Nato hajoaa, oletko valmis?

Venäläiseltä geopolitiikan tuntijalta Igor Panarinilta on julkaistu uusi käännösteos, joka käsittelee sotilasliitto Naton ”romahduskehitystä”. Panarin on kirjoittanut viisitoista kirjaa, joista kaksi on nyt suomennettu.

Panarin kertoo esipuheessa saaneensa ajatuksen uudesta kirjasta hänen ollessaan juhlistamassa viime vuonna kustantajansa kanssa Hybridisodat-kirjan suomalaispainoksen julkaisua helsinkiläisessä ravintola Šašlikissa.

Kirjassaan Nato hajoaa, oletko valmis? Panarin avaa lukijalle Pohjois-Atlantin liiton eli Naton ”salaista syntyhistoriaa” ja toimintaa. Sotilasliiton tarina ei ole järin mairitteleva: Nato on syyllistynyt lukuisiin verisiin konflikteihin ja suoranaisiin sotarikoksiin maailman eri kolkissa: Jugoslaviassa, Serbiassa ja Afganistanissa, sekä Irakissa, Libyassa ja Syyriassa. Kirja kertoo näistä tapahtumista.

Panarin selittää myös, että sotilasliiton tarkoitus on ollut Yhdysvaltojen ja Euroopan valtioiden ”salainen valvonta”. ”Brittiläisen globalisaatioprojektin kriisi” on kuitenkin johtanut nyt siihen, että Naton tulevaisuus on ”enenevässä määrin epävarma”. ”Amerikkalaisen yhteiskunnan sisäinen kriisi ja Euroopan alueellistuminen” vain voimistavat Naton hyödyttömyyttä, Panarin perustelee. Sotilasliitto kuuluu jo menneisyyteen, samoin kuin koko länsikeskeinen maailmanjärjestys, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeen.

Naton hajoamisen ohella Panarin esittää hypoteesinsa siitä, kuinka koko ”brittiläinen globaali markkinademokraattinen kokeilu” on lähestymässä loppuaan. Panarin on aiemminkin kirjoittanut ”Lontoon trotskilaisten globalistien” vallasta, jota Putinin Venäjä on ryhtynyt aktiivisesti vastustamaan. Panarin spekuloi, että mukana taistelussa lännen eliitin ”syvää valtiota” vastaan ovat myös Xi Jinpingin johtama Kiina sekä Trumpin Amerikka.

Panarin esittelee erilaisia Naton hajoamiseen johtavia skenaarioita. Kovassa skenaariossa Nato hajoaa, kun koko Yhdysvallat romahtaa (Panarin on ennustanut tällaista jo parin vuosikymmenen ajan, viimeksi finanssikriisiin liittyen vuonna 2008). Pehmeässä skenaariossa Trump voi purkaa sotilasliiton tarpeettomana, suosien pragmaattista valtioetupolitiikkaa globaalina maailmanpoliisina toimimisen sijaan. Myös Turkki voi jättää Naton. Presidentti Erdoğan on Panarinin mukaan tietoinen siitä, että hänen hallintoonsa kohdistuneilla vallankaappausyrityksillä on ollut Naton tuki. Niin ikään Ranska esiintyy Panarinin teorioissa potentiaalisena Naton hylkääjänä.

Panarin väittää, että ”Trumpin virkaanastujaisten jälkeen tammikuussa 2021 alkaa prosessi Naton likvidoimiseksi”. Miten ”turvallisuustyhjiö” sitten täytetään? Panarin ehdottaa, että Naton voisi korvata Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj, joka on ”maailman suurin hallitusten välinen turvallisuusjärjestö”. Etyjiä pitäisi venäläistutkijan mielestä vahvistaa ja tehdä siitä ”johtava ja tehokas alueellinen organisaatio turvallisuuden ylläpitämiseksi euroatlanttisella ja euraasialaisella alueella”. Panarinin mielestä myös Kiina täytyy kutsua mukaan uudistetun Etyjin toimintaan ”geopoliittisen tasapainon saavuttamiseksi”.

