönoton. Yhdysvaltojen entinen Euroopan-joukkojen komentaja epäilee kaiken lisäksi, että Kremlin geopoliittisena tavoitteena on Mustanmeren rannikon täydellinen haltuunotto.

Iranin ydinlaitos sionistien sabotaasin kohteena

Iranin islamilaisen tasavallan Natanzin ydintutkimuslaitokseen tehtiin sunnuntaina terrori-isku.

Asiasta kertoi maan atomienergiajärjestön puheenjohtaja Ali Akbar Salehi Iranin valtiollisella tv-kanavalla. Iranin ulkoministeriön tiedottaja puolestaan kuvasi tekoa ”rikokseksi ihmisyyttä vastaan”.

Läntiset uutistoimistot ovat jo siteeranneet israelilaista radiokanavaa, jonka mukaan salamurhiin, sabotaaseihin ja puolisotilaallisiin operaatioihin erikoistunut tiedustelupalvelu Mossad olisi suorittanut ”kyberiskun” ydintutkimuslaitokselle.

Iran kehottaa kansainvälistä atomienergiajärjestöä reagoimaan tähän ”ydinterrorismiin”. Salehin mukaan maa on varautunut myös vastaamaan iskun tekijöille.

Iskusta ei syntynyt henkilövahinkoja, mutta iranilaislähteiden mukaan sen aiheuttama häiriötila olisi voinut johtaa katastrofiin. Terroriteosta ei ole annettu tarkempia tietoja, mutta tiettävästi sabotaasin takana ollut henkilö on Iranin viranomaisten tiedossa.

Tässä on taas räikeä esimerkki siitä, kuinka paljon puhuttu ”kansainvälinen laki” on pelkkä vitsi, jota Israel ei noudata, eikä yksikään länsimaa vaadi sionistiterroristeja tilille rikoksistaan. Vasta viime joulukuussa murhattiin Iranin ydinohjelman ”isähahmoksi” kutsuttu tiedemies, Mohsen Fakhrizadeh.

Isku ydintutkimuslaitokselle tapahtui vain päivä sen jälkeen, kun Iran juhlisti kansallista ydinteknologian päivää. Natanzissa on viime päivinä käynnistetty uusia uraanin rikastamiseen käytettäviä sentrifugeja.

Iskulla pyritään ilmeisesti myös hankaloittamaan Iranin ja Yhdysvaltojen vuoropuhelua. Iran on neuvotellut viikonloppuna Wienissä Yhdysvaltojen kanssa jälleen ydinsopimuksesta, joka solmittiin vuonna 2015 Iranin, Yhdysvaltojen, Kiinan, Venäjän, Ranskan, Saksan ja Britannian kesken.

Iranin ulkoministeri Javad Zarif on varoittanut, ettei maan tulisi mennä ”Israelin laatimaan ansaan”. Israelin viranomaiset ovat hänen mukaansa sanoneet, etteivät he salli lännen Iraniin kohdistuvien pakotteiden poistamista tai Teheranin edistymistä ydinenergiaohjelmassa.

”Me tulemme kostamaan nämä teot sionisteille”, ulkoministeri Zarif sanoi Iranin parlamentin kansallisen turvallisuuden ja ulkopolitiikan komitean istunnossa maanantaina.

Iran on niitä harvoja maita, jonka johtajat uskaltavat puhua suoraan ”sionisteista” ja ”kansainvälisistä kapitalisteista”, jotka he näkevät ”koko ihmiskunnan vihollisina”.

”Seilaavatko Kiinan sotalaivat Meksikonlahdella?” – Yhdysvallat lisää jännitteitä Taiwaninsalmella

Kiinan ulkoministeriö on kiistänyt amerikkalaissyytökset Pekingin harjoittamasta ”Taiwanin pelottelusta” ja kehottanut Yhdysvaltoja tunnustamaan yhden Kiinan periaatteen.

Kiinan ulkoministeriön tiedottaja Zhao Lijian viittasi torstaina pitämässään puheessa Washingtonin omaan historiaan pelottelun ja aggressioiden saralla. Hän kysyi, miksi amerikkalainen sota-alus USS John S. McCain oli kulkenut keskiviikkona Taiwaninsalmen läpi. 

”Seilaavatko Kiinan sotalaivat Meksikonlahdella”, Zhao kysyi ja lisäsi, että Kiinalla ei ole tarkoitus pelotella ketään, mutta maa ei myöskään kavahda Yhdysvaltojen uhkailua. Hän kuvaili, että ”pelottelun ja pakottamisen hattu ei ole Pekingin päässä”. Kiinalaistiedottaja on oikeassa siinä, että tuo stetsoni istuu tiukasti Washingtonin ohimoilla.

Kiinan ulkoministeriön edustaja Zhao Lijian on tunnetusti suorapuheinen Yhdysvaltojen suuntaan. Lännessä ”susisoturi-diplomaatiksi” kutsuttu Zhao muistutti, että 250-vuotisen historiansa aikana Yhdysvallat on nähnyt ”vain kuusitoista rauhan vuotta ja maa on toistuvasti käynyt sotimaan väärin perustein”.

”Yhdysvallat on käyttänyt todisteena pullollista pesupulveria ja väärennettyä videota päästäkseen sotimaan. Irakin ja Syyrian itsenäisiä valtioita vastaan ​​käydyissä sodissa [amerikkalaiset] aiheuttivat lukemattomia siviiliuhreja ja perheiden hajoamisia”, Zhao jatkoi.

Kääntäen huomionsa Taiwaniin, ulkoministeriön tiedottaja toisti Pekingin kannan, jonka mukaan saari on osa Kiinan aluetta ja että Kiinan kansantasavalta omaa ainoan laillisen hallituksen, joka edustaa koko Kiinaa. 

Zhao kehotti Washingtonia tunnustamaan Kiinan oikeudet Taiwanissa ja lopettamaan väärien signaalien lähettämisen Taiwanin itsenäisyydestä ”pullistelemalla lihaksiaan” Etelä-Kiinan merellä ja provosoimalla levottomuuksia.

