Kuukausi: syyskuu 2020

”He, jotka lupailevat demokratiaa Valko-Venäjälle, haluavat vain päästä käsiksi maan omaisuuteen”, Venäjän duuman oppositiojohtaja, kommunistisen puolueen pääsihteeri Gennadi Zjuganov sanoi tuoreessa haastattelussaan.

Kommunistipoliitikon mukaan vaaleissa voittaneen Valko-Venäjän hallituksen tulisi perustaa keskusta-vasemmistolainen koalitio ja pyrkiä viemään sen suuntaista politiikkaa eteenpäin.

”Muuten he, jotka lupaavat teille tänään demokratiaa, tulevat ryöstämään teidät ulkomaisten tahojen ohjaamina, koska oikeasti he haluavat vain päästä käsiksi ainutlaatuisen työnne tuloksiin”, Zjuganov sanoi.

Oppositiojohtaja uskoo, että ”ulkoiset voimat”, jotka nyt tukevat mielenosoituksia Valko-Venäjällä, eivät tule auttamaan tavallisia ihmisiä. He yrittävät parhaansa mukaan auttaa vain niitä, jotka eivät pidä ”maan järjestyksestä, sen suvereniteetista, sen rauhallisesta ja hillitystä politiikasta”.

Zjuganov sanoi, että hänen tiiminsä on analysoinut Valko-Venäjällä meneillään olevaa kehitystä. Hän uskoo, että maan tilanne voi vaikuttaa Venäjään, mikä tarkoittaa, että tilanne Minskissä on koko liittovaltion asia.

Hän lähetti vastaavan sisältöisen kirjeen molemmille valtionpäämiehille, Lukašenkolle ja Putinille. ”Sen jälkeen kun tämä tietty jengi julisti todellisen sodan [Valko-Venäjää ja Venäjää vastaan], me ryhdyimme taistelemaan yhteisen tulevaisuutemme puolesta”, Zjuganov kirjoitti.

Venäjän kommunistisen puolueen johtaja Zjuganov oli 1980-luvulla Gorbatšovin glasnost- ja perestroikapolitiikan kiihkeä vastustaja. Hänen ulkopolitiikkansa on yhä hyvin länsivastaista ja kansallismielistä. Oppositiojohtajan mielestä Venäjän suurvalta-asema on palautettava.

Poliittisesti epäkorrekti Zjuganov pitää myös Stalinia yhä arvossa; hän on kirjoittanut neuvostojohtajasta kirjan nimeltä Stalin i sovremennost, ”Stalin ja nykyaika”. Zjuganovin mielestä Stalin jätti perinnöksi suurvallan, jota on pidettävä yllä.

Venäjän federaation kommunistisen puolueen tavoitteena on luoda ”uusi modernisoitu versio sosialismista”. Toisin kuin lännen liberaalit vasemmistolaiset, Zjuganovin kommunistit korostavat isänmaallisuuden ja nationalismin merkitystä marxismi-leninismin lisäksi ja vastustavat talousliberalismia.

Venäjää vastaan suunnattu informaatiokampanja on täydessä käynnissä. En mene nyt Jokereihin ja painostuksen vuoksi peruutettuun Minskin pelimatkaan, vaan keskityn uutisointiin, jonka mukaan venäläinen aktivisti Aleksei Navalnyi myrkytettiin.

On esitetty, että kyseessä olisi sama Novitšok-ryhmän hermomyrkky kuin Sergei ja Julia Skripalin tapauksessa Englannissa. Koko juttu vaikuttaa lännen provokaatiolta ja lavastukselta, mutta Venäjä-vastaisille tahoille syyllinen on selvä ilman todisteitakin: kaiken takana on jälleen kerran Putin!

Poliittiset murhat, vakoilu ja hybridisodankäynti kilpailevien valtojen päihittämiseksi ovat olleet aina osa suurvaltapeliä. Yleensä toimijat pyrkivät lavastamaan syylliseksi jonkun muun ja käyttävät tekotapaa, joka ei helpolla paljasta todellista tekijää. Meille kerrotaan, että myrkytyksessä käytetty aine voi olla vain Venäjältä peräisin, joten syyllinenkin löytyy tällä logiikalla Kremlistä.

Jos Venäjä haluaisi oikeasti hankkiutua eroon hallintonsa kannalta epämieluisista ihmisistä, en usko, että se toistamiseen epäonnistuisi yrityksissään. Niinpä huomattavasti uskottavampi selitys on, että Venäjän hallinnolla ei ole mitään tekemistä ”Berliinin potilaan” terveydentilan kanssa.

