Viime vuosina Euroopassa nousseita populistisia puolueita pidettiin ensi alkuun uhkana ”liberaalille kansainväliselle järjestykselle”.

Populistien päästyä hallitusvastuuseen, tämä tulkinta on osoittautunut käytännössä vääräksi. Aihetta on tutkinut brittiläisen ajatushautomo Chatham Housen Angelos Chryssogelos.

Euroopan populisteilla on omat kansalliset eroavaisuutensa, mutta edes oppositiossa nämä puolueet eivät tutkijan mukaan olekaan niin ”eliittikriittisiä” ja vallitsevan ”strategisen kulttuurin” vastaisia kuin on ensi alkuun retoriikan perusteella luultu.

Populistit jakavat yhteiskunnan kahteen vastakkaiseen leiriin, ”kansaan” ja ”eliittiin”. ”Kansa” kuvataan puhtaana ja väärinkohdeltuna, kun taas ”eliitti” on kansasta vieraantunutta ja korruptoitunutta, Chryssogelos selittää. Vasemmistopopulistit jakavat leirit taloudellisin perustein, kun taas oikeistopopulistit korostavat usein kulttuurisia eroavaisuuksia.

Kuitenkin valtaan päästyään sekä vasemmisto- että oikeistopopulistit harvemmin toteuttavat vanhojen, ei-populististen puolueiden linjasta poikkeavaa politiikkaa. Varsinkin oikeistopopulistien politiikan ”ohuus” tulee esiin juuri tässä: retoriikastaan huolimatta, ne eivät todellisuudessa aja radikaalia muutosta asioiden vallitsevaan tilaan.

Viime vuosina on usein väitetty, että Putinin Venäjä tukisi tai rahoittaisi eurooppalaisia oikeistopopulisteja, kuten ranskalaista Kansallista liittoumaa. Jotkut oikeistopopulistit, kuten esimerkiksi AfD, Vaihtoehto Saksalle-puolue, ovatkin vierailleet Venäjällä konferensseissa ja vaalitarkkailijoina. He ovat nähneet Venäjän tärkeänä osana Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria.

Oikeistopopulistit suhtautuvat usein skitsofreenisen myötämielisesti myös Natoon ja Yhdysvaltoihin. Britanniassa Brexit-puolueen perustanut ja Donald Trumpin kanssa esiintynyt euroskeptikko Nigel Farage on puolestaan sanonut ”ihailevansa” Vladimir Putinia, vaikkei hyväksykään tämän kaikkia toimia. Nato-maa Unkaria johtava Fidesz-puolue taas haluaa tehdä pragmaattisesti yhteistyötä niin Venäjän kuin Kiinankin kanssa.

Muualla oikeistopopulistit eivät ole erityisen Venäjä-myönteisiä. Selkein esimerkki on Puolan Laki ja oikeus-puolue, mutta myös Viron Ekre-puolue on avoimen Venäjä-vastainen, samoin Ruotsin ruotsidemokraatit. Perussuomalaisissa Chryssogelos havaitsee sekä Venäjä-myönteisyyttä että vastaisuutta. Hän mainitsee erikseen Timo Soinin, joka oli selkeästi ”atlantistinen”, sekä nykyisen puheenjohtaja Jussi Halla-ahon, joka on ilmaissut tukevansa Baltian maiden ja Ukrainan Venäjä-vastaista linjaa.

Jotkut vasemmistopopulistit ovat Chryssogelosin mukaan jo pitkään sympatisoineet Venäjää, jonka he näkevät vastavoimana Yhdysvalloille. Paras esimerkki on Saksan Die Linke-puolue, joka vastustaa Saksan osallistumista sotilasoperaatioihin ulkomailla ja ehdottaa maan vetäytymistä sotilasliitto Natosta, joka on ”jo aikansa elänyt”. Tilalle puolue ehdottaa ”kollektiivisen eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän” luomista, jossa myös Venäjä olisi mukana. Linken poliitikot ovat myös suhtautuneet epäillen väitteeseen, jonka mukaan Kreml olisi ollut Aleksei Navalnyin myrkytyksen takana.

La France insoumise, ”Alistumaton Ranska”, on vasemmistopopulistinen puolue, joka jatkaa maan gaullistista perinnettä, vastustaen sotilasliitto Natoa ja atlantismia. Puolueen perustaja, europarlamentaarikko Jean-Luc Mélenchon, on vieraillut Moskovassa, puolustanut Venäjän toimia ja tuominnut ”EU:n Venäjän-vastaisen ja Natoa tukevan hysterian”. Presidenttiehdokkaana ollessaan Mélenchon vaati myös kaikkien EU:n kauppasopimusten neuvottelua uusiksi.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä oikeistolaiset ”atlantistinationalistit” ovat varauksettomasti länsimielisiä, suhtautuvat suopeasti sotilasliitto Natoon ja muihin liberaaliglobalistien instituutioihin, joiden nähdään tuovan turvaa ”lännen vastaisilta voimilta”, kuten Venäjältä ja Kiinalta. Puolan, Viron, Ruotsin ja Suomen oikeistoatlantisteille kelpaisi Yhdysvaltojen johtaman liberaalin järjestyksen jatko.

Kansallisia kulttuureitaan puheiden tasolla puolustavat oikeistopopulistit muuttavat herkästi linjaansa omia intressejään ajaessaan: esimerkiksi Italian kansallismielisestä La Lega-puolueesta on sittemmin kuoriutunut ”eurorealistinen”, keskustaoikeistolainen puolue. ”Euroskeptisyys” tuntuu olleen vain pintasilausta ja nyt puolue suhtautuu kriittisesti myös Venäjään.

Jos vasemmistopopulistit voidaan luokitella ”anti-imperialistisiksi internationalisteiksi”, kuten tutkija Chryssogelos tekee, moni oikeistopopulisti paljastuu uransa edetessä länttä hallitsevan eliitin ylivaltaa tukevaksi, amerikkalaistyyppiseksi neokonservatiiviksi. Tällaisia ovat perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini ja hänet syrjäyttänyt Jussi Halla-aho. Heidän politiikkansa ei uhkaa ”liberaalia kansainvälistä järjestystä”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s