Tiedottaja totesi, että yhden Kiinan periaate on ”ylittämätön punainen viiva”. Amerikkalaislaivasto vahvisti keskiviikkona, että ohjushävittäjä USS John S. McCain suoritti ”rutiininomaisen” kauttakulun Taiwaninsalmesta. Samalla Taipei ilmoitti, että sen ilmatilan yli oli lentänyt viisitoista kiinalaiskonetta. 

Kiina on aiemminkin ilmoittanut vastustavansa Yhdysvaltojen armeijan alusten kulkemista Taiwaninsalmen kautta. Yhdysvaltojen provokaatiot ovat kuitenkin jatkuneet.

Kiinan kommunistinen puolue, luksusavaruuskommunismin airut?

Koska Kiinasta uutisoidaan infosotaan valjastetussa Suomen valta(vale)mediassa enimmäkseen negatiivisesti, hehkutetaanpa nyt länsimielisten oikeisto- ja vasemmistoliberaalien kiusaksi ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”.

Kiina herättänee ihmisissä monenlaisia ajatuksia, mutta kannattaa muistaa kiinalaista sananlaskua, joka sanoo, että ”viisas päättelee itse, tyhmä seuraa yleistä mielipidettä”.

Sata vuotta tänä vuonna täyttävä Kiinan kommunistinen puolue ei ole kuin mikään muu puolue maailmassa. Se vaatii meitä määrittelemään uusiksi koko poliittisen puolueen idean, kertoo Kiinan tuntija Martin Jacques. Se on kuitenkin Kiinalle ja kiinalaisille luontainen ilmiö.

Kommunistisen puolueen poikkeuksellinen menestys johtuu Jacquesin mukaan siitä, että historiansa aikana se on onnistuneesti yhdistänyt valtavan uudistumiskykynsä kiinalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Jos keisarilliset dynastiat määrittelivät Kiinan hallintotavan kahden vuosituhannen ajan, kommunistinen puolue on omaksunut kansantasavallassa samanlaisen merkityksen vuodesta 1949 lähtien.

Länsi on ollut kyvytön ymmärtämään Kiinan kommunistisen puolueen perimmäistä luonnetta. Tämä tietämättömyys nousi uudelle tasolle vuoden 2016 jälkeen. Kansantasavaltaa johtavaa puoluetta on verrattu Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen, vaikka niillä on hyvin vähän yhteistä. Jacques toteaa, että siinä missä Neuvostoliiton kommunistinen puolue epäonnistui, Kiinan kommunistisesta puolueesta on tullut ”viime vuosisadan aikana kiistatta maailman menestynein poliittinen puolue”.

Puoluetta on mahdotonta ymmärtää perinteisen marxilaisuuden näkökulmasta; jo paljon ennen vuotta 1949, puolueen marxismi oli erittäin ”nativisoitua”. Myös kungfutselaisuudella on ollut oma vaikutuksensa. Puolueen ideologiaa voidaankin kuvata ”kiinalaisen marxilaisuuden ja kungfutselaisuuden yhdistelmäksi”. Kommunistinen puolue on yhtä monimutkainen kuin kiinalainen sivilisaatio, jonka ”tuote” se tietysti on, Kiinan tuntija sanoo.

Lännessä luullaan, että yksipuoluejärjestelmä on kestämätön, koska se ei kykene uudistuksiin. Kiinan kommunistisen puolueen historia osoittaa kuitenkin toisin, Jacques väittää. Enemmän kuin mikään muu puolue maailmassa, se on osoittanut huomattavaa kykyä uudistua.

Ehkä dramaattisin esimerkki oli siirtymä Mao Zedongista Deng Xiaopingiin. Deng tunnisti, että maolainen järjestelmä oli liian ahdas ja toteutti kaksi perustavaa laatua olevaa uudistusta: hän hyväksyi markkinat olennaisena osana kiinalaista sosialismia ja valtiosuunnittelua ja integroi Kiinan maailmantalouteen.

Tällaisen  muutoksen voi toteuttaa vain valtavan itseluottamuksen omaava puolue, jolla on juuret syvällä omassa yhteiskunnassaan. Se on myös muistutus kiinalaisen kommunismin olennaisesta pragmatismista. ”Etsikää totuutta tosiasioista” on sen filosofian ytimessä ja tämä on ollut uudistuskauden perusperiaate. Ammatillisuus, kokeellisuus ja tieteellinen menetelmä ovat Kiinan hallintotavan tunnusmerkkejä, Jacques selittää.

Lännessä keskustelu hallinnosta rakentuu vaalidemokratian periaatteen varaan; valtion toimivaltaa pidetään toissijaisena. Kiinassa tilanne on täysin päinvastainen: valtion toimivalta on ensisijainen. Tähän liittyy oleellisesti Kiinan meritokraattinen järjestelmä. Korkeimmalle tasolle noustakseen, puolue vaatii jäseniltään erittäin korkeaa koulutustasoa ja laajaa kokemusta modernin talouden ja yhteiskunnan hallinnasta.

Jacquesin mielestä kaksi esimerkkiä riittää havainnollistamaan Kiinan hallinnon poikkeuksellista osaamista. ”Ensiksi, Kiinan talouskasvu viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana on merkittävin taloudellinen muutos modernin ajan historiassa. Toiseksi, tapa, jolla Kiina onnistui poistamaan koronapandemian. Tämä oli kiinalaisen hallintotavan voitto”, hän arvioi.

Kommunismin pelkääjille voidaan sanoa, että Kiina ei ole kuitenkaan koskaan pitänyt itseään esimerkkinä muille. Se on jo pitkään tunnustanut, että sen historia, kulttuuri ja pelkkä koko tekevät siitä ainutlaatuisen. Kiina ei ole koskaan vaatinut tai odottanut muiden maiden olevan samanlaisia.

Kiinan kommunistinen puolue ei myöskään edellytä, että sen poliittista järjestelmää pidettäisiin mallina muille, kuten Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja entisessä Neuvostoliitossa on tehty. Jacques on vakuuttunut, että Kiinan nousu suurvallaksi ei muuta tätä asennoitumista. Kiina ei saarnaa kommunismia muille, vaan osoittaa lähinnä, ettei hyvinvointi vaadi länsimaista demokratiaa.

