”Kansallisvaltio” oli 1900-luvun keskeinen valtiomuoto. Kuten monet politiikan tutkijat, filosofit ja valtiotieteilijät ovat ennustaneet, 2000-luvusta voi tulla ”sivilisaatiovaltioiden” vuosisata.

Sivilisaatiovaltio on maa, joka ei väitä edustavansa vain tiettyä historiallista aluetta, etnistä ryhmää, kieltä ja kulttuuria, vaan myös omaa erillistä sivilisaatiotaan. Tällaiset ajatukset ovat saaneet jalansijaa Kiinassa, Venäjällä, Intiassa, Turkissa ja muuallakin.

Yhdysvaltojen ylivallan heikentyessä ja läntisen arvopohjan ja auktoriteetin horjuessa, euraasialaiset haastajat ovat omaksuneet sivilisaatiovaltion mallin erottuakseen lännen kriisiytyneestä liberaalista järjestyksestä, sanoo Aris Roussinos.

Kuten politiikan tutkija Adrian Pabst on havainnut, ”Kiinassa ja Venäjällä valtaa pitävät luokat ovat torjuneet länsimaisen liberalismin ja globaalin markkinayhteiskunnan laajentumisen. Ne määrittelevät maansa erillisinä sivilisaatioina, joilla on omat ainutlaatuiset kulttuuriset arvonsa ja poliittiset instituutionsa”.

Nousevat vallat Kiinasta Venäjään ja Intiasta Turkkiin hakevat inspiraatiota liberalismia edeltävän ajan valtakunnista, joista ne katsovat pohjautuvansa, muokaten ei-demokraattisia, valtiokeskeisiä poliittisia järjestelmiään uuteen uskoon. Tällaista kehitystä vasten tarkasteltuna, 1900-luvun lopun liberaalidemokratian aika jää loppujen lopuksi aika lyhyeksi.

Brittiläinen Kiinan tuntija Martin Jacques popularisoi käsitteen sivilisaatiovaltiosta, jollaisena hän näkee Kiinan. Kansallisvaltiona Kiina on vain 120-150 vuotta vanha, kun taas sen sivilisaatiohistoria yltää vuosituhansien päähän, Jacques muistuttaa.

Kiinan marxilaisuutta edelsi kungfutselaisuus, joka on tekemässä paluuta. Kansainvälisten suhteiden professori Christopher Coker on todennut, että Kiinan ”käännös kungfutselaisuuteen alkoi jo vuonna 2005, kun presidentti Hu Jintao ylisti kungfutselaista ajatusta sosiaalisesta harmoniasta ja ohjeisti puoluekaadereita rakentamaan harmonista yhteiskuntaa”.

Kiina kilpailevana sivilisaatiovaltiona on todella tunkeutunut länsimaiseen tietoisuuteen vasta hänen seuraajansa Xi Jinpingin hallintokaudella. Xin nousu Kiinan presidentiksi vuonna 2012 toi sivilisaatiovaltion ajatuksen poliittiseen keskusteluun, koska Xi uskoo, että ”sivilisaatio kantaa mukanaan koko maan tai kansakunnan sielua”.

Vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan The China Wave: Rise of a Civilizational State, kiinalainen politiikan tutkija Zhang Weiwei totesi ylpeänä, että Kiina on nyt ainoa maa maailmassa, joka on yhdistänyt muinaisen sivilisaationsa modernin ajan valtioon.

Kiina on Zhangin mielestä onnistunut, koska se ei ole omaksunut poliittista mallia lännestä, vaan pohjaa oman mallinsa kungfutselaiseen kulttuuriin ja meritokratiaan. Toki marxilaisuutta voisi sanoa läntiseksi ideologiaksi, mutta Kiina toteuttaa nykyään ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”.

”Maailman pisimpään jatkunut sivilisaatio on antanut Kiinan perinteille mahdollisuuden kehittyä ja mukautua käytännöllisesti katsoen kaikilla inhimillisen tiedon ja käytäntöjen aloilla, kuten poliittisessa hallinnossa, taloudessa, koulutuksessa, taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, arkkitehtuurissa, puolustusvoimissa, urheilussa, ruokakulttuurissa ja lääketieteessä”, Zhang jatkaa.

