Venäjän seuraava siirto Valko-Venäjä-pelissä

Valko-Venäjän värivallankumous jatkuu edelleen. Lukašenkon vaalivoittoa ei ole hyväksytty, vaan hänen eroaan vaaditaan niin kotimaassa kuin länsimaissa. Viimeisimpänä vetonaan Lukašenko on taipunut uusiin vaaleihin perustuslakimuutoksen astuttua voimaan.

Esiin piirtyvä kuvio on perin tuttu: Kuin Juan Guaidó Venezuelassa, myös Valko-Venäjän oppositioehdokas, Liettuaan paennut Svetlana Tihanovskaja, on ilmoittanut olevansa valmis väliaikaiseksi ”kansalliseksi johtajaksi” ennen uusia vaaleja. Atlanttiselle vallalle alisteiset naapurimaat Liettua ja Puola ovat asettuneet tukemaan oppositiota ja mielenosoittajia.

Europarlamentissa EPP-, S&D-, Renew Europe- ja ECR-ryhmien sekä vihreän ryhmän johtajat ovat julkaisseet kannanoton, jossa todetaan, etteivät ryhmät tunnusta Lukašenkoa enää Valko-Venäjän presidentiksi. Ryhmät vaativat lisäksi jo ennalta Venäjää pidättäytymään ”kaikenlaisesta sekaantumisesta” Valko-Venäjän asioihin.

Myös EU-johto väittää seisovansa ”Valko-Venäjän kansan rinnalla”, mutta samalla maalle on väläytelty aiempaa laajempia pakotteita, jos tilanne ei muutu länsivalloille mieluisammaksi. Unionista irtautunut pikku-Britanniakin ilmoitti, ettei se tunnusta Valko-Venäjän viikon takaisten presidentinvaalien tulosta. Kaikki samat tahot, jotka vaativat Yhdysvaltojen kera Venezuelan Nicolas Madurón eroa, ovat jälleen asialla.

On huvittavaa, kuinka ”vapautta ja demokratiaa” puheissaan mielellään korostavat euroatlantistit vaativat Venäjää olemaan puuttumatta lähialueen tapahtumiin, samalla kun lännen agentit härskisti työstävät Valko-Venäjällä vallanvaihtoa värivallankumouksen välityksellä. Meillä uutisoidaan vain Valko-Venäjän ”laajasta ilmapiirin muutoksesta”.

”Kansa” saa toki äänensä kuuluviin tässä vaiheessa kaduilla punavalkolippuja heilutellessaan ja haukkuessaan Lukašenkoa lännen kirjeenvaihtajille, mutta sananvalta päättyy, jos lännen vallanvaihtokoneisto saa maan otteeseensa. Milloin joku CIA:n sovittama nykyversio Scorpionsin kappaleesta Wind of Change kajahtaa valkovenäläisistä kaiuttimista?

On selvää, että Valko-Venäjän kärjistynyttä tilannetta organisoimassa on ollut myös ulkopuolisia tahoja. Tilanne on muuttunut niin huolestuttavaksi, että sopii kysyä, antaako Kreml kansanjoukkojen syrjäyttää Lukašenkon? Alue on Venäjälle turvallisuusstrategisesti tärkeä ja sukukansana valkovenäläiset ovat osa venäläistä maailmaa. Mitä tekee Putin?

Iltapäivälehdessä on uutisoitu, että venäläiset kuorma-autokolonnat olisivat matkalla kohti Valko-Venäjän rajaa. Kymmenien kuorma-autojen epäillään kuljettavan Venäjän kansalliskaartin tai erikoisjoukkojen sotilaita. Toteuttaako Venäjä sotilaallisen väliintulon vai onko kyseessä uutisankka? Valko-Venäjä on aloittanut sotaharjoitukset länsirajallaan, ehkä Venäjä osallistuu niihin?

Itse arvioisin, että niin kauan kuin Venäjä suostuu pelaamaan lännen demokratiapelikirjan säännöillä, se tulee häviämään. Kiina on toista maata: maassa ei ole monipuoluejärjestelmää eikä yhtä suurta tarvetta pelätä demokratian Troijan hevosta. Jos haluaa rakentaa omaa sivilisaatiovaltiotaan eikä osallistua lännen liberalismin projektiin, silloin kannattaa edetä tinkimättömästi omalla linjallaan.

Venäjä ei halua Valko-Venäjästä toista Ukrainaa. Valko-Venäjä kuuluu yhä Moskovassa päämajaansa pitävään Kollektiiviseen turvallisuusjärjestöön sekä Euraasian talousunioniin, joten tilanne ei ole aivan sama kuin Kiovan Itsenäisyydenaukiolla vuonna 2014. Oppositioehdokas Tihonovskaja on tosin sanonut, ettei pidä Valko-Venäjän valtioliittoa Venäjän kanssa tärkeänä.

Olisiko Venäjän siis parempi toimia omaa valtioetua ajaen ja olla mieluummin lännen vihaama ja pelkäämä kuin antaa vastapuolen edetä alue alueelta Moskovaa kohti? Pakotteita on jo ennestään ja Venäjää vastaan käydään jatkuvaa hybridisotaa, joten muuttuisiko mikään oleellisesti, jos Venäjä puuttuisi tavalla tai toisella Valko-Venäjän asioihin?

Mitä tulee seurauksiin lähiympäristössä, Euroopan unionille Venäjän väliintulo Valko-Venäjällä olisi diplomaattinen painajainen, josta unioni ei ehkä selviäisi yhtenäisenä. Mutta voihan olla, että Venäjäkin jatkaa mukana demokratiailveilyssä ja asettuu lännen tavoin tukemaan jotain tulevien vaalien ehdokasta.

Valko-Venäjän epävarma tulevaisuus

Oltiinpa Aleksandr Lukašenkosta mitä mieltä tahansa, hän on ainoa henkilö, joka voi taata Valko-Venäjän itsenäisyyden, kirjoittaa Petri Krohn.

Jos Lukašenko syrjäytetään, Valko-Venäjä tullaan integroimaan Venäjän federaatioon tai se päätyy Ukrainan tapaan lännen ja sotilasliitto Naton miehitysjärjestelmän haltuun.

Krohnin mielestä valkovenäläiset ovat jo vuosia sitten päättäneet, että heille sopii Lukašenkon elinikäinen presidenttiys. Niinpä vaaleja ei edes tarvitsisi enää järjestää. Oppositioehdokkaat eivät ole koskaan kyenneet haastamaan Lukašenkoa kansanäänestyksessä, mutta heitä on käytetty hyväksi lännen vallankaappausyrityksissä.

Lännen operaatiot ovat jo niin ennalta arvattavia, että ihmisten luulisi huomaavan, milloin sellainen projekti on käynnissä. Valko-Venäjän varalle laadittu toimintasuunnitelma on hyvin samanlainen kuin Venezuelassa, Boliviassa ja Libyassa. Tämä ei näytä länsimielisiä haittaavan. Mielenkiintoista onkin jälleen huomata, kuinka liberaaliglobalistit ja nationalistit ovat yhteisessä rintamassa Lukašenkoa vastaan.

Kumouskaava menee jokseenkin näin. Vaalit julistetaan laittomiksi jo ennen niiden järjestämistä. Aloitetaan koordinoitu valeuutisoperaatio kaikissa läntisissä tiedotusvälineissä ja kuvataan Lukašenko ”pahana diktaattorina”, joka surmaa omia kansalaisiaan. Tätä vyörytystä jatketaan vaalien alla, niiden aikana sekä niiden jälkeen. Ilman objektiivisen journalismin häivääkään, ryhdytään spekuloimaan vain siitä, milloin ”diktaattori” kaatuu.

Värivallankumouksen edetessä, maan hallintoa vastaan hyökätään taloudellisen sodankäynnin keinoin eli omaisuuden takavarikoinnilla ja talouspakotteilla. ”Vaalivilppiin” vedoten julistetaan lännen tukema oppositioehdokas lailliseksi presidentiksi (näin tehtiin epäonnistuneesti Venezuelassa, mutta Boliviassa vallanvaihtajilla olikin jo parempi onni).

Maahan lähetetään lännestä soluttautujia ja terroristeja lietsomaan levottomuuksia ja epävakautta. Jos tarpeeksi pitkälle mennään, aloitetaan ilmasodankäynti terroristien tukemiseksi ja julistetaan maahan ”lentokieltoalue”, kuten Libyassa.

