Amerikkalaista liberaalia internationalismia ajavat tunsivat voitonriemua kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Liberalismista piti tulla ylin ohjenuora koko maailmalle ja amerikkalaisen hegemonin oli määrä johtaa tätä järjestystä hamaan iankaikkisuuteen.

Vain poliittiset realistit ymmärsivät, ettei Reaganin aika ja kylmän sodan loppu merkinnyt amerikkalaistyylisen liberaalidemokratian voittoa, kuten neokonservatiivit ja lännen globalistit toivoivat, vaan kyseessä olikin vain lännen auringonlaskun jälkeinen kirkas valo, ohimenevän unipolaarisen hetken kangastus.

Demokratia ei ole osoittautunut hyväksi vientituotteeksi. Jopa amerikkalainen ajatushautomo Freedom House myöntää tuoreimmassa raportissaan, että Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Keski-Aasiassa on tänään ”vähemmän demokratioita” kuin missään vaiheessa sitten vuoden 1995, jolloin ajatushautomon raportointi maailman demokratiakehityksestä aloitettiin.

Historia kulkee eteenpäin. Heikot valtiot tulevat kokemaan kovia ja Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset suurvallat jatkavat keskinäistä kiistelyään. Mutta tuottaako tämä tahtojen taistelu enää mitään suurta teleologista lopputulosta, jossa yksi sosiaalisen ja poliittisen organisaation muoto päihittäisi toisen?

Tavalla tai toisella Yhdysvallat ja länsimaat joutuvat hyväksymään uudet rajoitteet ja luopumaan vaalimastaan ”poikkeuksellisuudesta” ja ”länsimaisen sivistyksen” oletetusta paremmuudesta. ”Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” saa tehdä tilaa maailmanjärjestykselle, jossa reaalipolitiikka korostuu. Washingtonin ja Pekingin on otettava mukaan myös muita valtioita uuden voimatasapainon luomiseksi.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välisten ongelmien ratkaisemiseksi olisi hyväksyttävä, että perusnäkemyksissä suurvallat tulevat olemaan erimielisiä jatkossakin. Tämä on kiinalaisille luultavasti helpompaa kuin amerikkalaisille.

Jos Trumpin hallinto saa jatkokauden, kahdenvälinen sopiminen ja ”liikemiespolitiikka” tulevat jatkumaan. Äänestäjille suunnattu öyhötys ehkä tasaantuu ja jonkinlainen ”diili” yritetään viedä läpi myös Kiinan kanssa.

Yhdysvallat tulee jatkamaan narratiivinsa ylläpitämistä korostaen ”demokratiaa” ja ”ihmisoikeuksia” retoriikan tasolla, kuten tähänkin asti. Kiina taas keskittyy yhteiskunnallisen vakauden ylläpitämiseen ja kansallisia ominaispiirteitä korostavan ”sosialismin” edistämiseen.

Riittääkö uusien valtakeskusten muodostuminen vanhalta pohjalta? Syntyykö uuden maailmanjärjestyksen myötä liberalismin ja sosialismin ylittävä suuri idea, vai jatkuuko kärhämöinti vanhoilla ismeillä?

Mikä on Moskovan idea? ”Eurasianismi” ei ole maan johdon keskeinen aate, vaan liberaaleja löytyy myös Kremlistä. Ideologian puuttuessa keskitytään geostrategiseen päätöksentekoon. Putinin Venäjälle luultavasti sopisi uusi etupiireihin jakautuva maailmanjärjestys, jossa sotilasliitto Nato jäisi suojavyöhykkeiden tuolle puolen.

Eurooppa jatkanee angloamerikkalaisten kollegojensa lailla liberaalidemokratian korostamista, vaikka Bryssel yrittääkin samaan aikaan pystyttää keskusjohtoista liittovaltiota, jossa kansalaismielipiteellä ei ole niin väliä.

Jotta suursodalta vältyttäisiin, edessä on sarja haastavia diplomaattisia kompromisseja. Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän tulisi päästä ”käytännönläheiseen rinnakkaiseloon” ja hyväksyä ”epävarmuus”, joka on joskus \”diplomatian elinehto\”, kuten ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger on sanonut.

Vaihtoehtona epävarmuudelle ja rinnakkaiselolle eri paradigmoja ylläpitäen, on amerikkalaisen ulkopolitiikan jatkuminen samaa tuhoisaa rataa kuin tähänkin asti. Se johti Vietnamin ja Irakin sotiin ja moniin muihin selkkauksiin. Millaiseen hävitykseen sotilaallinen konfrontaatio yltäisi Venäjän ja Kiinan uuden sukupolven yliääniaseiden maailmassa?

Loppujen lopuksi valinta ei ole niin vaikea kuin luulisi. Hegemonia-aseman ylläpitäminen on johtanut järkyttäviin ylilyönteihin. Vaikka Yhdysvaltojen ulkopolitiikka tuskin kokee täydellistä muodonmuutosta, avoin pyrkimys ylivaltaan ei toimi enää nykyaikana. Ulkoministeri Mike Pompeonkin tulisi ymmärtää tämä.

Mikään kansainvälinen järjestys ei voi menestyä, ellei sitä pidetä edes jossakin määrin kohtuullisena; uusitun järjestelmän tulisi perustua ennemminkin monenkeskisiin sopimuksiin kuin vastentahtoiseen suostumukseen uhkailun ja pakotteiden edessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s