Kun kirjassa päästään yhdeksänteen lukuun ”Koronavirus ja Nato”, Panarin pääsee esittämään näkemyksensä myös koronaviruksesta. Hän on sitä mieltä, että covid-19 on ”ilman muuta biologinen ase”, ”taisteluvirus”, joka otettiin käyttöön pääasiassa Kiinaa ja Irania vastaan, mutta jota levitettiin myös muihin maihin ”Gladion, Nato-blokin salaisen terroristiverkoston” toimesta. Vaikka tutkijan väitteissä on järkeviäkin kohtia, menee koronaselittely välillä sekavaksi. Kirjan venäjänkieliseen lähdeluetteloon pitäisi ehkä tutustua tarkemmin.

Panarinin mukaan koronakriisin aiheuttamilla talousongelmilla ja epävakauttamisella oli tarkoitus kaataa ”itsenäiset valtiot”, sekä Kiinan, Venäjän ja Yhdysvaltojen nykyiset johtajat, Xi, Putin ja Trump, ja siten estää ”uuden maailmanjärjestyksen” syntyminen. En itse aivan heti usko näiden herrojen edustavan samaa tiimiä: Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet ovat uudessa aallonpohjassa. Kauppasota Kiinan kanssa on käynyt kuumana ja nyt Yhdysvaltojen ulkoministeriö kritisoi kovin sanoin Kiinan toimia Etelä-Kiinan kiistellyllä merialueella. Eikö Trumpin hallinnolla ole muka mitään tekemistä asioiden kanssa? Voiko kaikesta syyttää ”clintoniitteja”?

Pandemiapelotteen lisäksi ”Lontoon globalistit” aloittivat massiivisen disinformaatiokampanjan, johon Panarin pureutuu omien lähteidensä pohjalta. Panarinin mielestä nyt lähestytään ratkaisevaa jaksoa ”vastakkainasettelussa globalistien kanssa”. Trump on hänen mukaansa kestänyt ”syvän valtion” iskut hyvin, vaikka esimerkiksi Iranin komentaja Suleimanin salamurhalla yritettiin avata tie ”laajamittaiseen sotilaalliseen konfliktiin”. Panarin kirjoittaa myös Putinista, Venäjän tapahtumista ja Moskovan eliitin sisäisistä kamppailuista.

Nato-opus on mukaansatempaavaa luettavaa, vaikka ei sen joka väitettä allekirjoittaisikaan. Kirjassa on myös suomalaisille lukijoille suunnattu jälkipuhe. Panarin on hyvillään siitä, että suomalaiset ovat ”Euroopan Nato-vastaisin kansa”; kyselytutkimuksen mukaan viime vuosina 70-80 prosenttia suomalaisista ei ole kannattanut Nato-jäsenyyttä. Panarinin mielestä Naton lakkauttaminen olisi ensisijaisen tärkeää, sillä Nato on ”maailmanrauhan este”.

Panarin kertoo myös ”geopoliittisesta unelmastaan”, jossa kolmen suurvallan, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan, johtajat järjestäisivät modernin vastineen Jaltan konferenssille, tarkoituksena luoda ”uusi monenkeskinen maailmanjärjestys”. Kokouspaikaksi Panarin ehdottaa nykyistä Serbian pääkaupunkia Belgradia, jota sotilasliitto Nato pommitti armottomasti kaksikymmentä vuotta sitten sen ollessa vielä Jugoslavian pääkaupunki.

Ulkopoliittista utopiaidealismia reaalipolitiikan maailmassa

Suomalaisen politiikan valtavirran ja erilaisten ”ääri”-etuliitteellä määriteltyjen ryhmien edustajat tuntuvat joistakin eroavaisuuksistaan huolimatta toivovan, että amerikkalainen (clintonilais-bushilainen, ei trumpilainen) hegemonia jatkuisi ja kaikki olisi taas kuten 90-luvulla, jolloin mikään ei näyttänyt pysäyttävän länsimaisen liberaalidemokratian ja kapitalismin voittokulkua.