Ukrainalla oli tärkeä rooli Euroopan turvallisuudelle; se toimi puskurina Venäjän ja Naton välillä. Tämä ei sopinut länttä hallitsevalle eliitille ja euroatlanttiselle poliittiselle johdolle. Nyt Yhdysvallat eurovasalleineen haluaa laajentaa käynnissä olevaa Euraasian vastaista hybridisotaansa Valko-Venäjälle.

Lukašenko on virheistään ja poliittisesta uhkapelistään huolimatta tietoinen lännen uhasta. Eilen sunnuntaina hän piti puheen Minskissä kymmenille tuhansille tukimielenosoitukseen osallistuneille. ”Me emme tarvitse vieraita hallituksia, me tarvitsemme oman hallituksemme, omat johtajamme, jotka me itse valitsemme”, presidentti sanoi saaden suosionosoituksia.

”He tarjoavat meille uutta hallitusta, he tarjoavat Naton sotilaita. He haluavat saattaa meidät köyhyyteen ja piiskata kuuliaisiksi”, Lukašenko jatkoi. ”En tule koskaan hyväksymään valtiomme alasajoa, enkä suostumaan siihen, että kaikki minkä olemme luoneet, tuhoutuisi”, Valko-Venäjän johtaja jyrisi.

Valkovenäläisen politiikan tutkijan Aleksei Dzermantin mielestä maan suurten valtionyritysten työntekijöiden ryhtyminen lakkoon protestien tueksi, on osoitus siitä, että puolisosialistisesta järjestelmästä huolimatta, luokkatietoisuus on hävinnyt. Eri ammattiryhmät eivät ehkä täysin ymmärrä, että Lukašenkon jälkeinen järjestelmä tulisi vain heikentämään paikallisen työväestön asemaa.

Dzermantin mielestä Valko-Venäjän suuntautuminen länteen tapahtuisi työpaikkojen katoamisen kustannuksella: esimerkiksi tehtaat, jotka ovat länsimaisten yritysten kilpailijoita, yksinkertaisesti suljettaisiin. Jos taas Valko-Venäjä onnistuisi orientoitumaan uudelleen kohti Venäjää, maa saisi mahdollisuuden pitää kiinni edes joistakin valtio-omisteisista yhtiöistään.

Lännen interventioissa ja vallanvaihto-operaatioissa ei vaihdu vain maan johto, vaan yleensä myös talouspoliittinen linja, mikä vaikuttaa eniten paikallisten elämään. Länttä hallitseva eliitti suosii kapitalistista yksityistämispolitiikkaa, jolloin varallisuus siirtyy ulkomaisten sijoittajien käsiin. Toki Venäjälläkin oligarkit jo odottavat mahdollisia muutoksia Minskissä.

Jotta Valko-Venäjällä ei olisi edessään Ukrainan ja Georgian tie, tarvitaan tavalla tai toisella Venäjän apua. Lukašenko ja Putin ovatkin keskustelleet Valko-Venäjän tilanteesta kahdesti puhelimessa viikonlopun aikana. Onko apu diplomaattista vai sotilaallista, on vielä epäselvää. Ovatko läntiset tahot valmiita uuteen sotilaalliseen konfliktiin muuttaakseen geopoliittisen pelin asetelmaa?

Värivallankumous Valko-Venäjällä

Valko-Venäjällä on käynnissä värivallankumous. Lännen vasallimaista, kuten Ukrainasta ja Puolasta, on kuljetettu maahan mellakoitsijoita. Mukana on toki myös nuorempaa kantaväestöä, jotka haluavat lyhytnäköisesti ”muutosta muutoksen vuoksi”.

Valko-Venäjän poliisivoimat reagoivat laittomuuksiin, mutta meillä valta(vale)media näyttää kuvia vain rauhanomaisista, länsimielisistä liberaaleista ja valkoisiin pukeutuneista naisista ja kertoo viranomaisten harjoittamasta väkivallasta.

Lukašenkoa vaaditaan eroamaan vilpillisiksi syytettyjen presidentinvaalien vuoksi. Opposition ehdokas, vaalien jälkeen Liettuaan siirtynyt Svetlana Tikhanovskaja, on yllyttänyt ihmisiä jatkamaan mielenosoituksia, kunnes tavoite saavutetaan ja Valko-Venäjästä tulee lännen uusliberaali vasallivaltio. Ylikansallisten yhtiöiden liikemiehet odottavat jo kuumeisesti maan siirtymistä yksityistämispolitiikkaan.

Lännen eliitti ei voi hyväksyä Aleksandr Lukašenkon vaalivoittoa, koska Valko-Venäjä on kieltäytynyt talousliberalismista, eikä ole suostunut muuttumaan Naton tukikohdaksi Venäjää vastaan. Osittain Lukašenko voi syyttää nyt käynnissä olevasta vallanvaihto-operaatiosta itseään ja länsimielistä lähipiiriään. Lukašenko halusi lähentyä länttä, mutta saada taloudellista tukea myös Venäjältä. Tämä kahteen suuntaan pelaaminen on nyt kostautunut ja länsi haluaa ”Euroopan viimeisestä diktaattorista” eroon.

Suomessa toimittajat, politiikan kommentoijat ja kaikkien puolueiden edustajat tuntuvat sosiaalisen median päivitystensä valossa olevan yhtä mieltä siitä, että Valko-Venäjäkin tarvitsee pikaisesti amerikkalaista ”vapautta ja demokratiaa”. Myös Venäjä-vastaiset etnonationalistit meillä ja Baltian maissa odottavat ”diktaattori” Lukašenkon syrjäyttämistä ja maan ”lännettämistä”, vaikka enemmistö valkovenäläisistä kokee edelleen kuuluvansa venäläiseen maailmaan.

Valko-Venäjän sisäministeriö on varoittanut, että toteutuessaan ”vallankumous ja sitä seuraava kaaos” johtaisivat talouden taantumaan ja maan epävakauteen. Tällaisia pitkän aikavälin vaikutuksia eivät mielenosoituksista innostuneet ajattele. Ulkomaisten tahojen lietsoma kapinahenki kostautuu varmasti, jos länttä hallitseva eliitti pääsee päättämään Valko-Venäjän sisäisistä asioista.

”Älkää menkö kaduille tänään. Teitä ja lapsianne käytetään tykinruokana! Ihmisiä Puolasta, Alankomaista, Ukrainasta ja Navalnyin tukijoita Venäjältä on tullut Valko-Venäjälle. Maatamme vastaan hyökätään”, presidentti Lukašenko on vedonnut kansaan, pyytäen antamaan mahdollisuuden järjestyksen palauttamiseen.

Mitä tekee Venäjä? Kremlissä tuskin halutaan Ukrainan skenaarion toistuvan; Valko-Venäjä on tärkeä puskurivyöhyke Venäjän ja Naton välillä. Luotetaanko Moskovassa siihen, että mielenosoitukset ja ihmisjoukkojen liikehdintä saadaan kuriin Minskin toimesta? Kremlissä on varmasti punnittu erilaisia vaihtoehtoja. Tällä hetkellä tilanne näyttää pahalta, mutta ehkäpä enemmistö valkovenäläisistä osoittaa vielä haluavansa vakautta maahansa.

Sivilisaatiovaltioiden nousu

”Kansallisvaltio” oli 1900-luvun keskeinen valtiomuoto. Kuten monet politiikan tutkijat, filosofit ja valtiotieteilijät ovat ennustaneet, 2000-luvusta voi tulla ”sivilisaatiovaltioiden” vuosisata.

Sivilisaatiovaltio on maa, joka ei väitä edustavansa vain tiettyä historiallista aluetta, etnistä ryhmää, kieltä ja kulttuuria, vaan myös omaa erillistä sivilisaatiotaan. Tällaiset ajatukset ovat saaneet jalansijaa Kiinassa, Venäjällä, Intiassa, Turkissa ja muuallakin.

Yhdysvaltojen ylivallan heikentyessä ja läntisen arvopohjan ja auktoriteetin horjuessa, euraasialaiset haastajat ovat omaksuneet sivilisaatiovaltion mallin erottuakseen lännen kriisiytyneestä liberaalista järjestyksestä, sanoo Aris Roussinos.