Sen sijaan, että väitteisiin Venäjän syyllisyydestä suhtauduttaisiin edes hieman epäillen, asia käännetäänkin päälaelleen väittäen, että Venäjä haluaakin jäädä kiinni teoistaan. Venäjä ei piittaa ”kansainvälisen yhteisön” säännöistä, vaan tekee ”roistovaltiona” mitä huvittaa ja pelottelee näin ihmisiä. Joillekin tämä älytön narratiivi menee läpi kerta toisensa jälkeen.

Suomalaiskommentoijat ovat kauhistelleet, miten ”arvaamaton itänaapuri meillä on” ja kuinka Venäjälle on pikaisesti asetettava ”lisäsanktioita”. Naton entinen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen twiittaa, että Saksa tarvitsee muun Euroopan ja sotilasliitto Naton ”solidaarisuutta” myrkytystapauksen johdosta. Sopivasti Rasmussen ja kumppanit vaativat Saksaa keskeyttämään Nord Stream 2-kaasuputken rakentamisen, ”ennen kuin on liian myöhäistä”.

Kyynisempi voisi arvella, että Venäjää rangaistaan nyt siitä, että lännen värivallankumous Valko-Venäjällä epäonnistui. Myös koronarokote saatiin markkinoille etuajassa. Yritetään nyt estää edes Nord Stream 2-hanke ja heikentää Venäjän ja Saksan suhteita myrkytysnarratiivin avulla. Länsimieliset ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”asiantuntijat” eivät tietenkään edes harkitse tällaista vaihtoehtoa. Washingtonissa ollaan varmasti mielissään asioiden saamasta käänteestä.

Jo aiemmin Yhdysvallat on yrittänyt pakotteilla ja muulla vilunkipelillä estää Itämeren halki kulkevan kaasuputken valmistumisen ja painostanut Saksaa luopumaan energiayhteistyöstä Venäjän kanssa. Washington on politisoinut asian, koska Euroopan käyttämä maakaasu tulee Venäjältä, eikä kalliimpi amerikkalainen nesteytetty maakaasu ole ollut erityisen houkutteleva vaihtoehto.

Navalnyi on hoidossa berliiniläisessä sairaalassa, kertovat iltapäivälehdet. Häntä väitetään pidetyn koomassa, mutta hänen tilaansa on kuvattu vakaaksi. Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov on kehottanut länttä olemaan tekemättä hätäisiä johtopäätöksiä. ”Ei ole mitään perustetta syyttää Venäjän valtiota”, Peskov on sanonut.

Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko on esittänyt kovan väitteen tapaukseen liittyen. Hänen mukaansa Saksa valehteli vahvistaessaan Navalnyin myrkytyksen; tavoitteena oli kiristää Venäjää olemaan puuttumatta Valko-Venäjän tilanteeseen. Minskillä on salajuonesta todisteena äänite puhelusta ”Varsovan ja Berliinin” välillä, jonka Lukašenko lupasi toimittaa Venäjän viranomaisille.

Oli miten oli, Venäjä ei hyödy tapahtuneesta oikein mitenkään, joten voidaan kysyä, ”cui bono”? Kuka loppujen lopuksi hyötyy siitä, että kuilu Euroopan ja Venäjän välillä kasvaa? Kenen intressejä Venäjän mustamaalaaminen palvelee? Mitä tällä kaikella pohjustetaan? Tällaisia kysymyksiä eivät iltapäivälehtien ja Ylen toimittajat esitä, sillä heille maksetaan Venäjän-vastaisen ilmapiirin lietsomisesta.

Sata vuotta sitten, ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkien ja Venäjän vallankumouksen kaoottisessa välitilassa, joukko venäläisiä intellektuelleja ilmoitti löytäneensä Euroopan ja Aasian maamassan keskeltä uuden mantereen, jota he kutsuivat ”Euraasiaksi”.

Tämä sekalainen, emigranteista koostuva ajattelijoiden ryhmä loi aatesuuntauksen, josta he ryhtyivät käyttämään nimitystä ”eurasianismi”. Liike vastusti länsimaistumista – ”globaalia eurooppalaistumista” – ja katsoi, että Venäjä muodosti oman erillisen kulttuuri- ja sivilisaatiopiirinsä.

Koulukunnasta kehittyi lyhyessä ajassa sosiopoliittinen liike, joka siirteli maantieteen ja ideologian rajaviivoja sekä tarkasteli idän ja lännen eroavaisuuksia. Eurasianistit yhdistelivät filosofiassaan kekseliäästi politiikkaa, tiedettä, estetiikkaa ja uskontoa. Eri kulttuureja ja kansoja tarkasteltiin myös ennakkoluulottomasti.