Tästä pienenä heijastuksena Helsingin Sanomien toimittajan Twitter-päivitys, jossa hän kutsuu Kiinan ja Iranin talous- ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä ”hyvin epämiellyttäväksi, jopa pelottavaksi kuvioksi”. Toimittajan mielestä Kiina on haistanut ”geopoliittisen tilaisuutensa tulleen” ja ”mitä sekavampi Yhdysvallat on”, sitä isomman palan globaalin vallan kakusta Kiina tulee kahmaisemaan.

Olipa kyseessä sitten kokoomuslainen, sosiaalidemokraatti, vasemmistolainen, vihreä tai oikeistopopulisti, ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä ollaan aika lailla samaa mieltä: Suomen ja kaikkien euromaiden tulisi jatkaa Yhdysvaltojen vasalleina (kunhan tästä ikävästä Trumpin valtakaudesta päästäisiin vielä yli) ja vieroksua yhteyksiä Venäjään, Kiinaan ja muihin lännelle epämieluisiin maihin.

Kiinan ohella länsimielisten suomalaisten viholliskuvissa kummittelee yhä vahvasti Putinin Venäjä. Myös ”islamilainen maailma” pelottaa, vaikka sen levittäytyminen Euroopan mantereelle ja Pohjan perille onkin hyvin pitkälti länsimaiden omien poliittisten päätösten ja sotilaallisten interventioiden sivutuote. Edes Nato-maa Turkkiin ei voi enää ottomaanien valtakunnasta haaveilevan Erdoğanin valtakaudella luottaa.

Moninapainen, useiden valtakeskusten järjestelmä, on kuitenkin muotoutumassa, halusivat suomalaistoimittajat ja poliittiset kommentaattorit sitä tai eivät. Vaikka murrosvaihe saattaa olla epävakaa ja konfliktien todennäköisyys kasvaa, ei ole mikään ihme, että lännen käskyvaltaan kyllästynyt ”muu maailma” haluaa vahvistaa omaa asemaansa.

Asioiden kehitys saattaa ahdistaa monia ”lännetettyjä” amerikkalaisen populaarikulttuurin kasvatteja. Toivottavasti moninapaistumisen myötä siirtyisimme realistisempaan maailmankuvaan, joka ei olisi lännen lumearvojen ja ismien värittämä. Osataanko Euroopassa ja Suomessa tarkastella asioita omien intressien mukaisesti, vai jatkuuko hyödytön nokittelu ja muutosvastarinta?

”Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen”, totesi presidentti Kekkonen aikoinaan. Viime vuosikymmeninä ulkopolitiikkamme on ollut kaikkea muuta kuin realistista saati kansallisia intressejä ajavaa. Uussuomettunut yhteiskuntamme on rakentanut lyhytnäköisesti kaiken lännen varaan.

Pienen valtion kannattaisi olla erityisen tietoinen maailman valtasuhteiden muutoksista ja ymmärtää omien voimavarojensa rajallisuus. Kuitenkin suomalainen eliitti ja valta(vale)median reportterit kuvittelevat Suomen olevan kokoaan suurempi maailmalla. Tälle hybrikselle voisi nauraa, ellei se olisi niin surullista. Utopiaidealismilla maa on ajettu ulkopoliittiseen umpikujaan.

Todellisuudessa Suomen ei kannattaisi herkästi kritisoida muita saati solmia itselleen epäedullisia liittolaisuuksia. Ulkopolitiikkaa ei tulisi hoitaa itäeurooppalaisten traumavaltioiden tavoin, jotka kuvittelevat amerikkalaissidonnaisuuksien riittävän selustansa turvaamiseen.