”Näiden perinteiden alkuperäinen, jatkuva ja endogeeninen luonne on todella harvinainen ja ainutlaatuinen maailmassa”, Zhang teroittaa. Toisin kuin länsi, joka on järjestellyt yhteiskuntiaan uusiksi kulloistenkin älyllisten muotivirtausten mukaan, Zhang huomauttaa, että paluu maailman keskiöön on vain luonnollista seurausta siitä, että ”Kiina hyödyntää muinaisia ​​perinteitään ja viisauksiaan”.

Kiinan sivilisaatiovaltio on länsimaisesta perspektiivistä tarkasteltuna ”autoritaarinen”, sillä se hylkää ajatukset universaaleista ihmisoikeuksista tai kaikkia maita koskevista demokraattisista standardeista. Jokainen sivilisaatio tarvitsee sellaiset poliittiset instituutiot, jotka heijastavat sen omaa uniikkia kulttuuria.

Tarkasteltuaan länsimaiden rappeutumista ja Lähi-idän suistumista veriseen kaaokseen, Zhang jossittelee, että ”jos muinaisen Rooman imperiumi ei olisi hajonnut, vaan kyennyt muuntumaan moderniksi valtioksi, silloin tämän päivän Eurooppa voisi olla keskisuuri sivilisaatiovaltio”.

Samoin \”jos islamilainen maailma, joka koostuu tänään tusinasta eri maasta, olisi onnistunut yhdistymään yhden hallitsevan vallan alle, sekin voisi olla yli miljardin ihmisen sivilisaatiovaltio\”. Nämä tilaisuudet ovat kuitenkin nyt mennyttä ja tämän päivän maailmassa Kiina lienee ainoa maa, joka on onnistuneesti yhdistänyt historiallisen sivilisaation modernin ajan valtioon.

Sivilisaatiovaltion viehätys tunnetaan toki muuallakin, kuten esimerkiksi Venäjällä. Putinin johdolla Venäjä on hylännyt 1990-luvun eurosentrisen liberalismin projektin ja pyrkinyt sen asemasta kehittämään omaa sivilisaatiotaan. Putinin neuvonantajana toiminut Vladislav Surkov on todennut, että Venäjän ”toistuvat hedelmättömiksi jääneet yritykset tulla osaksi länsimaista sivilisaatiota ovat lopullisesti ohi”.

Vuoden 2013 Valdai-klubin puheessaan Putin huomautti, filosofi Konstantin Leontievia siteeraten, että ”Venäjä on aina kehittynyt sivilisaatiovaltiona, jota ovat vahvistaneet venäläiset ihmiset, venäjän kieli, venäläinen kulttuuri, Venäjän ortodoksinen kirkko sekä maan muut perinteiset uskonnot”. Venäjän valtiopolitiikka on Putinin mielestä perustunut juuri sivilisaatiomalliin, joka varmistaa ”monimuotoisuuden yhtenäisyydessä”.

Surkovin mielestä Venäjän tulee hyväksyä ”puoliverisyytensä”, ”hybridiytensä”, Venäjää määrittävänä identiteettinä. Venäjä on ”kaksipäisen kotkan valtio”, jonka kohtalo on olla kuin muinaisen Bysantin valtakunta: sivilisaatio, joka on ”sulattanut itseensä idän ja lännen”, ollen samanaikaisesti eurooppalainen ja aasialainen ja tästä syystä ei aivan aasialainen, eikä täysin eurooppalainen.

Euroopassakin tämä on huomattu, ainakin joissakin piireissä. Ranskan presidentti Macron mainitsi eräässä suurlähettiläille pitämässään puheessa, että ”Kiina, Venäjä ja Intia” eivät ole vain taloudellisia kilpailijoita, vaan ”aitoja sivilisaatiovaltioita”.

Macron katsoo, etteivät nousevat euraasialaiset vallat ole ”ainoastaan panneet sekaisin kansainvälistä järjestelmää tai ottaneet avainroolia taloudessa, vaan myös voimakkaasti uudelleen muotoilleet poliittista järjestystä ja ajattelua”. Hänen mielestään Euraasian mailla on ”enemmän poliittista innoitusta kuin eurooppalaisilla nykyään”, ”looginen suhtautuminen maailmaan” sekä ”aito filosofia ja kekseliäisyyttä”, jonka eurooppalaiset ovat  ”jossakin määrin menettäneet”.

Macron haluaisi myös Euroopan saavan uutta elinvoimaisuutta, mutta valitettavasti hän kuvittelee sen löytyvän ”ranskalaisesta humanismista” ja ”Valistuksen ajan hengestä”. ”Ranskan missio, sen historiallinen kohtalo”, on ”ohjata eurooppalainen sivilisaatio uuteen kukoistukseen”, muokata uusiksi Euroopan ”kollektiivinen narratiivi”. Mitä tämä todellisuudessa pitäisi sisällään, jää hämäräksi, mutta liittovaltio siintää Macronin visiossa.