Kuten politiikan tutkija Adrian Pabst on havainnut, ”Kiinassa ja Venäjällä valtaa pitävät luokat ovat torjuneet länsimaisen liberalismin ja globaalin markkinayhteiskunnan laajentumisen. Ne määrittelevät maansa erillisinä sivilisaatioina, joilla on omat ainutlaatuiset kulttuuriset arvonsa ja poliittiset instituutionsa”.

Nousevat vallat Kiinasta Venäjään ja Intiasta Turkkiin hakevat inspiraatiota liberalismia edeltävän ajan valtakunnista, joista ne katsovat pohjautuvansa, muokaten ei-demokraattisia, valtiokeskeisiä poliittisia järjestelmiään uuteen uskoon. Tällaista kehitystä vasten tarkasteltuna, 1900-luvun lopun liberaalidemokratian aika jää loppujen lopuksi aika lyhyeksi.

Brittiläinen Kiinan tuntija Martin Jacques popularisoi käsitteen sivilisaatiovaltiosta, jollaisena hän näkee Kiinan. Kansallisvaltiona Kiina on vain 120-150 vuotta vanha, kun taas sen sivilisaatiohistoria yltää vuosituhansien päähän, Jacques muistuttaa.

Kiinan marxilaisuutta edelsi kungfutselaisuus, joka on tekemässä paluuta. Kansainvälisten suhteiden professori Christopher Coker on todennut, että Kiinan ”käännös kungfutselaisuuteen alkoi jo vuonna 2005, kun presidentti Hu Jintao ylisti kungfutselaista ajatusta sosiaalisesta harmoniasta ja ohjeisti puoluekaadereita rakentamaan harmonista yhteiskuntaa”.

Kiina kilpailevana sivilisaatiovaltiona on todella tunkeutunut länsimaiseen tietoisuuteen vasta hänen seuraajansa Xi Jinpingin hallintokaudella. Xin nousu Kiinan presidentiksi vuonna 2012 toi sivilisaatiovaltion ajatuksen poliittiseen keskusteluun, koska Xi uskoo, että ”sivilisaatio kantaa mukanaan koko maan tai kansakunnan sielua”.

Vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan The China Wave: Rise of a Civilizational State, kiinalainen politiikan tutkija Zhang Weiwei totesi ylpeänä, että Kiina on nyt ainoa maa maailmassa, joka on yhdistänyt muinaisen sivilisaationsa modernin ajan valtioon.

Kiina on Zhangin mielestä onnistunut, koska se ei ole omaksunut poliittista mallia lännestä, vaan pohjaa oman mallinsa kungfutselaiseen kulttuuriin ja meritokratiaan. Toki marxilaisuutta voisi sanoa läntiseksi ideologiaksi, mutta Kiina toteuttaa nykyään ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”.

”Maailman pisimpään jatkunut sivilisaatio on antanut Kiinan perinteille mahdollisuuden kehittyä ja mukautua käytännöllisesti katsoen kaikilla inhimillisen tiedon ja käytäntöjen aloilla, kuten poliittisessa hallinnossa, taloudessa, koulutuksessa, taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, arkkitehtuurissa, puolustusvoimissa, urheilussa, ruokakulttuurissa ja lääketieteessä”, Zhang jatkaa.

”Näiden perinteiden alkuperäinen, jatkuva ja endogeeninen luonne on todella harvinainen ja ainutlaatuinen maailmassa”, Zhang teroittaa. Toisin kuin länsi, joka on järjestellyt yhteiskuntiaan uusiksi kulloistenkin älyllisten muotivirtausten mukaan, Zhang huomauttaa, että paluu maailman keskiöön on vain luonnollista seurausta siitä, että ”Kiina hyödyntää muinaisia ​​perinteitään ja viisauksiaan”.

Kiinan sivilisaatiovaltio on länsimaisesta perspektiivistä tarkasteltuna ”autoritaarinen”, sillä se hylkää ajatukset universaaleista ihmisoikeuksista tai kaikkia maita koskevista demokraattisista standardeista. Jokainen sivilisaatio tarvitsee sellaiset poliittiset instituutiot, jotka heijastavat sen omaa uniikkia kulttuuria.

Tarkasteltuaan länsimaiden rappeutumista ja Lähi-idän suistumista veriseen kaaokseen, Zhang jossittelee, että ”jos muinaisen Rooman imperiumi ei olisi hajonnut, vaan kyennyt muuntumaan moderniksi valtioksi, silloin tämän päivän Eurooppa voisi olla keskisuuri sivilisaatiovaltio”.

Samoin \”jos islamilainen maailma, joka koostuu tänään tusinasta eri maasta, olisi onnistunut yhdistymään yhden hallitsevan vallan alle, sekin voisi olla yli miljardin ihmisen sivilisaatiovaltio\”. Nämä tilaisuudet ovat kuitenkin nyt mennyttä ja tämän päivän maailmassa Kiina lienee ainoa maa, joka on onnistuneesti yhdistänyt historiallisen sivilisaation modernin ajan valtioon.

Sivilisaatiovaltion viehätys tunnetaan toki muuallakin, kuten esimerkiksi Venäjällä. Putinin johdolla Venäjä on hylännyt 1990-luvun eurosentrisen liberalismin projektin ja pyrkinyt sen asemasta kehittämään omaa sivilisaatiotaan. Putinin neuvonantajana toiminut Vladislav Surkov on todennut, että Venäjän ”toistuvat hedelmättömiksi jääneet yritykset tulla osaksi länsimaista sivilisaatiota ovat lopullisesti ohi”.

Vuoden 2013 Valdai-klubin puheessaan Putin huomautti, filosofi Konstantin Leontievia siteeraten, että ”Venäjä on aina kehittynyt sivilisaatiovaltiona, jota ovat vahvistaneet venäläiset ihmiset, venäjän kieli, venäläinen kulttuuri, Venäjän ortodoksinen kirkko sekä maan muut perinteiset uskonnot”. Venäjän valtiopolitiikka on Putinin mielestä perustunut juuri sivilisaatiomalliin, joka varmistaa ”monimuotoisuuden yhtenäisyydessä”.

Surkovin mielestä Venäjän tulee hyväksyä ”puoliverisyytensä”, ”hybridiytensä”, Venäjää määrittävänä identiteettinä. Venäjä on ”kaksipäisen kotkan valtio”, jonka kohtalo on olla kuin muinaisen Bysantin valtakunta: sivilisaatio, joka on ”sulattanut itseensä idän ja lännen”, ollen samanaikaisesti eurooppalainen ja aasialainen ja tästä syystä ei aivan aasialainen, eikä täysin eurooppalainen.

Euroopassakin tämä on huomattu, ainakin joissakin piireissä. Ranskan presidentti Macron mainitsi eräässä suurlähettiläille pitämässään puheessa, että ”Kiina, Venäjä ja Intia” eivät ole vain taloudellisia kilpailijoita, vaan ”aitoja sivilisaatiovaltioita”.

Macron katsoo, etteivät nousevat euraasialaiset vallat ole ”ainoastaan panneet sekaisin kansainvälistä järjestelmää tai ottaneet avainroolia taloudessa, vaan myös voimakkaasti uudelleen muotoilleet poliittista järjestystä ja ajattelua”. Hänen mielestään Euraasian mailla on ”enemmän poliittista innoitusta kuin eurooppalaisilla nykyään”, ”looginen suhtautuminen maailmaan” sekä ”aito filosofia ja kekseliäisyyttä”, jonka eurooppalaiset ovat  ”jossakin määrin menettäneet”.

Macron haluaisi myös Euroopan saavan uutta elinvoimaisuutta, mutta valitettavasti hän kuvittelee sen löytyvän ”ranskalaisesta humanismista” ja ”Valistuksen ajan hengestä”. ”Ranskan missio, sen historiallinen kohtalo”, on ”ohjata eurooppalainen sivilisaatio uuteen kukoistukseen”, muokata uusiksi Euroopan ”kollektiivinen narratiivi”. Mitä tämä todellisuudessa pitäisi sisällään, jää hämäräksi, mutta liittovaltio siintää Macronin visiossa.