Eurasianismi muotoutui 1920- ja 30-luvuilla, jolloin sen keskeiset ajattelijat avasivat originelleja näkökulmia Venäjän historiaan ja identiteettiin, perehdyttyään ensin maantieteeseen, taloustieteeseen, teologiaan ja filosofiaan sekä lingvistiikkaan ja antropologiaan. Euraasialaiselle visiolle löytyi vastakaikua myös Euroopasta, mutta aate jäi kommunismin ja natsismin jalkoihin.

Huomionarvoinen on varhaisten eurasianistien aavistus siitä, että kommunismin ideologia tulee vielä kokemaan romahduksen ja Venäjän kansat palaavat perinteisempään maailmankuvaan. Vuonna 1936 eurasianistit päättelivät, että Neuvostoliiton tarve sovittaa yhteen vallankumous ja traditio tarjoaa suotuisan maaperän eurasianismin katsantokannoille. Osittain näin on jo tapahtunut, vaikka lännen liberalismi on vaikuttanut negatiivisesti myös Venäjään.

2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kiinnostus sotien välisen ajanjakson eurasianismiin on kasvanut niin akateemisissa kuin poliittisissakin piireissä. Putinin Venäjän ja lännen suhdetta rasittavat jännitteet ovat tuoneet geopolitiikan klassikkoteoksissa mainitun Euraasian käsitteen uudelleen parrasvaloihin.

Vaikka kasvava politiikan tutkijoiden joukko on painottanut eurasianismin ymmärtämisen tärkeyttä nykyajan globaalien trendien tulkinnassa, ei kunnollisia käännöksiä eurasianistien omista kirjoituksista ole ollut saatavilla ennen kuin vasta nyt, kun englannin kielisen Foundations of Eurasianism-kirjasarjan ensimmäinen osa (Prav Publishing, 2020) on julkaistu.

Kirjasarjassa on tarkoitus edetä kronologisesti ja julkaista keskeisten klassisten eurasianistien sekä uuseurasianistien kirjoituksia. Sarjan ensimmäinen nide sisältää euraasialaisen liikkeen perustajien kirjoituksia, alkaen vuonna 1921 julkaistusta manifestista, sekä liikkeen johtavien teoreetikoiden, prinssi Nikolai Trubetskoin ja Petr Savitskinin, varhaisia ​​ohjelmallisia teoksia. Teos on akateemissävyinen, joten mitään kevyttä kahvipöytäluettavaa se ei ole.

Kirjassa käsitellään hieman myös Aleksandr Duginin ”uuseurasianismia”, jonka puitteissa hän on 1980-luvulta lähtien pyrkinyt luomaan ”ei-länsimaista teoriaa kansainvälisistä suhteista”. Lännen mediassa Duginin eurasianismi on tuomittu tylysti ”venäläisenä fasismina” ja ”imperialismina”, joka ajaa Venäjä-johtoista ”Euraasian imperiumia”. Duginin mielestä Euraasian tulisi muodostaa yksi globaaleista valtakeskuksista.

Dugin sanoo, että maailmassa vallitsee taistelu ”atlantistisen” lännen merivaltojen ja ”eurasianistisen” idän maavaltojen välillä. Siinä missä atlantin vallat haluavat yhdenmukaistaa kaikki kulttuurit konsumeristisen lännen juurettomiksi nomadeiksi, euraasialainen projekti hyväksyy kulttuurien erilaisuuden ja moniarvoisemman maailman. Ei kuulosta kovin ”fasistiselta”, mutta kovimmat kriitikot tietysti väittävät Duginin vain valehtelevan.

Näkemykset meri- ja maavaltojen kilpailusta voisi sivuuttaa kuuluvaksi kaukaiseen menneisyyteen, mutta esimerkiksi puolalaissyntyinen amerikkalaisen establismentin sisäpiiriläinen, geostrategi ja neuvonantaja Zbigniew Brzezinski arveli Yhdysvaltojen aseman olevan uhattuna, mikäli Euraasiasta nousee tarpeeksi voimakas valtio tai valtioiden liitto amerikkalaista valtaa haastamaan. Kuten geopoliitikot ennen Brzezinskiä, myös tämä lännen globalistien asiamies oli sitä mieltä, että ”se, joka hallitsee Euraasiaa, hallitsee koko maailmaa”.