Pidemmällä aikavälillä voi tosin käydä niin, että kun Kiinasta tulee yhä tärkeämpi ja vaikutusvaltaisempi, ”muut maat pyrkivät oppimaan sen saavutuksista, olipa kyse esimerkiksi talouspolitiikasta, pandemian hallinnasta, teknologisista innovaatioista, valtionhallinnosta tai ilmastonmuutoksen torjumisesta”.

Kiinan kommunistinen puolue on asettanut tavoitteekseen rakentaa ”modernin sosialistisen maan, joka on vauras, vahva, demokraattinen, kulttuurisesti edistynyt ja harmoninen” vuoteen 2049 mennessä. Tuo tavoite on vielä melkein kolmenkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa. Tällä hetkellä voidaan vain arvailla, missä Kiina voi tuolloin olla ja minkä kehitystason se on ehtinyt saavuttaa, Jacques innostuu. 

Vuonna 2049 Kiina on todennäköisesti suurin talous maailmassa. Se on korkean elintason maa, jonka väestön enemmistö on syntynyt ilman omakohtaista kokemusta ajasta, jolloin Kiina oli vielä köyhä ja puolet sen kansalaisista asui maaseudulla. Toisin sanoen, tulevaisuuden kiinalaisilla on täysin erilaiset lähtökohdat ja odotukset. 

Tämä näkymä edellyttää, että kommunistinen puolue jatkaa muutosprosessiaan. Kyky yhdistää käytännöllisyys ja kiinalainen pitkän tähtäimen ajattelutapa, tukevat tätä kasvuprosessia. Yksi asia on Jacquesin mielestä varma: perustuen sen saavutuksiin, kykyyn hallita ja kykyyn muuttua, kommunistinen puolue on luultavasti tulevaisuudessakin Kiinaa johtava voima. 

Onko ihmiskunnan mahdollista elää vielä joskus tieteisfantasioiden tyyliin puutteenjälkeisessä maailmassa, josta köyhyys on poistettu, kuten Kiinasta? Kykeneekö teknologinen kehitys poistamaan taloudellisen eriarvoisuuden? Toteutuuko humoristisena nettimeeminä kiertävä ajatus ”luksusavaruuskommunismista” sittenkin Kiinan johdolla?

Brzezinskin varoitus antiamerikkalaisesta liittoumasta

Kiinassa on jo pitkään seurattu myös lännen johtavien geopolitiikan tuntijoiden näkemyksiä.

Yhdysvaltojen politiikan tutkija Zhang Tengjun mainitsee edesmenneen Zbigniew Brzezinskin, joka teoksessaan The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives analysoi geopolitiikan kuvioita myös Kiinaan liittyen.

Zhangin mielestä monet Brzezinskin arvioista ovat yhä ajankohtaisia. Kirjassaan tuo Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja ja ulkopolitiikan veteraani huomautti, että ”potentiaalisesti kaikkein vaarallisin skenaario muodostuisi Kiinan, Venäjän ja ehkä Iranin muodostamasta ’antihegemonisesta’ koalitiosta, joka ei yhdistyisi ideologisista syistä, vaan kokemansa epäreilun kohtelun vuoksi”.

Vaikka Yhdysvaltojen suhteet Kiinaan, Venäjään ja Iraniin ovat olleet vaihtelevassa määrin jännitteiset, kolme viimeksi mainittua maata ovat edistyneet keskinäisten suhteidensa kehittämisessä. Tämä malli on jo saanut jotkut tiedotusvälineet ja analyytikot uskomaan, että Brzezinskin varoituksesta on tulossa totta.

Brzezinski uskoi omana elinaikanaan, että tällaisen ”antiamerikkalaisen liittouman” synty oli vielä kaukana. Hän kuitenkin varoitti sen mahdollisuudesta, ettei Yhdysvallat loisi itselleen vihollisia kaikkialla ja ajautuisi perikatoon. Washingtonin oma tökerö toiminta on johtanut euraasialaisten kilpailijoiden nousuun.

Geopoliittisessa klassikkoteoksessaan Brzezinski kirjoitti, että Euraasia on ”shakkilauta, jolla käydään taistelua globaalista johtoasemasta”. Pelissä on useita ”geostrategisia pelaajia” ja ”geopoliittisia kiintopisteitä”.

Hänen mielestään Yhdysvaltojen johtajuuden pitkäikäisyyden ja vakauden kannalta kriittisintä on se, miten maa onnistuu ”manipuloimaan ja sijoittelemaan tärkeimpiä geostrategisia pelaajia Euraasian shakkilaudalla ja hallinnoimaan tärkeimpiä geopoliittisia kiintopisteitä”. Brzezinskin mielestä Kiina ja Venäjä ovat geostrategisia toimijoita, kun taas Iran on yksi geopoliittisista kiintopisteistä.

1990-luvulla Yhdysvallat keskittyi unelmaansa ”unipolaarisesta hegemoniasta”. Tätä taustaa vasten, Brzezinski halusi ohjeistaa amerikkalaisia vallanpitäjiä. Puolalaissyntyinen geopoliitikko julkaisi analyysinsä kaksi vuosikymmentä sitten. Sen jälkeen amerikkalaisdiplomatia on siirtynyt yhä vain itsekeskeisempään suuntaan, johtotähtenään iskulause, ”Amerikka ensin”.

Zhang ei sitä suoraan sano, mutta toki länsiglobalistien sisäpiiriin kuulunut Brzezinskikin toivoi Yhdysvaltojen ylivalta-aseman jatkuvan. Hän halusi esimerkiksi ”geopoliittisena kiintopisteenä” näkemänsä Ukrainan eroon Venäjästä, jotta ”euraasialaisen vallan” synty vaikeutuisi. Myös Ukrainan konfliktissa, aivan kuten Etelä-Kiinan merellä ja Persianlahdella, ratkotaan tulevaa maailmanjärjestystä.