Ranskan presidentin mielestä kansallismieliset ovat väärillä jäljillä ajaessaan eroa EU:sta, koska juuri ”eurooppalainen sivilisaatio yhdistää, vapauttaa ja suojelee meitä”. Koko euromanner on Macronin mielestä ”ratkaisevassa vaiheessa”, ja eurooppalaista sivilisaatiota olisi pönkitettävä poliittisesti ja kulttuurisesti. Macron haluaisi Euroopan olevan ”suvereeni ja yhdistynyt”, mutta myös ”tasapainottava tekijä” Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä.

Siinä missä Euraasian nousevat sivilisaatiovaltiot määrittelevät itseään lännen liberalismin vastaisesti, angloamerikkalainen länsi ja Eurooppa kamppailevat löytääkseen taas itsensä. 1900-luvulla eurooppalaiset samastuivat kansallisvaltioihinsa, jotka kaiverrettiin esiin menneiden valtakuntien ja sotien jäljiltä. Eurofederalisti Guy Verhostadt on tosin arvellut, ettei ”huomisen maailmanjärjestys” perustu enää kansallisvaltioihin vaan ”imperiumeihin”.

En tiedä, voiko Yhdysvaltoja kutsua ”sivilisaatioksi”, mutta me olemme eläneet jo vuosikymmenien ajan amerikkalaisessa vaikutuspiirissä. Itse asiassa Amerikka on epäsivilisaatio, joka on sulattanut itseensä eurooppalaisia ja muita kulttuureita, mutta vain globaalin pääoman käyttöaineeksi. Voiko ”lännen” edes sanoa olevan olemassa koherenttina, rajallisena entiteettinä? Entisajan eurooppalaiset tai kreikkalaiset eivät pitäneet itseään ”länsimaisina”; tuo termi on syntynyt vasta 1700-luvulla.

Juuri globalistiset pyrkimykset ovat erottaneet Euroopan kulttuurisista juuristaan, väittää Bruno Maçães. ”Länsimaiset yhteiskunnat” ovat uhranneet spesifit kulttuurinsa universalismin takia. On naiivisti ajateltu, että lännen liberalismi valloittaa vielä koko maailman. Nyt tämä uskomus on murskana ja Euraasian illiberaalit sivilisaatiovaltiot nousevat. Mitä tapahtuu Euroopalle, kun se on uhrannut omat kulttuuriperinteensä luodakseen universaalin mallin, jota kukaan muu ei enää halua omaksua?

Politiikan tutkija Samuel P. Huntington on sanonut, että ajatus länsimaisen kulttuurin universaaliudesta on ”väärä, moraaliton ja vaarallinen”. Läntiset kulttuuriarvot eivät ole globaalisti yleispäteviä. Imperialismi on väkinäisen universalismin välttämätön looginen seuraus, josta amerikkalainen vallanvaihtopolitiikka ja sotilaalliset interventiot ovat varoittavia esimerkkejä. Kiina tuskin haluaa toistaa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian virheitä ja leikkiä maailmanpoliisia.

Lännen tulisi jo hyväksyä, että sen oma sivilisaatio on ollut vain yksi muiden joukossa. Tänään länsi on heikko ja rappiolla. Sen ”mailleen menon” juurisyyt ovat löydettävissä liberaalin universalismin harhasta, jonka mukaisesti euromaat ovat uudelleen muotoilleet itsensä, historialliset ja kulttuuriset linkkinsä hyläten. Hedonismi ja materialismi eivät riitä sivilisaation polttoaineeksi.

Yhdysvaltojen poliittinen ja taloudellinen alamäki ja Euroopan heikkous ja hajanaisuus eivät lupaa hyvää euroatlanttisen yhteisön selviytymiselle. Liberalismiin pohjautunut järjestys olisi korvattava jollakin toisella; se ei omaa enää vastauksia tämän päivän kysymyksiin, vaan edustaa jo mennyttä aikaa. Silti tähän kaatuvaan järjestykseen yhä tarraudutaan ja kuvitellaan, että Valkoisen talon johtajaa vaihtamalla tai nykyisen EU:n liittovaltiokehityksellä saadaan menetetty asema takaisin.

Erdoğanin Turkki haaste Euroopalle

Turkki on presidentti Recep Tayyip Erdoğanin hallinnon aikana alkanut haaveilla ottomaanien manttelin perijän roolista.

Erdoğanin Turkki on myös kääntynyt länttä vastaan, vaikka se on riippuvainen yhtä lailla Trumpin Amerikasta kuin Merkelin Saksasta selviytyäkseen, arvioi Aris Roussinos.

Kun imaami moskeijaksi muutetussa Hagia Sofian katedraalissa nousi puhumaan miekka kädessään, Turkin jälleensyntymää julistaen ja eurooppamielisen Atatürkin muistoa kiroten, tällä esityksellä alleviivattiin sitä, että Turkin tulevaisuus on riippuvainen ottomaanien menneisyyden elvyttämisestä.

Moskeijan seremonia ajoittui tarkoituksella Lausannen sopimuksen vuosipäivälle, jolloin määriteltiin Turkin ja Kreikan nykyiset rajat. Aivan kuten keisari Justinianus astuessaan uuteen katedraaliinsa huudahti voittaneensa Salomon, niin myös Erdoğan uskoo ylittäneensä Atatürkin. Aika, jolloin Turkissa anottiin liittymistä Eurooppaan, on selvästi ohi.

”Liberalismin posthistoriallisiin unelmiin jumittuneilta läntisiltä tarkkailijoilta on jäänyt huomaamatta nämä Erdoğanin kasvavan aggressiivisuuden symboliset vihjeet tai ne on sivuutettu tyhjänä retoriikkana. Turkin entisillä alamaiskansoilla Balkanilla ja Lähi-idässä ei ole varaa tehdä samaa virhettä”, Roussinos varoittaa.

Maaliskuussa, kun Turkki yritti väkisin avata Kreikan rajat tuhansilla Istanbulin slummeista kerätyillä pakolaisilla, aseistettu Bayraktar-lennokki hoippui kiistellyn rajapyykin yllä kutsumerkkinään 1453, Konstantinopolin kaatumisen vuosiluku. Samoin porausalukset, jotka toistuvasti uhkaavat Kreikan ja Kyproksen suvereniteettia, on nimetty Kreikan ja Euroopan rantoja runnelleiden ottomaaniamiraalien ja kaapparikapteenien mukaan.

Turkin tavoitteena on tuhota Euroopan unioni, maan sisäministeri Süleyman Soylu uhosi rajakriisin aikoihin. ”Eurooppa ei kestä tätä, se ei osaa käsitellä tätä…Euroopan hallitukset muuttuvat, niiden talous heikkenee ja osakemarkkinat romahtavat”, Soylu propagoi.

Aiemmin tässä kuussa, samaan aikaan kun Turkin merivoimat uhkasivat Kreikkaa sodalla, Soylu esitteli turkkilaisen vision uudesta maailmanjärjestyksestä sotilashenkilöistä koostuneelle yleisölle. Turkki sisällyttäisi koko muun maailman omaan sivilisaatiovaltioonsa: ”Pidämme otteessamme yhdellä kädellä länttä ja itää, toisella pohjoista ja etelää, yhdellä Lähi-itää ja Balkania, toisella Kaukasusta ja Eurooppaa”, Soylu esitelmöi.

”Pohjois-Syyrian valloitetuilla alueilla, Turkin tukemat kapinallismilitiat ovat etnisten turkkilaisten johtamia. Heillä on ottomaanien sinetti tunnuksissaan ja he antavat haastatteluja rekvisiittanaan ottomaanien valtakunnan suuruuden aikojen kartat”, Roussinos selittää.

”Syyriassa, kuten Libyassa ja Irakissa, Erdoğanin ekspansionistinen visio mainitsee nimenomaan ottomaanien valtakunnan legitimiteettinä valloituspolulleen, jäljittääkseen Turkin ’sydämen rajat’, lännessä aina Thessalonikiin ja idässä Mosuliin asti. Hyödyntämällä havaitsemiaan heikkouksia, jopa liberaalin Euroopan sydän on Turkin voimamiehen kiikarissa”, Roussinos väittää.

Kun Turkin ministereitä estettiin puhumasta turkkilaistaustaisille kansanjoukoille Alankomaissa, Erdoğanin kannattajat osoittivat mieltään Haagissa ja Erdoğan haukkui hollantilaishallituksen ”natseiksi”. Hän kannusti Euroopassa asuvia turkkilaisia tekemään ”ei vain kolme, vaan viisi lasta”. ”Te olette Euroopan tulevaisuus. Se tulee olemaan paras vastaus kokemiinne vääryyksiin”, Erdoğan paatosteli.