Venäjä oli jo varhaisen eurasianismin keskiössä. Kuten Petr Savitski kirjoittaa, Venäjä ei ole vain ”länttä” vaan myös ”itää”, ei vain ”Eurooppaa”, vaan myös ”Aasiaa”. Savitskin ja eurasianistien mielestä Venäjä ei ole ”eurooppalainen” ensinkään, vaan täydellisesti ”euraasialainen”. Onko Venäjän ja Kiinan johtama ”euraasialainen vuosisata” syntymässä Amerikka-keskeisen ajan päättyessä? Mitä sanovat johtavat euromaat, Saksa ja Ranska?

Eurasianismin perusteiden historiaa huokuvia, mutta samalla radikaalin tuoreen oloisia ajatuksia lukiessani tulin samaan johtopäätökseen kuin johdannon kirjoittanut Leonid Savin, joka arvelee, että 1900-luvun alku ei ollut vielä valmis eurasianismin samalla kertaa hyvin innovatiiviselle ja konservatiiviselle filosofialle.

Varhaisten eurasianistien näkemykset olivat aikaansa edellä. 2000-luvulla tilanne onkin jo toinen ja voimme hyvinkin vielä nähdä eurasianismin toteutumisen käytännössä, lännen liberaalin järjestyksen heiketessä ja euraasialaisten sivilisaatiovaltioiden noustessa.

(The following is an English translation of a Finnish review. Free to be published elsewhere, provided the original author and source are credited.)

The Foundations of Eurasianism

One hundred years ago, in the chaotic gap between the aftermath of World War I and the Russian Revolution, a number of Russian intellectuals announced the discovery of a new continent in the middle of the land masses of Europe and Asia, which they called ”Eurasia.”

This mixed group of thinkers, made up of emigrants, created an ideological trend that they began to call ”Eurasianism”. The movement opposed Westernisation – ”global Europeanisation” – and saw Russia as forming its own separate cultural and civilizational sphere.

In a short time, the school developed into a sociopolitical movement that shifted the boundaries of geography and ideology and looked at the differences between East and West. In their philosophy, Eurasianists ingeniously combined politics, science, aesthetics, and religion. Different cultures and peoples were also looked at without prejudice.

Eurasianism took shape in the 1920s and 1930s, when its central thinkers opened up original perspectives on Russian history and identity, first studying geography, economics, theology and philosophy, and linguistics and anthropology. The Eurasian vision was also echoed in Europe, but on the other hand the idea was eclipsed by Communism and Nazism.

It is noteworthy that early Eurasianists had a hunch that the ideology of Communism would eventually experience a collapse and the Russian peoples would return to a more traditional worldview. In 1936, Eurasianists concluded that the need for the Soviet Union to reconcile revolution and tradition provided a favorable ground for Eurasianism. In part, this has already happened, although Western liberalism has also negatively affected Russia.

In the first decades of the 21st century, interest in interwar Eurasianism has grown in both academic and political circles. Tensions over Putin’s Russia and the West have brought the concept of Eurasia mentioned in classic geopolitical works back into the limelight.

Although a growing body of political scientists has emphasized the importance of understanding Eurasianism in interpreting contemporary global trends, proper translations of Eurasianists’ own writings were not available until the first part of the English-language Foundations of Eurasianism book series (Prav Publishing, 2020) was published.

The book series is intended to proceed chronologically and to publish the writings of key classical Eurasianists as well as neo-Eurasianists. The first volume in the series includes writings by the founders of the Eurasian movement, starting with a manifesto published in 1921, as well as early programmatic works by the movement’s leading theorists, Prince Nikolai Trubetzkoy and Petr Savitsky. The work is academic in tone, so it’s by no means a pleasant coffee table book.

The book also deals in part with Alexander Dugin’s ”neo-Eurasianism,” in which he has sought since the 1980s to create a ”non-Western theory of international relations.” In the Western media, Dugin’s Eurasianism has been blatantly condemned as ”Russian fascism” and ”imperialism,” which seeks to establish a Russian-led ”Eurasian Empire.” According to Dugin, Eurasia should be one of the global centers of power.

Dugin contends that there is a battle in the world between the maritime powers of the ”Atlantic” West and the land powers of the ”Eurasianist” East. Where the Atlantic powers want to harmonize all cultures into the rootless nomads of the consumerist West, the Eurasian project accepts cultural diversity and a more pluralistic world. It doesn’t sound very “fascist,” but the toughest critics, of course, claim Dugin is just lying.

Views of competition between sea and land powers could be ignored as belonging to a distant past, but Polish-born American establishment insider, geostrategist and national security adviser Zbigniew Brzezinski, for example, thought the position of the United States would be threatened if Eurasia emerged as a powerful state, or an alliance of states. Like geopoliticians before Brzezinski, this Western globalist advocate was of the opinion that ”he who rules Eurasia rules the whole world.”