Amerikan tutkija Zhang kääntää katseensa Yhdysvaltojen presidentteihin osoittaakseen maan ulkopoliittisen linjan muuttumattomuuden. Jo Bill Clintonin kaudella ”demokratiaa” edistettiin kaikkialla maailmassa. George W. Bush kävi holtittomasti sotia terrorismin torjunnan nimissä. Barack Obaman kaudella ”amerikkalaista poikkeuksellisuutta” määriteltiin uudelleen. Myös Donald Trump yritti ennallistaa Yhdysvaltojen hegemoniaa omalla häiritsevällä tavallaan.

”Yhdysvalloilla ei koskaan näytä olevan syvällistä ja tarkkaa arviota reaalimaailmasta, johon sekin kuuluu. Se ei tunnu tietävän, mikä rooli sillä on tarkoitus olla. Tämä maa elää omassa mielikuvitusmaailmassaan”, Zhang toteaa tylysti.

Kun Joe Biden valittiin presidentinvirkaan, ryhdyttiin hokemaan, että ”Yhdysvallat on palannut” ja myös ”diplomatia palaa [Yhdysvaltojen] ulkopolitiikan keskiöön”. Kiinassakin kuultiin, kuinka länsijohtoinen ”demokratioiden liittouma” palaisi johtamaan koko maailmaa.

”Nämä äänekkäät, mutta tyhjät iskulauseet, jättävät silti huomiotta koronapandemian paljastaman maailmanpolitiikan nopeasti muuttuvan luonteen”, kiinalaistutkija kommentoi. ”Yhdysvallat saattaa haluta palata takaisin, mutta onko maailma halukas tai kykenevä palaamaan aikaan, jolloin Yhdysvallat kutsui joukkojaan koolle? Jos nyt tehtäisiin maailmanlaajuinen kysely, vastaus kysymykseen ei todennäköisesti tyydyttäisi Yhdysvaltoja”, Zhang sanoo, kyseenalaistaen amerikkalaisuhon.

Uuden hallinnon ulkopolitiikan myötä on selvää, että ”amerikkalainen kiusaajamentaliteetti” on yhä voimissaan, Zhang arvostelee. Yhdysvallat väittää oikein odottavansa ”kovaa kilpailua Kiinan kanssa” ja yrittää siksi koota yhteen samanmielisiä liittolaisia ja kumppaneita vahvistaakseen omaa asemaansa. Brzezinskin geopoliittisella shakkilaudalla tehdään peliliikkeitä.

Presidentti Biden sivuutti jo diplomaattisen tapakulttuurin haukkumalla Venäjän johtajaa ”tappajaksi”. Tämä oli henkilöön menevä hyökkäys, josta ei ole hyötyä maiden kahdenvälisille suhteille – ei nyt, eikä milloinkaan. Tällaisen avoimen ylimielisyyden takia ei tarvitse ihmetellä, mistä epäluottamus Yhdysvaltoja kohtaan kumpuaa.

Bidenin Yhdysvallat on myös ilmoittanut noudattavansa taas Iranin ydinsopimusta, josta Trumpin hallinto vetäytyi. Tässäkin yhteydessä vain Teherania velvoitetaan purkamaan osa ydinlaitteistaan, eikä sanota mitään siitä, että Yhdysvaltojen tulisi purkaa Iranin vastaiset talouspakotteensa. Kiinalaisesta perspektiivistä katsottuna, Yhdysvallat ei osoita asianmukaista kunnioitusta suvereenia valtiota kohtaan. 

Kiinan, Venäjän ja Iranin välisten suhteiden kehitystä tarkkaileva Yhdysvallat kärsii jälleen vainoharhoistaan, Zhang epäilee. Se on palannut vanhaan tapaansa hakea vihollisia ja yrittää sitoa kaikki länsimaat rintamaan muita maita vastaan. Kolmenvälisten suhteiden kehityksestä riippumatta, Washingtonin tulisi ymmärtää, että aika, jolloin Yhdysvallat kykeni ottamaan yhteen usean maan kanssa samanaikaisesti, on mennyttä.

Tällainen kylmän sodan ajan asenne on kaukana nykyrealiteeteista. Pitkällä tähtäimellä globaaliin politiikkaan ei sovi tilanne, jossa yhdellä maalla on hegemoninen asema muihin nähden.

Siksi Yhdysvallat ei ole vain ensimmäinen ja ainoa todella globaali supervalta, vaan se voi hyvinkin olla myös viimeinen”, kiinalaisasiantuntija ennakoi. Yhdysvaltojen hallinnon tulisi kuulla tällaisia neuvoja useammin, vaikka ne saattavatkin kuulostaa ensi alkuun epämiellyttäviltä.

Zhang ehdottaa, että koronakriisin hoitamisen ja talouden elvyttämisen ohella Bidenin hallinnon kannattaisi uudelleen arvioida Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja luopua ylivaltailluusioista. Mutta kykeneekö Washington olemaan normaali jäsen kansainvälisessä yhteisössä sen sijaan, että se jatkaisi ”poikkeuksellisen amerikkalaisjohtajan” esittämistä?

Patrick Buchanan: Taistelisiko Yhdysvallat Venäjää ja Kiinaa vastaan?

Viime viikolla sotilasliitto Naton hävittäjät varjostivat venäläisiä pommi- ja hävittäjäkoneita arktisen alueen, Pohjois-Atlantin, Pohjanmeren, Mustanmeren ja Baltianmeren yllä.

Samoin raportoitiin myös siitä, että Moskova olisi lisännyt joukkojensa läsnäoloa Krimillä sekä Ukrainan vastaisella rajallaan.

Joe Biden ilmaisi pian Yhdysvaltojen kannan. Biden vakuutteli puhelimitse Ukrainan presidentille Volodymyr Zelenskyille hallintonsa ”horjumatonta tukea Ukrainan suvereniteetille ja alueelliselle koskemattomuudelle Venäjän jatkuvien aggressioiden edessä Donbassissa ja Krimillä”.

Amerikkalainen konservatiivi, kirjailija ja kolumnisti Patrick Buchanan ihmettelee Bidenin kommentteja. Vaikka Ukraina ei ole Naton jäsenmaa, eikä Yhdysvalloilla ole puolustussopimusta maan kanssa, Biden näyttää sanovan, että jos Moskovan ja Kiovan välillä puhkeaa sota, amerikkalaisjoukot tulevat Kiovan rinnalle.