Voitonriemua uhkuvan voimapolitiikan ohella Erdoğan on syyttänyt Eurooppaa rasismista ja islaminvastaisuudesta silloin kun hän ei ole saanut tahtoaan läpi. ”Turkkia on vuosikymmeniä haukuttu Euroopan sairaaksi mieheksi, nyt romahduspisteessä oleva Eurooppa on itse sairas”, Erdoğan on riemuinnut.

Erdoğanin Oikeus ja kehitys-puolue hyödyntää vastakkainasettelun retoriikkaa ja puhuu ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”. Erdoğan lietsoo pelkoa ja epäluottamusta Euroopan muslimivähemmistössä ja hyödyntää sotaisan diskurssinsa aikaansaannoksia poliittisesti. ”Sulttaani” työntää puheillaan myös Euroopan keskustalaisia poliitikkoja yhä oikeistolaisempaan suuntaan.

Myös kotimaassa toteutetaan muutoksia. Turkissa on tulossa voimaan laki sosiaalisen median säätelystä. Erdoğanin hallituksen mukaan uusi lainsäädäntö torjuu kyberrikollisuutta ja suojelee turkkilaisia käyttäjiä. Vastustajat ovat arvelleet, että uudistus kaventaa sananvapautta, lisää sensuuria ja auttaa Erdoğanin hallintoa vaientamaan kritiikkiä. Lakimuutos voi rajoittaa myös läntisiä suoratoistopalveluita, jos niiden liberalismia tuputtava sisältö koetaan Turkin arvojen vastaiseksi.

Erdoğanin lyhyen tähtäimen saavutuksilla voi olla arvaamattomia seurauksia sekä Turkille että Euroopalle ja ne yltävät pitkälle tulevaisuuteen. Hajottaako Turkin ja Kreikan – ja laajemmin Turkin ja Euroopan unionin kiista – sotilasliitto Naton? Erdoğan epäilee, että juuri Nato ja lännen tiedustelupalvelut ovat olleet hänen hallintoonsa kohdistuneiden vallanvaihtoyritysten takana.

Sivilisaatio, kuten etninen ryhmä, määritellään yhtä lailla vastakkainasettelussa muiden kanssa. Schmittiläinen erottelu ystäviin ja vihollisiin nostaa jälleen päätään. Lännen ulko- ja turvallispoliittisissa julkaisuissa Erdoğanin Turkkia on jo vuosien ajan luonnehdittu ”diktatuuriksi, joka naamioituu Nato-demokratiaksi”.

Entäpä jos Erdoğanin politiikka saa aikaan vastareaktion ja nostaa Euroopan puolustuskannalle? ”Linnake-Eurooppa” herättää yhä intohimoja niin marginaalin äärioikeistossa kuin valtavirran maahanmuuttokriittisten puolueiden kannattajissa. Erdoğan ja muut autokraatit saattavat esimerkillään viedä myös euromaita autoritaarisempaan suuntaan.

Libanon länttä hallitsevan eliitin suunnitelmissa

Libanonissa on käynnissä värivallankumous. Mielenosoitukset muuttuvat väkivaltaisiksi, valtion rakennuksia yritetään vallata, dokumentteja ja omaisuutta tuhota. Tavoitteena on vallanvaihto tai sisällissota, toisin sanoen koko Libanonin epävakauttaminen, väittää Länsi-Aasian asiantuntija Feroze Mithiborwala.

Lienee kuvaavaa, että Yhdysvaltojen suurlähettiläs Shea Dorothy on antanut tukensa mielenosoittajille. ”Libanonin kansa ansaitsee johtajat, jotka kuuntelevat heidän vaatimuksiaan läpinäkyvyydestä ja vastuunkannosta”, Dorothy on julistanut.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron on myös mukana juonessa. Kuin vanha siirtomaaherra konsanaan, hän lensi Beirutiin kaksi päivää räjähdyksen jälkeen vaatimaan ”uudistuksia”, tai muuten ”koko Libanonin tulevaisuus on vaakalaudalla”. Macron toisteli, että maa tarvitsee ”poliittista muutosta”. Beirutin räjähdys oli entisestä Rothschild-pankkiirista ”uuden aikakauden alku”.

Mithiborwalan mielestä on tekopyhää, kuinka kotimaassaan äärimmäisen epäsuosittu Macron – joka on itse tukahduttanut keltaliivien mielenosoituksia poliisiväkivallalla – tulee neuvomaan libanonilaisia maan sisäisissä asioissa. Jotkut ranskalaiset irvailivatkin, että Macron voisi jäädä Beirutiin, sillä Ranskalle hän on ollut onnettomuus.

”Mikä valtio, mikä hallitus ja mikä armeija, antaa ulkomaiden suurlähettiläiden ja presidenttien julkituoda näin provokatiivisia lausuntoja maansa kamaralla heti massiivisen terrori-iskun jälkeen”, Mithiborwala kysyy.

Koko Beirutin satama on tuhottu, yli kaksisataa ihmistä on jo kuollut, kuusituhatta loukkaantunut ja kolmesataa tuhatta on menettänyt kotinsa. Beirutissa on noin miljoona asukasta ja koko Libanonissa neljä miljoonaa. Pääkaupungin jälleenrakentamisen arvioidaan maksavan miljardeja euroja. Taloudellista tukeaan tarjonneilla länsimailla on omat ehtonsa ja intressinsä.

Mielenosoittajat ovat tappaneet yhden poliisin, ja monet heistä ovat loukkaantuneet yhteenotoissa poliisin kanssa. Ryhmä armeijan veteraaniupseereita valtasi ulkoministeriön ja julisti sen ”vallankumouksen” päämajaksi. He myös yllyttivät mielenosoittajia valtaamaan muita valtion rakennuksia. Kolme tuntia myöhemmin Libanonin armeija puuttui peliin.

Mielenosoittajat tuhosivat ja polttivat valtion avainministeriöiden asiakirjoja. Mithiborwala epäilee tätä yritykseksi tuhota todistusaineistoa ja vaikeuttaa Beirutin satamaräjähdyksen tutkintaa. Mielenosoittajien joukossa voi liikkua kuka tahansa millä tahansa asialla.

Libanonin hallitus on sittemmin ilmoittanut eroavansa. Pääministeri Hassan Diab on ehdottanut ennenaikaisten parlamenttivaalien järjestämistä poliittisen kriisin ratkaisemiseksi. Pääministerin paikkaa kärkkyy taas entinen pääministeri, Saad al-Hariri, jolla on ”hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ja Ranskaan”.

Mithiborwalalla ei ole epäilystäkään, etteikö Beirutin iskun tavoitteena olisi ollut maan suistaminen kaaokseen ja Hizbollah-liikkeen syyllistäminen, vaikka juuri he ovat urheasti puolustaneet Libanonia Israelin ja lännen sionistikoneiston hyökkäyksiltä. Tavoitteena on saada maa länttä hallitsevan eliitin komentoon ja tuntuvasti heikentää vastarintaliikettä.

Hizbollah-johtaja Hassan Nasrallah on vaatinut avointa ja läpinäkyvää tutkintaa Beirutin räjähdyksen johdosta. Kuka vastasi sataman turvallisuudesta? Kuka on vastuussa ammoniumnitraatin varastoinnista ja miksi sitä säilytettiin satamassa? Aiheuttiko jonkin vieraan vallan uudenlainen ase tuhoisan räjähdyksen?

Syyrialaisen toimittajan Steven Sahiounien mukaan Beirutin sataman turvallisuudesta vastaa satamapäällikkö Hassan Koraytem, joka on aikaisemman pääministeri Saad al-Haririn tulevaisuuspuolueen jäsen. Itse asiassa juuri tulevaisuuspuolue hallitsee koko satama-aluetta. ”Al-Hariri on amerikkalaisten ja saudien kätyri, joten tämä viittaisi sekä sisäiseen sabotaasiin että ulkoiseen hyökkäykseen”, Mithiborwala puolestaan arvioi.