Arvelen, että suurvaltojen keskinäinen kilpailu tulee maltillistumaan, kunhan vanhasta järjestyksestä päästään uuteen. Suomen kaltaiset pienet valtiot joutuvat sopeutumaan uusiin lainalaisuuksiin; mitäpä sanovat atlantistimme, jos Saksa ja Ranska normalisoivat suhteensa Venäjään? Loppuisiko kannatus ”vahvalle EU:lle”, jos Yhdysvallat jäisikin taka-alalle? Jos taas EU hajoaisi, unionittomassa Euroopassa alkaisi uusi blokkipolitiikka, jossa naapuruussuhteiden merkitys voisi korostua.

Elämme joka tapauksessa siirtymävaihetta jälkiamerikkalaiseen maailmanjärjestykseen. Kaikkia eivät maailman geopoliittiset ja geoekonomiset muutokset miellytä, joten länsikeskeisyyden perään haikailevat tulevat jatkossakin purkamaan turhautumistaan kirjoituksissaan. Kiinaa ja Irania on turha syyttää pitkän tähtäimen ajattelusta. Olisipa omilla päättäjillämme samanlainen, vähemmän tunteellinen ja utopistinen lähestymistapa asioihin.

Kun CIA vaikutti vaaleihin

Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien jälkeen on toistuvasti uutisoitu Venäjän harjoittamasta vaalivaikuttamisesta.

Presidentti Vladimir Putin on kiistänyt puuttumisen, onpa hän esittänyt myös vastasyytöksiä – Putinin mielestä Yhdysvallat itse ”sekaantuu aktiivisesti muiden maiden vaalikampanjoihin kaikkialla maailmassa”.

Putinin näkemys on ymmärrettävä, sillä jo vuosikymmenien ajan Yhdysvallat on sekaantunut muiden maiden vaaleihin ja sisäpolitiikkaan, sanoo Yale-yliopiston tutkija David Shimer. Hän avaa tässä Foreign Affairs-lehden artikkelissa hieman amerikkalaisen vaalivaikuttamisen salaista historiaa.

CIA:n ensimmäinen vaaleihin liittyvä peiteoperaatio tapahtui Shimerin mukaan Italiassa vuonna 1948. Tiedustelu-upseerit levittivät propagandaa, ostivat haluamansa ehdokkaan puolelleen ja järjestivät ruohonjuuritason tapahtumia – jotta Italian keskustalaiset poliitikot voittaisivat vasemmistolaiset kilpailijansa.

Kun Italian kommunistinen puolue hävisi vaalit, vuoden 1948 operaatiosta saatiin toimintamalli. CIA-historioitsija David Robargen mukaan vaaleihin sekaannuttiin tämän jälkeen samalla kaavalla esimerkiksi Chilessä, Guyanassa, El Salvadorissa ja Japanissa. CIA – samoin kuin KGB – sekaantui demokraattisiin vaaleihin joka puolella maailmaa. Joissakin operaatioissa manipuloitiin äänimääriä, toisissa taas pyrittiin vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen. Kaikki tehtiin tarkoituksella vaikuttaa vaalien lopputulokseen.

Sitten kylmä sota päättyi ja Washingtonin operaatioilta putosi pohja. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ei ollut enää tarvetta yrittää pysäyttää kommunismin leviämistä. Toki CIA jatkoi Kuuban johtajan Fidel Castron salamurhayrityksiä – sekaantuen asioihin myös Afrikassa ja Lähi-idässä – mutta idän ja lännen kisa vaikutusvallasta oli toistaiseksi ohi.

Shimer kertoo haastatelleensa satoja viranomaisia vaalivaikuttamisen suhteen. Haastateltujen joukossa on ollut kahdeksan entistä CIA:n johtajaa, useita tiedustelupalvelun työntekijöitä, ulkoministereitä, turvallisuusneuvonantajia, entinen KGB-kenraali – ja jopa entinen Yhdysvaltojen presidentti. Shimer sai haastattelujen kautta tietoonsa, että Washington sekaantui CIA:n välityksellä vaaleihin myös Slobodan Miloševićin Jugoslaviassa ja Serbiassa. Poliittista historiaa seuranneet tietävät mitä siitä seurasi – Jugoslavia hajosi ja serbit päätyivät Naton ”humanitääristen” pommitusten kohteeksi.