Kremlin puhemies Dmitri Peskov on ilmaissut Kremlin kannan. Jos Yhdysvallat lähettää joukkojaan Ukrainaan, Venäjä tulee vastaamaan tähän. Tilanne vaikuttaa huolestuttavalta; Yhdysvaltojen hallinnossa riittää sotahaukkoja.

Buchanan kysyy, onko Biden valmis johtamaan Yhdysvallat sotilaalliseen interventioon Ukrainan puolesta, jos taistelut toden teolla alkavat ukrainalaisten ja venäläisten välillä Krimillä, Donetskissa tai Luhanskissa?

”Tällainen sitoumus voi saattaa meidät sotaan ydinaseistetun Venäjän kanssa alueella, jolla meillä ei ole koskaan ollut elintärkeitä etuja, vieläpä ilman kongressin, ainoan sodan julistamiseen valtuutetun instituutiomme, hyväksyntää”, Buchanan pelkää. 

Sillä välin Etelä-Kiinan merellä, Whitsun-riutan edustalla, jota Peking miehittää, mutta Manila väittää omakseen, Kiinalla on koolla yli kaksisataa merisota-alusta.

Tämä valtava kiinalaislaivue saapui paikalle pian sen jälkeen, kun ulkoministeri Antony Blinken ilmoitti Pekingille, että kiinalaishyökkäys filippiiniläislentokoneita tai aluksia vastaan tuolla kiistellyllä merialueella johtaisi Yhdysvaltojen interventioon.

Yhdysvaltojen seitsemänkymmentä vuotta vanha keskinäinen turvallisuussopimus Filippiinien kanssa kattaa nämä [Kiinan miehittämät] luotot ja riutat, väitti Blinken.

Duterten Filippiinit ovat lähentyneet Kiinaa, mutta jos Manila jostain kumman syystä yrittäisi saada Kiinan väkisin vetäytymään merialueelta, Yhdysvaltojen tulisi sopimuksen mukaan taistella filippiiniliittolaistensa rinnalla. Buchananin mielestä tämä vastaa turvatakuita, jotka pakottivat britit julistamaan sodan Saksaa vastaan vuonna 1939 Puolan miehityksen vuoksi.

Pari viikkoa sitten kaksikymmentä Kiinan armeijan lentokonetta lensi Taiwanin ilmapuolustuksen tunnistusvyöhykkeellä, Taiwanin pääsaaren ja Pratas-saarten välisten vesien yllä. Yhdysvalloissa katsottiin, että sotilaslennoillaan Kiina ”tehostaa provosoivaa toimintaansa, joka kohdistuu amerikkalaissotilaisiin Aasiassa”. 

Amerikkalaisväitteiden mukaan Kiina kasvattaa jännitteitä myös Japanin kanssa, sillä Peking on ilmoittanut, että Tokion on hylättävä kaikki vaatimuksensa koskien kiistanalaista saariketjua, joka tunnetaan japaniksi nimellä Senkaku ja kiinaksi nimellä Diaouy. 

Kiinan ”vakavin provokaatio” tähän asti tapahtui 29. maaliskuuta, jolloin ilmavoimien harjoituksen yhteydessä kymmenen sotilaskonetta lensi Taiwanin ilmapuolustusvyöhykkeelle. Amerikkalaisanalyytikoiden mukaan tämä näytti olevan simuloitu hyökkäys saarelle.

Vaikka Kiina on hyvin avoin vaatimuksissaan Etelä-Kiinan meren ja Itä-Kiinan meren saarten sekä Taiwanin suhteen, on Buchananista vielä epäselvää, mitä maa aikoo tehdä näiden vaatimustensa konkretisoimiseksi.

Mitä taas tulee Yhdysvaltoihin, palveleeko amerikkalaisten etuja uhkailla Kiinaa sen strategisilla lähialueilla? Buchanan toistaa jälleen, että vain kongressi perustuslaillisena elimenä voi tehdä päätöksen mahdollisesta sodanjulistuksesta, eikä Bidenin kabinetti. Ensin olisi kuitenkin vastattava vaikeisiin kysymyksiin, jotta vältyttäisiin virhearvioilta, jotka johtivat maailmansotiin 1900-luvulla.

Buchanan kysyy, kuuluvatko Etelä-Kiinan merellä sijaitsevat kiistanalaiset riutat ja kalliot Yhdysvaltojen ja Filippiinien vuonna 1951 laaditun keskinäisen turvallisuussopimuksen piiriin? ”Onko meidän kunniamme tähden taisteltava Kiinaa vastaan Filippiinien puolesta, jos Manila yrittäisi saada takaisin Kiinan miehittämät saaret?”

”Entä mikä on amerikkalaisten velvollisuus silloin, jos Kiina ottaakin Senkaku/Diaouy-saaret itselleen? Ryhtyisikö Yhdysvallat sotatoimiin Kiinaa vastaan Japanin rinnalla saariketjun takaisin saamiseksi”, Buchanan tiedustelee.

Myös Taiwanin kysymys askarruttaa politiikan veteraania. Mikä on Yhdysvaltojen sitoutumisen aste Taiwaniin, jos Kiina yrittäisi saartaa tai valloittaa Taiwanin hallinnoimat pienet saaret Kiinan rannikolla Taiwaninsalmen toisella puolen?

Buchanan kertaa maansa johdon historiaa, mainiten, että John F. Kennedy totesi toisessa vaaliväittelyssään Richard Nixonin kanssa vuonna 1960, etteivät ”Quemoyn ja Matsun saaret Taiwaninsalmella ole puolustettavissa saati Maon Kiinan kanssa sotimisen arvoisia”.

Kiina pakottaa Yhdysvallat varoituksillaan vastaamaan kysymyksiin, joita Washington on jo pitkään vältellyt. Buchanan epäilee, ettei Kiina bluffaa sanoessaan, että kiistellyt saaret kuuluvat sille. Onko aika katsoa Amerikan kortit?