Valkoinen sienipilvi, joka tulee näkyviin Beirutin räjähdyksessä, viittaa Mithiborwalan mielestä uuteen aseeseen, ehkä kehittyneeseen ohjustyyppiin. Libanonin presidentti Michel Aoun ei myöskään poissulje ”vieraan vallan sekaantumista” eikä ”ohjuksen, pommin tai muun aseen” roolia Beirutin sataman ja kaupungin tuhossa.

Jotkut mielenosoittajat ovat näkyvästi polttaneet presidentti Aounia sekä Hizbollah-johtaja Nasrallahia esittäviä kuvia, vaikka tiedetään, että satama-alue on ollut tulevaisuuspuolueen hallinnassa. Mithiborwala epäilee, että iskun takana on Israel, mutta Yhdysvaltojen, Ranskan ja Saudi-Arabian roolia ei voida myöskään sulkea pois. Kaikilla näillä tahoilla on synkkä historiansa vastaavanlaisten veristen iskujen järjestämisessä. Libanon on myös yksi seitsemästä maasta, jotka Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi on aikonut kaataa.

Libanon on jotenkin selviytynyt Yhdysvaltojen, Ranskan ja Saudi-Arabian asettamista talouspakotteista huolimatta. Pakotteilla on kuitenkin luotu vakava talouskriisi, joka on johtanut hyperinflaatioon ja suurtyöttömyyteen. Tämän lisäksi libanonilaiset oligarkit ovat tehneet pankkihuijauksia ja kuormittaneet maata jättimäisellä velkasummalla. Myös Syyrian sota pakolaisineen on lisännyt poliittista, taloudellista ja sosiaalista epävakautta Libanonissa.

Kuten syyrialais-palestiinalainen toimittaja Laith Marouf on huomauttanut, Libanonin eri ryhmittymistä koostuva parlamentaarinen järjestelmä on itse asiassa kyseenalainen lahja kolonialistiselta Ranskalta. Tämä järjestelmä on varmistanut sen, että Libanon pysyy sisäisesti jakaantuneena ja heikkona. Nurkkakuntaisia ryhmäsidonnaisuuksia tukeva poliittinen järjestelmä on kuin luotu estämään laajemman libanonilaisen kansallisen identiteetin kehittyminen.

Tästä huolimatta libanonilainen yhteiskunta on synnyttänyt yhden aikamme huomattavimmista kansallisista vastarintaliikkeistä. Hizbollah-liike on uhmannut Yhdysvaltojen ja Israelin sionistikoneistoa jo neljän vuosikymmenen ajan. Tämä itsessään on aikamoinen ihme, Mithiborwala toteaa.

Libanon maksaa nyt hintaa siitä, että se on osa alueen vastarinta-akselia yhdessä Palestiinan, Syyrian, Irakin, Iranin ja Jemenin kanssa. Kaikki nämä valtiot kieltäytyvät luopumasta suvereeniudestaan ja itsenäisyydestään laajentumishaluisen sionistientiteetin edessä. Sen takia niitä vastaan hyökätään sekä sotilaallisesti että taloudellisesti. Saako länttä hallitseva eliitti vasallinsa johtamaan Libanonia ja mitä silloin tekee Hizbollah? Onko vaihtoehtona sisällissota?

Mithiborwala vetoaa kansainvälisten imperialismin, sionismin ja sodanvastaisten liikkeiden solidaarisuuteen. Hänen mielestään on tärkeää pitää esillä Libanonin kansallisen vastarinnan asiaa ja paljastaa Beirutin terrori-iskun taustat kaikille. Libanonia vastaan suunnattu operaatio ei ole vielä ohi.

Lukašenko jatkaa Valko-Venäjän johdossa

Aleksandr Lukašenko on alustavien tulosten perusteella voittanut Valko-Venäjän presidentinvaalit ja jatkaa kuudennelle kaudelleen maan johdossa.

Lukašenko sai yli 80 prosentin kannatuksen; oppositioehdokas Svetlana Tihanovskajan kannatus jäi alle 10 prosenttiin.

Vaali-iltana Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä puhkesi levottomuuksia, kun mielenosoittajat ottivat yhteen poliisin kanssa. Rähinöinti alkoi sen jälkeen, kun presidentinvaalien virallisen ovensuukyselyn tulokset kerrottiin julki.

Lukašenkon mukaan maan turvallisuus­tilanne pysyy vastedeskin vakaana: Valko-Venäjällä ei tulla sallimaan vieraiden valtojen masinoimia ”värivallankumouksia”. ”Tilanne ei pääse riistäytymään käsistä, voin taata sen”, Lukašenko vakuutti valtiollisella uutiskanavalla.

Lännen liberaalin järjestyksen kannattajat ovat saaneet jälleen pettyä, kun kansalaisten tuki opposition ehdokkaille jäi mediahypetyksestä huolimatta vaisuksi. Lukašenko, ”Euroopan viimeinen diktaattori”, sai kansalta vahvan mandaatin jatkolle, vaikka tätä yritetään kyseenalaistaa ja esittää väitteitä vaalivilpistä.

Vaalituloksesta tuskastunut länsimedia onkin keskittynyt uutisoimaan Minskin ja muiden kaupunkien mielenosoituksista. Ukrainan Maidanin tapaisia tunnelmia on ollut ilmassa. Valko-Venäjän sisäministeriö sanoi kuitenkin puolenyön jälkeen tilanteen olevan viranomaisten hallinnassa.

Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:n alainen, ”demokratiaa” levittämään keskittynyt järjestö The National Endowment for Democracy (NED) ja muut läntiset operatiivit ovat aktivoituneet myös Valko-Venäjällä, joten Hongkongin kaltaisia levottomuuksia lienee luvassa vaalien jälkeenkin.

Lukašenko on viime vuosina yrittänyt lähentyä lännen suuntaan. Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo vieraili Valko-Venäjällä aiemmin tammikuussa. Lukašenko tuntee sympatiaa presidentti Trumpia kohtaan, mutta kun Yhdysvallat haluaa ”normalisoida suhteet” jonkun maan kanssa, sillä on hintansa. Kaaosta on luvassa, vaikka ensin lupaillaan muuta.

Lukašenko kertoi viime viikolla, että maassa onkin pidätetty Yhdysvaltojen kansalaisia. Hän vihjasi, että Yhdysvallat ja sotilasliitto Nato yrittävät kaapata vallan. ”Valko-Venäjää vastaan käydään hybridisotaa”, presidentti sanoi vakavana.

Aiemmin uutisoitiin myös venäläisten palkkasotilaiden pidätyksestä, mutta oliko Kremlillä osuutta asiassa? On esitetty, että Venäjän sekaantumisen sijaan kyseessä olikin Ukrainan avulla toteutettu CIA-operaatio.

Valko-Venäjän suhde Venäjään on valtioliittosopimuksesta huolimatta ollut viime aikoina koetuksella. Lukašenkon mielestä Putin on hänelle kuin ”vanhempi veli” ja veljekset voivat puhua asioista suoraan ja olla myös eri mieltä. Lännen tähtäimessä olevan Lukašenkon tuskin kannattaa polttaa siltoja Moskovaan, mutta luotetaanko häneen enää Kremlissä?

Marraskuussa olisi uusittava öljysopimus Venäjän kanssa. Valko-Venäjä on tähän asti saanut öljynsä halvalla, mutta tällä kertaa Moskovan ehdot tulevat olemaan tiukemmat, arvellaan StalkerZone-julkaisussa.

Yhdysvaltojen kanssa flirttailun on loputtava; muuten valkovenäläisiä odottaa elintason lasku ja tyhjä jääkaappi, joka antaa kansalaisille ”vapautta ja demokratiaa” konkreettisemman syyn protestoida Lukašenkon hallitusta vastaan.

Oltiinpa tästä ”neuvostotyylisestä autokraatista Euroopan ovensuussa” mitä mieltä tahansa, Lukašenko ei ainakaan tuhonnut maansa taloutta ja pakottanut ihmisiä karanteeniin koronavirukseen vedoten, kuten useimpien EU-maiden johtajat tekivät. Jos hän pelaa korttinsa fiksusti, hän unohtaa läntiset kontaktit, jotka pyrkivät takuuvarmasti vallanvaihtoon Minskissä.

Hizbollah-johtajan puhe Beirutin tapahtumista

Libanonin Hizbollah-järjestön johtaja Hassan Nasrallah on pitänyt televisioidun puheen, jossa hän käsitteli tiistain tuhoisaa räjähdystä Beirutin satamassa.