Russia was already at the center of early Eurasianism. As Petr Savitsky writes, Russia is not only ”West” but also ”East”, not only ”Europe” but also ”Asia”. According to Savitsky and Eurasianists, Russia is not ”European” in the first place, but completely ”Eurasian”. Is the “Eurasian Century” led by Russia and China emerging at the end of the America-centric era? What do the leading eurozone countries, Germany and France, say?

The Foundations of Eurasianism exude history, but at the same time offer radically fresh thoughts. I came to the same conclusion as Leonid Savin, who wrote the introduction: he thinks that the beginning of the 20th century was not yet ready for the very innovative and conservative philosophy of Eurasianism.

The views of the early Eurasianists were ahead of their time. In the 21st century, the situation is already different, and we could well still see Eurasianism coming to fruition in practice, with the weakening of the Western liberal order and the rise of Eurasian civilization.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on sanonut, että Moskova tunnustaa Valko-Venäjän 9. elokuuta pidettyjen presidentinvaalien tuloksen ja toivoo, että maan tilanne vakautuu pian.

Valko-Venäjän sisäisiin asioihin on puututtu; Euroopan unioni ja Nato ovat antaneet ”tuhoisia lausuntoja” Valko-Venäjästä, Lavrov sanoi valkovenäläisen kollegansa Vladimir Makein kanssa pidetyssä lehdistötilaisuudessa Moskovassa.

Makei puolestaan sanoi, että ”ulkomaiset ja kotimaiset voimat” ovat käyttäneet Valko-Venäjän presidentinvaaleja tekosyynä ”maan poliittisen tilanteen heikentämiseksi”.

”Valko-Venäjän viranomaiset ovat onnistuneet estämään tilanteen, jolla on yhtäläisyyksiä Ukrainan vuoden 2014 poliittisen kriisin kanssa”, Makei totesi. Maan ulkopuolelta organisoitu värivallankumous on estetty, joten ”Ukrainan skenaario” ei toistu Minskissä.

Lavrovin mukaan Venäjä on vahvistanut tiedon siitä, että ”Valko-Venäjän epävakauttamiseen tähtääviä toimia koordinoitiin Ukrainasta käsin”. Lavrov sanoi Moskovan estävän kaikki ”ulkomaiset yritykset organisoida provokaatioita Valko-Venäjällä”.

Valko-Venäjän ulkoministeri taas sanoi, että Minsk on valmistellut vastapakotteita Liettualle, Latvialle ja Virolle. Hän lisäsi, että ”Minsk tulee reagoimaan kaikkiin Valko-Venäjän vastaisiin pakotteisiin”.

Minsk ja Moskova eivät aio keskustella ulkomaisesta puuttumisesta Valko-Venäjän sisäisiin asioihin ”millään kansainvälisillä foorumeilla”, ministeri vahvisti.

Ulkovallat ovat yrittäneet tehdä Valko-Venäjän tilanteesta kansainvälisen kysymyksen ja pakottaa siten Valko-Venäjän haluamaansa ratkaisuun. ”Moskova ei näe mitään syytä olla tekemisissä Valko-Venäjän oppositioneuvoston kanssa, joka on perustettu hallituksen vastaisten mielenosoitusten keskellä”, Lavrov teki selväksi.

Valko-Venäjän oppositio on syyttänyt presidentti Aleksandr Lukašenkoa vaalivilpistä ja maassa on järjestetty mielenosoituksia jo usean viikon ajan. Lukašenko on luvannut, että uusiin vaaleihin on mahdollisuus kaavailtujen perustuslakiuudistusten jälkeen.

Venäjän pääministeri Mihail Mišustin vierailee huomenna Minskissä, joten yhteistyö näyttää vain syvenevän. Lavrov vahvisti myös, että Lukašenko vierailee presidentti Vladimir Putinin luona lähiviikkoina. Valko-Venäjän puolustusministeri Viktor Hrenin taas vierailee Venäjällä perjantaina entisten neuvostomaiden puolustusministerien kokouksessa.

Lukašenko itse totesi aiemmin toimittajille, että Venäjä ja Valko-Venäjä muodostavat ”saman yhteisen isänmaan, joka ulottuu Brestistä Vladivostokiin”. Lausunnon on esitetty olevan merkki siitä, että Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliitto, ts. maiden yhdistyminen, pannaan täytäntöön lähiaikoina. Lännen värivallankumousyritys on epäonnistunut.