Kolme vuotta kirjoituksia Euraasiasta

Julkaisin tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen tiistaina, 3. huhtikuuta vuonna 2018. Blogini täyttää tänään siis kolme vuotta.

Tuona aikana olen naputellut yli kuusisataa kirjoitusta, jotka käsittelevät ”politiikkaa ja maailman tilaa”; pääpaino on ollut geopolitiikassa, kansainvälisissä suhteissa ja länsikritiikissä.

Tekstejäni on julkaistu myös vaihtoehtomedian verkkolehdissä, kuten Vastavalkeassa ja Uudessa Verkkomediassa. Ulkomailta kirjoituksiani löytyy esimerkiksi Aleksandr Duginin neljättä poliittista teoriaa esittelevältä monikieliseltä 4pt-sivustolta. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa haastatteluni löytyy englanninkieliseltä Mainland-sivustolta.

Blogini alusta lähtien olen kirjoittanut ns. ”euraasialaisesta perspektiivistä”. Olen keskittynyt aiheisiin ja näkökulmiin, joita juuri kukaan muu ei ole Suomessa tuonut esiin. Olen arvostellut ”kohudosentti” Johan Bäckmanin julkaisemia kirjoja Donbassin vapaaehtoisista sekä esitellyt venäläisen politologin Aleksandr Duginin ajatuksia ja teoksia. Myös Arktos-kustantamon lähettämiä arvostelukappaleita olen arvioinut. Erilaisia kirja-arvioita löytyy blogistani varmaan parisenkymmentä.

Olen tarkastellut suomalaista kansallismielistä liikettä ja perussuomalaisia. Johtuneeko angloamerikkalaisen populaarikulttuurin ja dekadentin liberalismin hypnoottisesta voimasta, mutta meillä mennään tiukasti lännen ehdoilla. Maassamme vallitsee epäpyhä geopoliittinen allianssi, jossa yllättävän erilaisen poliittisen taustan omaavia toimijoita yhdistää länsimielisyys ja Nato-kiihko.

Olen arvostellut toistuvasti myös ”atlantisteja” ja presidentti Sauli Niinistöä, joka ajaa mielestäni Yhdysvaltojen intressejä Suomessa. Suomalainen puoluekenttä oikealta vasemmalle on vaikuttanut varsin masentavalta, joten en ole löytänyt sieltä juurikaan mitään hyvää sanottavaa. Parlamentarismi on kuin teatteria, jossa roolijakoa vaihdetaan aina hieman seuraavalle näytäntökaudelle, mutta sama tuhoisa ”kehitys” jatkuu.

Vuonna 2018 julkaistussa kirjoituksessani Poliittista kartanlukua, määrittelin silloista poliittista orientaatiotani. Esitin olevani ”vasemmalla” talousasioissa, mutta ”sosiaalisesti konservatiivinen” arvokysymyksissä. Tunnustin myös olevani ”maahanmuuttokriittinen”, mutta en ”uusoikeistolainen” tai ”valkonationalisti”. Nykyään tyydyn tarkastelemaan politiikkaa teoreettisesta viitekehyksestä sekä analysoimaan lokaaleja ja globaaleja tapahtumia.

Välillä olen tuonut esiin poliittisen historian hahmoja, eksentrisistä teoreetikoista pikkupoliitikoihin, poliittisen teorian ja geopolitiikan kuuluisiin oppi-isiin ja vieläkin elossa oleviin veteraanidiplomaatteihin. Jos sellaiset henkilöt kuin Ernst Niekisch, Karl Haushofer, Carl Schmitt, Halford Mackinder, Zbigniew Brzezinski tai Henry Kissinger kiinnostavat, siitä vain avaamaan oheistamiani linkkejä.

Ryhdyin jo vuosia sitten kirjoittamaan myös Kiinasta ja maan politiikasta, Tiibetiä ja uiguurejakaan unohtamatta. Väitin jo tuolloin, että Kiina on seuraava suurvalta ja blogistani löytyykin sivukaupalla Kiinaa käsitteleviä päivityksiä. Kiina on lännelle valtava haaste ja Yhdysvalloissa onkin kehitelty Kiinan-vastaista strategiaa, joka pohjautuu ajatukseen ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”.

Silkkitiehankkeineen Aasian talousmahti edustaa toki myös globalisaatiota, jopa läntistä versiota tehokkaammassa muodossa. Kiinan kansantasavallan liberalismin vastainen, ”patrioottinen sosialismi”, vaikuttaa kuitenkin freesiltä lännen oligarkkien lumedemokratiaan verrattuna. Paternalistinen autokratia, joka pitää ahneet liikemiehet kurissa, ei välttämättä ole huono vaihtoehto hallitusmuodoksi. Valitettavasti Suomessa mikään puolue ei aja ”sosialismia suomalaisilla erityispiirteillä” (jos ajaisi, sellainen yritettäisiin torpata jo alkumetreillä Supon ja CIA:n toimesta).

Joitakin lukijoita on häkellyttänyt myös se, että en vastusta edes Islamia (erityisesti kaksitoistašiialaisuus ja sufilaisuus ovat mielenkiintoisia, mystisiä liikkeitä) vaan päinvastoin, olen kirjoittanut positiiviseen sävyyn teokraattisesta Iranista ja sen ajatollaheista. Kirjoituksia islamilaisesta tasavallasta löytyy myös yli sata kolmen vuoden ajalta.

Näen, että Iran on Länsi-Aasiassa (länsimaisesti ilmaistuna ”Lähi-idässä”) alueellinen vastavoima Yhdysvaltojen hegemonialle, lännen liberalismille ja sionismille, joten olen halunnut tuoda esille myös Teheranin perspektiiviä. ”Israelin ystäviä” ja poliittisen sionismin ymmärtäjiä on Suomessa jo aivan riittämiin, joten tässäkin mielessä on syytä antaa tilaa toisenlaisille näkemyksille.