Nasrallah kutsui tapahtunutta ”suureksi tragediaksi” ja peräänkuulutti kansallista yhteisvastuuta. Hän painotti, että murhenäytelmä vaikuttaa kaikkiin libanonilaisiin ja maan uskonnollisiin yhdyskuntiin.

Kyseessä oli ”poikkeuksellinen tapahtuma” Libanonin nykyhistoriassa. Nasrallah kehotti maan poliittisia voimia unohtamaan hetkeksi erimielisyytensä ja lupasi, että kaikki Hizbollahin instituutiot ja valmiudet ovat valtion käytettävissä katastrofin seurausten hoitamiseksi.

Nasrallah kommentoi puheessaan myös väitteitä siitä, että varasto, josta räjähdys sai alkunsa, olisi sisältänyt Hizbollahin militanttien aseita. Nasrallah kategorisesti kiisti tällaiset väitteet. Järjestö ei hänen mukaansa säilytä satamassa mitään. ”Siellä ei ole [Hizbollahin] asevarastoa, ei ohjuksia, ei kiväärejä, ei pommeja, luoteja, saati ammoniumnitraattia”, Nasrallah vakuutti.

Nasrallah muistutti myös, että räjähdyksessä menehtyneiden joukossa oli Hizbollahin jäseniä ja painotti, että vain puolueeton tutkimus tulee paljastamaan totuuden tapahtumista. Hizbollah-johtaja totesi, että tutkinnan on oltava ”läpinäkyvää ja perinpohjaista”, eikä ketään asianomaista tule suojella, vaan syylliset on saatettava vastuuseen teoistaan.

Nasrallah ehdotti, että Libanonin armeija, yhteiskunnan kaikkien sektorien luottamuksen ansainnut instituutio, suorittaisi tutkimuksen maan poliittisen johdon tuella. Vaihtoehtoisesti voitaisiin muodostaa sekakomitea, jossa olisi mukana armeija ja muita libanonilaistahoja.

Hizbollah-johtaja huomautti myös, että Libanon tarvitsee nyt ”solidaarisuutta ja rauhallisuutta”. Tutkinta ei saa politisoitua tai muuttua erottelukysymykseksi, koska sillä olisi ”kohtalokkaita seurauksia” koko maalle.

”Räjähdyksen totuuden määrittäminen ja vastuussa olevien rankaiseminen on libanonilaisille eksistentiaalinen kysymys. Jos emme pysty siihen, Libanonin valtiolla ei ole toivoa”, Nasrallah sanoi.

Ennen Nasrallahin puhetta arveltiin, että Hizbollah-johtaja saattaisi syyttää siinä Israelia räjähdyksestä, mutta hän keskittyikin tällä kertaa täysin Libanonin kohtaamaan suuronnettomuuteen. Israel on kiistänyt olevansa vastuussa räjähdyksestä, mutta on sittemmin ollut täydessä propagandamoodissa sekä valmiudessa Hizbollahin kostoiskun varalta.

Libanonin presidentti Michel Aoun sanoi aiemmin, että viranomaiset eivät sulje pois ”vieraiden voimien mahdollista osallisuutta tiistain räjähdykseen”. Tutkijat eivät sulje pois sitäkään, että sataman ja puoli kaupunkia raunioittanut räjähdys olisi saattanut johtua ohjuksesta tai pommista.

Beirutin räjähdys – onnettomuus vai terrori-isku?

Libanonin pääkaupungissa Beirutissa tapahtui tiistai-iltana valtava räjähdys, jonka seurauksena yli sata ihmistä on kuollut ja tuhansia loukkaantunut. Uhriluku tulee varmasti vielä kasvamaan; sairaalat ovat täynnä loukkaantuneita. Räjähdys iski massiiviseen maanjäristykseen verrattavalla voimalla. Pamahdus kuului ja tuntui aina kahdensadan kilometrin päässä Kyproksella saakka.

Libanonilaisviranomaisten virallisen selityksen mukaan satamassa räjähti suuri varastollinen säilöttyä ammoniumnitraattia. Räjähdyksen syytä ei ole vielä saatu selville, mutta on esitetty, että ensin tapahtui pienempi räjähdys, joka aiheutti ammoniumnitraatin tuhoisaan reaktioon johtavan suuremman räjähdyksen.

Ammoniumnitraattia käytetään lannoitteissa, rakennusteollisuudessa sekä louhintaräjähdysaineissa. Laillisten käyttötarkoitusten lisäksi ainetta on hyödynnetty myös erilaisissa pommeissa. Vuonna 1995 ammoniumnitraattia sisältävä pommi surmasi satoja ihmisiä Oklahoman terrori-iskussa Yhdysvalloissa.

Tiistain räjähdys tuhosi täysin Libanonin ja koko itäisen Välimeren tärkeimmän sataman. Räjähdys tuhosi myös kaupungin lääkevaraston ja sataman varastoissa olevan viljan. Rakennuksia tuhoutui laajalta alueelta ja ainakin puolet kaupungista on muuttunut asuinkelvottomaksi. Talous- ja koronakriisin kanssa kamppaileva Libanon on nyt entistä suuremmassa ahdingossa.

Traagisista tapahtumista kuvatuissa videoissa räjähdys näyttää muodostavan sienipilven, mutta ei ole todisteita siitä, että räjähdyksen olisi aiheuttanut ydinase. Atomiräjähdys luo sokaisevan valoilmiön, polttavan kuumuuden ja radioaktiivisen laskeuman, joita ei ole Beirutissa havaittu tai mitattu. Tuhot olisivat ydiniskun jäljiltä vielä nykyisiäkin pahemmat. Tämä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, että kyseessä oli terrori-isku.

Presidentti Donald Trump ehätti jo sanomaan kenraaliensa arvioihin vedoten, että räjähdys johtui ”jonkinlaisesta pommista”. Yhdysvaltojen puolustusministeriön asiantuntijat kiirehtivät kiistämään väitteet. Myös libanonilaisviranomaiset puhuvat vielä ”onnettomuudesta”. Libanonin kanssa teknisesti sodassa oleva Israel on myös kiistänyt, että sillä olisi mitään tekemistä räjähdyksen kanssa.

Kaikki libanonilaiset eivät hyväksy ”onnettomuutta”, paikallisviranomaisten epäpätevyyttä ja ammoniumnitraatin vastuutonta säilytystä satamassa selitykseksi. Myös muualla maailmassa on esitetty epäilyjä terrori-iskusta, vaikka lännen valtamedia pyrkiikin esittämään asiat eri valossa.

Politiikan tutkija Roland Bidzhamov uskoo, että räjähdyksellä yritettiin lavastaa syylliseksi Iran-mielinen Hizbollah-järjestö, jonka vihollisia ovat niin Yhdysvallat, Israel kuin Saudi-Arabiakin. Libanon on parasta aikaa syvässä poliittisessa ja taloudellisessa kriisissä ja iskulla saatettiin yrittää edistää etnisesti kirjavan maan ajautumista uuteen sisällissotaan, kuten kävi 70-luvun puolivälissä.

Amerikanjuutalainen toimittaja Richard Silverstein on puolestaan esittänyt kiistanalaisen väitteen vedoten ”luotettavaan, erittäin hyvin asioista perillä olevaan lähteeseen” Israelissa. Silverstein paljastaa, että tämän anonyymiksi jäävän lähteen mukaan Israel olisi iskenyt šiiamuslimien Hizbollah-liikkeen asevarastoon, jota säilytettiin Beirutin satamassa.

Silversteinin ”luottamuksellinen lähde” kertoo, ettei Israelin tiedusteluväki tiennyt, että satamassa säilytettiin myös valtavaa määrää ammoniumnitraattia ja niinpä asevaraston tuhoaminen sytytti tuleen myös nitraatin katastrofaalisin seurauksin.

Operaation varomattomuus on Silversteinin mielestä häkellyttävää, mutta seurausta Israelin kaoottisesta sisäpoliittisesta tilanteesta: pääministeri Benjamin Netanjahu on vaikeuksissa korruptiotutkinnan vuoksi. Kaduilla osoitetaan mieltä hallintoa vastaan. Silverstein esittää, että Netanjahu halusi siirtää huomion toisaalle keinolla millä hyvänsä ja tämä johti myös huolimattomasti valmisteltuun iskuun Hizbollahia vastaan.