Ranskan presidentin mielestä kansallismieliset ovat väärillä jäljillä ajaessaan eroa EU:sta, koska juuri ”eurooppalainen sivilisaatio yhdistää, vapauttaa ja suojelee meitä”. Koko euromanner on Macronin mielestä ”ratkaisevassa vaiheessa”, ja eurooppalaista sivilisaatiota olisi pönkitettävä poliittisesti ja kulttuurisesti. Macron haluaisi Euroopan olevan ”suvereeni ja yhdistynyt”, mutta myös ”tasapainottava tekijä” Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä.

Siinä missä Euraasian nousevat sivilisaatiovaltiot määrittelevät itseään lännen liberalismin vastaisesti, angloamerikkalainen länsi ja Eurooppa kamppailevat löytääkseen taas itsensä. 1900-luvulla eurooppalaiset samastuivat kansallisvaltioihinsa, jotka kaiverrettiin esiin menneiden valtakuntien ja sotien jäljiltä. Eurofederalisti Guy Verhostadt on tosin arvellut, ettei ”huomisen maailmanjärjestys” perustu enää kansallisvaltioihin vaan ”imperiumeihin”.

En tiedä, voiko Yhdysvaltoja kutsua ”sivilisaatioksi”, mutta me olemme eläneet jo vuosikymmenien ajan amerikkalaisessa vaikutuspiirissä. Itse asiassa Amerikka on epäsivilisaatio, joka on sulattanut itseensä eurooppalaisia ja muita kulttuureita, mutta vain globaalin pääoman käyttöaineeksi. Voiko ”lännen” edes sanoa olevan olemassa koherenttina, rajallisena entiteettinä? Entisajan eurooppalaiset tai kreikkalaiset eivät pitäneet itseään ”länsimaisina”; tuo termi on syntynyt vasta 1700-luvulla.

Juuri globalistiset pyrkimykset ovat erottaneet Euroopan kulttuurisista juuristaan, väittää Bruno Maçães. ”Länsimaiset yhteiskunnat” ovat uhranneet spesifit kulttuurinsa universalismin takia. On naiivisti ajateltu, että lännen liberalismi valloittaa vielä koko maailman. Nyt tämä uskomus on murskana ja Euraasian illiberaalit sivilisaatiovaltiot nousevat. Mitä tapahtuu Euroopalle, kun se on uhrannut omat kulttuuriperinteensä luodakseen universaalin mallin, jota kukaan muu ei enää halua omaksua?

Politiikan tutkija Samuel P. Huntington on sanonut, että ajatus länsimaisen kulttuurin universaaliudesta on ”väärä, moraaliton ja vaarallinen”. Läntiset kulttuuriarvot eivät ole globaalisti yleispäteviä. Imperialismi on väkinäisen universalismin välttämätön looginen seuraus, josta amerikkalainen vallanvaihtopolitiikka ja sotilaalliset interventiot ovat varoittavia esimerkkejä. Kiina tuskin haluaa toistaa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian virheitä ja leikkiä maailmanpoliisia.

Lännen tulisi jo hyväksyä, että sen oma sivilisaatio on ollut vain yksi muiden joukossa. Tänään länsi on heikko ja rappiolla. Sen ”mailleen menon” juurisyyt ovat löydettävissä liberaalin universalismin harhasta, jonka mukaisesti euromaat ovat uudelleen muotoilleet itsensä, historialliset ja kulttuuriset linkkinsä hyläten. Hedonismi ja materialismi eivät riitä sivilisaation polttoaineeksi.

Yhdysvaltojen poliittinen ja taloudellinen alamäki ja Euroopan heikkous ja hajanaisuus eivät lupaa hyvää euroatlanttisen yhteisön selviytymiselle. Liberalismiin pohjautunut järjestys olisi korvattava jollakin toisella; se ei omaa enää vastauksia tämän päivän kysymyksiin, vaan edustaa jo mennyttä aikaa. Silti tähän kaatuvaan järjestykseen yhä tarraudutaan ja kuvitellaan, että Valkoisen talon johtajaa vaihtamalla tai nykyisen EU:n liittovaltiokehityksellä saadaan menetetty asema takaisin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s