Olen käsitellyt hyvin kriittisesti Yhdysvaltoja, Donald Trumpin presidenttikautta, QAnon-hömppää sekä ”länttä hallitsevaa eliittiä”. Tässä yhteydessä onkin tullut esiin blogini perusteesi: Yhdysvallat ja länsi ajavat ”globalistien” ja ”anglosionistien” asiaa ja tuhoavat siinä sivussa kokonaisia kansakuntia ja kulttuureita. Tätä tuhovoimaa vastustavat ”euraasialaiset vallat” Venäjä ja Kiina, sekä ainakin Iran, Pohjois-Korea, Kuuba, Bolivia, Venezuela ja Nicaragua.

Olen odottanut – ja odotan yhä edelleen – lännen liberaalin järjestyksen alasajoa. Yhdysvaltojen ”unipolaarinen” ylivalta on ollut esteenä Venäjälle, Kiinalle, Iranille ja muille ”multipolarismia” tai ”moninapaista maailmaa” haluaville valloille, mutta tähän on tulossa muutos. Shanghain yhteistyöjärjestö, Euraasian talousunioni, sekä monet muut euraasialaiset vaihtoehdot lännen instituutioille pitävät siitä huolen. Tulevaisuus on aasialainen, kuten moni geopolitiikan tuntija on jo osoittanut.

Entisenä ”eurosentrikkona” olen kirjoittanut myös Euroopasta, vaikka Euroopan unioni onkin ”kalerginen” luomus, jonka tarkoituksena on tehdä koko mantereesta ”Eurafrikka” massamaahanmuuton ja väestönvaihdon avulla. Olen esittänyt, että euromaat liittoutuisivat Venäjän kanssa, mutta tämä visio eurovenäläisestä allianssista ei näytä toteutuvan.

Venäjä ja Kiina esiintyvät teksteissäni tulevaisuuden valtakeskuksina ja ”sivilisaatiovaltioina”. Nähtäväksi jää, millainen uudesta moninapaisesta järjestyksestä tulee, mutta realistisesti arvioiden Suomen paikka on joko euroalueella (jos se säilyy ennallaan) tai EU:n hajotessa itsenäisempänä kansallisvaltiona Venäjän etupiirissä. Ongelmana ovat Bryssel ja Berliini, jotka ovat yhä amerikkalaisten talutusnuorassa.

Yhdysvallat käy ”uutta kylmää sotaa” Kiinaa ja Venäjää vastaan, mutta luotan siihen, että kyseessä on ”väistyvän hegemonin” viimeinen epätoivoinen yritys säilyttää valtansa, ennen kuin kiinalainen tai euraasialainen vuosisata alkaa. Olemme eläneet länsikeskeisessä, Amerikan johtamassa järjestyksessä jo 90-luvulta lähtien, olisiko aika kokeilla jotain muuta? Elämme gramscilaista siirtymävaihetta, ”hirviöiden aikakautta”.

Olen kirjoittanut myös ”hybridisodankäynnistä” ja yrittänyt selventää, kuinka Suomi on liitetty Yhdysvaltojen johtaman lännen rintamaan Venäjää ja sittemmin myös Kiinaa vastaan. Tämä on Suomelle vaaran paikka, eikä ollenkaan järkevä valinta tulevaisuutta ajatellen. Käynnissä olevaa massiivista hybridi- ja infosotaa avataan ajankohtaisin esimerkein yhä uudelleen eri blogiteksteissä.

Myös eri vaaleista ja vallanvaihtoyrityksistä olen uutisoinut lukijoitani. Näkyvin esimerkki on ollut Valko-Venäjä, jonka presidenttiä Aleksandr Lukašenkoa on yritetty syöstä vallasta Ukrainan Maidaniin verrattavalla, lännestä ohjatulla värivallankumouksella. Onneksi tässä ei ole onnistuttu.

Tässä(kin) yhteydessä olen esittänyt väittämiäni Ylen ja iltapäivälehtien linjasta, lännen hegemoniasta, Sauli Niinistöstä, sotilasliitto Natosta ja atlantismista. Myös suomalaisia poliitikkoja käsitellään Jussi Halla-ahosta Pekka Haavistoon ja Sanna Mariniin. Ajattelin ensin, etten ole kovin usein kirjoittanut Suomesta, vaan keskittynyt kansainvälisiin kuvioihin ja geopoliittiseen ”suureen peliin”, mutta kyllä Suomi-tunniste paljastaa minun setvineen myös kotimaan politiikkaa.

Koronaviruksen ilmaannuttua olen kirjoittanut myös koronakriisistä, biopolitiikasta ja ”suuresta resetoinnista”, jota maailman mahtavat tämän pandemian varjolla edistävät. Tämä on ollut synkkääkin aikaa, kun valtiot yksi toisensa jälkeen ovat julistaneet rajoituksia ja sulkutiloja, suurten lääkeyhtiöiden ja rahavallan kosmopoliittien painostaessa taustalla. Mikä lienee lopulta totuus tästäkin taudista? Olen jatkanut ”geopolitikointia” kaikesta huolimatta.

Lieneekö kirjoitusteni ansiota, mutta olen päässyt esiintymään viime kuussa parikin kertaa kiinalaisen Xinhua-uutistoimiston kommentaattorina. Geopoliittisena analyytikkona olen esittänyt arvioni transatlanttisista suhteista, Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinkenistä sekä presidentti Joe Bidenin yrityksestä korjata tulehtuneita välejä euromaihin. Tämä on ollut harvinainen kunnia suomalaiselle politiikan seuraajalle; toivon mukaan uusiakin ”työkeikkoja” ilmaantuu.

Bloggauksiani ovat tiettävästi seuranneet myös he, jotka ovat täysin vastakkaisella linjalla. Näiden länsimielisten vihalukijoiden ja hybridivaikuttajien mielestä olen ”punaruskea duginisti”, ”putinisti” (miksei mielikuvituksellisemmin ”khameneisti” tai ”xijinpingiläinen”?), ”assadisti” ja ”salaliittoteoreetikko”, joka on ”valmis antamaan tukensa jokaiselle autoritaariselle valtiolle ja päämiehelle, Putinista ajatollah Khameneihin ja jopa Kim Jong-uniin, jos vain lännen valtamedia näitä tahoja haukkuu”.