Vaikka Israel on aiemminkin tehnyt iskuja Libanonin sisällä siviiliuhreista välittämättä ja loukannut toistuvasti maan ilmatilaa ja merialuetta, Beirutin sataman räjähdys oli Silversteinin tietojen mukaan vahinko. ”Tämä ei tietenkään lohduta tuhansia beirutilaisia, joiden elämästä on tullut helvettiä Israelin sotarikoksen seurauksena”, Silverstein lisää.

En tiedä Silversteinin väitteiden todenperäisyydestä, mutta monien tavoin olen taipuvainen epäilemään, ettei kyseessä ollut pelkkä libanonilaisviranomaisten huolimattomuus. Oma kysymyksensä on, miksi kyseinen lannotteiden raaka-aine lojui vuosikausia Beirutin satamassa sen jälkeen, kun se oli takavarikoitu vieraasta aluksesta? Ammoniumnitraatin varastoinnin valvojat on joka tapauksessa asetettu kotiarestiin.

Surun ja järkytyksen lisäksi tapahtuma on herättänyt joissakin myös perverssiä iloa. Entinen Likud-puolueen kansanedustaja, sittemmin Zehut-puolueen perustanut Moshe Feiglin on julkisesti iloinnut Beirutin iskusta, väittäen sen olleen ”Jumalan lahja” Israelille. Hän on myös toivonut Israelin olleen räjähdyksen takana. Feiglinin mukaan isku tarjosi sopivan ”ilotulitusesityksen” Tiša be’av-juhlapäivälle, josta on tullut nykyaikana eräänlainen juutalainen ystävänpäivä. Feiglinin sosiaalisen median kommentit aiheesta on laajasti tuomittu myös Israelissa.

Onko Israeliin kohdistuvissa syytöksissä sitten jotain perää? Viime viikolla Israelin puolustusministeri Benny Gantz uhkaili Libanonia ”infrastruktuurin tuhoamisella” Hizbollah-järjestön ja israelilaissotilaiden rajataistelujen jälkeen. Myös pääministeri Netanjahu uhkaili Libanonia ja Hizbollahia olemaan ”toistamatta virheitään”. Sionistihallinnon uhkauksia on yleensä seurannut totinen toiminta. Edellisen kerran Israel ja Hizbollah olivat avoimessa, 33-päivää kestäneessä sodassa vuonna 2006.

Beirutin kaupunkituhon jälkeen Israel on tarjonnut muiden maiden ohella Libanonille ”humanitaarista apuaan”. Lännen valtamediassa juutalaisvaltion kädenojennusta on pidetty ”huomionarvoisena eleenä”, vaikka se lienee ollut lähinnä propagandistista esitystä. Syyria ja Iran ovat jo rientäneet auttamaan naapuriaan, mutta tästä ei suomalaisuutisissa juuri mainita. Ulkoministeri Pekka Haaviston mukaan Suomikin aikoo osallistua Libanonin auttamiseen.

Jää nähtäväksi onnistuuko Libanonin hallitus aukottomasti selvittämään räjähdyksen alkusyyn. Tällä välin on luonnollista, että järkyttävä tapahtumasarja herättää keskustelua. Oliko kyseessä onnettomuus vai terrori-isku? Hyötyykö joku hävityksestä? Beirutin räjähdys tapahtui vieläpä lähellä toisen maailmansodan tylyä loppuhuipentumaa. Tänään tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Yhdysvallat pudotti kaksi atomipommia Japaniin.

Elon Musk ja Bolivian vallankaappaus

Amerikkalainen sijoittaja ja sähköautoyhtiö Teslan toimitusjohtaja Elon Musk kommentoi Twitterissä 24. heinäkuuta, että Yhdysvaltojen hallituksen ”toinen elvytyspaketti ei ole kansan edun mukainen”. Joku vastasi Muskille pian sen jälkeen: ”Tiedätkö mikä ei ollut kansan edun mukaista? Yhdysvallat järjesti vallankaappauksen Evo Moralesia vastaan Boliviassa, jotta sinä saisit litiumia sieltä”. Tähän Musk vastasi suorasukaisesti: ”Me syöksemme vallasta kenet haluamme. Yritä vain hyväksyä se!”

Muskin rehvakas ”me”-vastaus voitaisiin tulkita siten, että kyseessä on periamerikkalainen hyväksynnän osoitus maan harjoittamalle aggressiiviselle ulkopolitiikalle. On kuitenkin tosiasia, että Musk, joka on keskittynyt sähköautojen suunnitteluun, oli jo aiemmin hyvin kiinnostunut Bolivian litiumvarannoista. Vallankaappaus Boliviassa palveli varmasti myös amerikkalaissijoittajien intressejä. Sähköautot käyttävät litiumparistoja ja siksi litiumin suurvalta Bolivia on tärkeä maa myös Muskille. Ilman litiumia ei olisi Teslaa tai muitakaan sähköajoneuvoja, kirjoittaa Stephen Karganovic.

Vain viikkoja ennen kuin presidentti Evo Morales syrjäytettiin viime marraskuussa, hän oli luvannut kansallistaa Bolivian mineraalivarannot. Morales oli jo aiemmin kansallistanut useita kaivoksia, joissa tuotetaan hopeaa, sinkkiä, tinaa, rautamalmia ja indiumia.

Moralesin siirtoja on pidetty osoituksena rohkeasta kansallismielisyydestä, mutta myös poliittisesta naiiviudesta. Morales oli hehkuttanut saksalaiselle uutistoimistolle, että Bolivia tulee kukoistamaan kehittämällä litiumteollisuuttaan. Luonnonvarojen ja muiden resurssien ”kansallistaminen” on länttä hallitsevalle, kaiken yksityistämistä ajavalle eliitille ja sen suuryhtiöille kauhistus, ja Morales sai pian huomata tämän. Mainittakoon, että Tesla ei ollut suostunut Moralesin hallinnon yhteistyöehtoihin. Musk on todennut, että hänen yhtiönsä saa kyllä litiumia Australiasta.

Morales oli toki ollut piikkinä lännen lihassa jo pidemmän aikaa. Vaikka voisi luulla, että ylikansalliset yhtiöt olisivat rahalla päässeet käsiksi Bolivian luonnonvaroihin, miksi tarjota reilua hintaa, kun maan mineraalivarannot voi saada haltuunsa paljon halvemmalla, kuten vallankaappauksen kautta? Nyt Boliviaa hallitsee sen alkuperäiskansaan vihamielisesti suhtautuva länsimielinen nukkehallitus. Tällaistako on litiumiin liittyvä politiikka?

Bolivia ei ole yksittäistapaus, arvioi Karganovic. Samalla periaatteella on toimittu usein aiemminkin. Esimerkiksi toukokuussa Venezuelassa yritettiin tehdä pienellä amerikkalaisryhmällä salamurhayritys maan presidenttiä Nicolás Maduroa vastaan. Yhdysvallat on yrittänyt saada maahan nukkehallitsijan rooliin itsensä ”virkaa tekeväksi presidentiksi” nostaneen Juan Guaidón, jota länsimaat kyynisesti tukevat. Presidentti Maduron syrjäyttäminen ei ole kuitenkaan vielä onnistunut.

Karganovic pohtii, onko tämä uusi trendi, ”uusi normaali” kansainvälisissä suhteissa? Mielestäni tässä ei ole mitään uutta. Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden ulkopoliittisina taustavoimina ovat jo kauan toimineet varakkaat suursijoittajat, joiden tuhoisat asialistat ylittävät reippaasti normaalit, edes välttävästi hyväksyttävät tavat kerryttää omaisuutta. Nyt on likaista peliä ryhdytty pelaamaan vain entistä avoimemmin.

Karganovicille tulevat tässä yhteydessä mieleen sellaiset miehet kuin George Soros (joka on rahoittanut värivallankumouksia) ja erityisesti koronakriisin aikana esillä ollut Bill Gates (jonka agendalla ovat vaarallisten rokotteiden globaali käyttöönotto sekä väestön vähentäminen). Onko Elon Muskin arrogantti ilakointi Bolivian vallankaappauksesta nyt paljastanut uuden ”filantroopin”, jonka oman edun tavoittelusta maailma joutuu kärsimään?