Kiitos vain epiteeteistä, mutta minulla ei edelleenkään ole poliittista kotia enkä allekirjoita täysin mitään ismiä, joten jätän tällaiset määritelmät omaan arvo(tt)o(muutee)nsa. Mielestäni suomalainen poliittinen kirjo niin eduskuntapuolueissa kuin äärioikeiston ja -vasemmiston marginaaliryhmissä tukee loppupelissä lännen liberalismia ja angloamerikkalaista ylivaltaa, josta itse haluaisin maailman jo pääsevän eroon.

Saa nähdä, kauanko vielä jatkan blogiani. Vaikka lukijoita vierailee sivuilla välillä ihan mukavasti, tiedostan kyllä, ettei Suomesta löydy näkemyksilleni kovin suurta kohderyhmää. Kansainvälisellä tasolla tilanne voisi olla toinen, mutta kirjoitan yhä pääsääntöisesti suomeksi. Katsotaan nyt, miten pitkälle pääsen analyytikon roolissani.

Kiina ei enää alistu vainoharhaisen lännen uhkailun edessä

Kiinan noustessa kansainväliselle näyttämölle, jotkut länsimaat kokevat Kiinan olevan yhä hyökkäävämpi.

Kiinan kansallisten etujen puolustamista ja objektiivisten faktojen esiin tuomista pidetään ”susisoturi-diplomatiana” ja jopa ”ylimielisenä käytöksenä”, kirjoittaa Li Qingqing

Läntisten kommentoijien mielestä Kiinan tulisi vain tyynesti niellä kaikki loukkaukset ja mustamaalausyritykset, eikä vastata takaisin samalla mitalla. Lännen eliitti ilmeisesti kuvittelee yhä, että heillä on varaa tällaiseen käytökseen.

Esimerkkinä tästä länsiglobalistien talouslehti The Economist julkaisi juuri artikkelin, jonka otsikkona on ”Kiina lyö vetoa siitä, että länsi on peruuttamattomassa taantumassa”. Artikkeli mainitsee Kiinan koventuneen asenteen Alaskan neuvotteluissa sekä Kiinan määräämät pakotteet tietyille Britannian, Kanadan ja Euroopan unionin edustajille. Kirjoituksessa tullaan siihen johtopäätökseen, että Kiina on ”hybristinen ja paranoidi” ja valmistautuu ”pitkittyneeseen taisteluun”.

Ajat ovat muuttuneet, mutta lännen asenne on pysynyt entisenlaisena. Kiinalaistoimittajan mielestä ”Yhdysvallat ja muut länsimaat tarvitsevat täydellisen muutoksen ymmärryksessään ja suhtautumisessaan Kiinaan”. Länsimaisessa stereotypiassa Kiina on ollut passiivisessa asemassa kansainväliseen yhteisöön nähden siitä lähtien, kun länsi pakotti maan avaamaan porttinsa 1800-luvulla. Lännen eliitti ei voi hyväksyä sitä, että Kiina ei enää alistukaan. ”On korkea aika lopettaa teeskentely ja sormella osoittelu Kiinaa kohtaan”, Li Qingqing kirjoittaa.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta Kiinan ilmavoimien sotilaan Wang Wein kuolemasta. Hänen hävittäjänsä törmäsi Yhdysvaltojen armeijan tiedustelukoneeseen Etelä-Kiinan merellä. Vuonna 2001 Yhdysvallat pullisteli Kiinan kynnyksellä, mikä johti Wangin kuolemaan. Yhdysvallat ei edes pyytänyt tapausta anteeksi, päinvastoin Washington jopa ylisti Wangin koneen pudottanutta amerikkalaislentäjää. Odottaako länsi yhä Kiinan nielevän lännen provokaatiot kuten kaksi vuosikymmentä sitten?

Kiiina on etikettien maa ja kiinalaisdiplomaatit noudattavat diplomaattista etikettiä. Mutta kun Kiinaa provosoidaan ja sen keskeisiä intressejä uhataan, Kiina ei annakaan enää periksi. Kun länsimaat levittävät valeuutisia mustamaalatakseen Kiinan hallintoa Xinjiangissa, yrittäen epävakauttaa Kiinaa ja määräten pakotteita, ei pitäisi ihmetellä, jos Peking ryhtyy vastatoimiin. Näin toimisi mikä tahansa suvereeni valtio.

Kahdeksan maan monikansallinen liitto – joka sisälsi joukkoja Britanniasta, Yhdysvalloista, Saksasta, Ranskasta, Venäjältä, Japanista, Italiasta ja Itävalta-Unkarista – valloitti kerran Kiinan, kiinalaistoimittaja muistuttaa.

Nyt näyttää siltä, että historiallisen ryhmän seitsemän maata ovat vieläkin tuon ajan tunnelmissa. He kritisoivat yhdessä Kiinan politiikkaa Xinjiangissa ja Hongkongissa ja yrittävät sekaantua muihinkin Kiinan sisäisiin asioihin. Nuo maat eivät kuitenkaan enää kykene ”tykkivenediplomatiaan” muuttaakseen tämän päivän Kiinaa.

Jos länsimaat edelleen itsepäisesti vääristelevät tosiasioita, rikkovat sovittuja sääntöjä ja kritisoivat räikeästi Kiinaa, Kiinan vastahyökkäys on täysin oikeutettu. Länttä hallitseva eliitti ei määritä, mikä on oikein tai väärin tässä maailmassa. Vaikka tätä mentaliteettia on hyvin vaikea muuttaa, he tulevat oppimaan asian kantapään kautta.

Kun Kiina on siirtymässä kohti kansainvälisen areenan keskiötä, se katselee maailmaa luottavaisemmalla, tasavertaisemmalla ja suvaitsevaisemmalla mentaliteetilla. Länsi on puolestaan muuttumassa yhä vainoharhaisemmaksi. Länsimaiden on ymmärrettävä, ettei niillä ole enää etuoikeutta edistää omia intressejään muiden maiden kustannuksella.

Kiinassa kysytään, onko Yhdysvaltojen ja sen vasallien voima heikkenemässä? Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Global Timesin toimittajan mukaan ”voimatasapainosta riippumatta Kiinan päättäväisyys suojella kansallista arvokkuuttaan ja keskeisiä intressejään ei tule koskaan muuttumaan”.