Amerikkalaiset kansalaisjärjestöt, ei-hallinnolliset ns. NGO-organisaatiot – joilla on nimestään huolimatta usein kiinteät suhteet Yhdysvaltojen hallintoon ja CIA:han – ovat sittemmin hioneet 40-luvun lopun toimintamallia. Enää ei ole sekaannuttu pelkästään vaaleihin. Järjestöjen avulla on koulutettu aktivisteja, rahoitettu mielenosoituksia – sekä ylläpidetty kumouksellista toimintaa maissa joiden hallinto on haluttu vaihtaa.

Vuonna 2003 Yhdysvallat aloitti Irakin sodan jonka virallisena tarkoituksena oli takavarikoida maan joukkotuhoaseet – sekä syrjäyttää itsevaltias Saddam Hussein vallasta. Kun joukkotuhoaseita ei löytynytkään, presidentti George W. Bushille tuli kiire keksiä oikeutus käydylle sodalle. Bush lupasi mullistaa Irakin poliittisen järjestelmän. Irakista piti tulla länsimainen demokratia, jossa kansalaiset voisivat äänestää ja saisivat edustajansa parlamenttiin.

Niinpä yllämainitut NGO-organisaatiot saapuivat pian sodan jälkeen Irakiin – ryhtyen jakamaan väestölle oppimateriaalia edustuksellisesta demokratiasta, vaaleista ja äänestämisestä. Monenlaisia ohjelmia käynnistettiin, puolueiden työntekijöitä koulutettiin ja poliittisia debatteja järjestettiin.

Presidentti Bushilla oli kuitenkin ongelma: tiedusteluraporttien mukaan hänen suosimansa ehdokas, Iyad Allawi, saattaisi suurella todennäköisyydellä hävitä Irakin ensimmäiset parlamenttivaalit vuoden 2005 tammikuussa. Jo ennen sotaa Allawi oli työskennellyt CIA:n hyväksi Saddam Husseinin syrjäyttämiseksi.

Amerikkalainen tiedusteluyhteisö uskoi, että Iran yrittäisi tukea Allawin vastaehdokasta. ”Tietenkin Iran oli mukana”, CIA:n entinen varajohtaja John McLaughlin kertoi Shimerille haastattelussa, ”Mikseivät he olisi olleet? He olivat aivan naapurissa ja heillä oli läheiset suhteet joihinkin Irakin johtohenkilöihin”, varajohtaja järkeili. Iran toimi myös salaisesti Irakissa, ja Teheran tuki mieleisiään aktivisteja taloudellisesti.

Bush neuvonantajineen pohti miten vastata Iranin toimintaan? CIA sai Irakissa vapaat kädet – ja toimet olivat sen mukaisia. Shimerin mukaan hänen amerikkalaiset lähteensä kokivat kiusalliseksi edes puhua tapahtuneesta, sillä operatiiviset yksityiskohdat eivät kestäneet päivänvaloa. Niillä viranomaisilla jotka eivät halunneet osallistua vaalimanipulointiin, oli perustelunsa: ”Me valloitimme Irakin tehdäksemme maasta demokraattisemman; kuinka tekopyhää olisi heti perään vaikuttaa heidän vaaleihinsa?”. Näin joka tapauksessa toimittiin – sillä CIA:lla ei ollut mitään tekopyhyyttä vastaan.

Bushin suosikkia, Allawia, tuettiin salaa. Perimmäinen ajatus oli auttaa maltillisia ja Amerikka-mielisiä ehdokkaita taloudellisesti – ja tarjoamalla median tukea. ”Sitten, aivan yhtäkkiä, avunanto loppui kuin seinään”, Allawi itse kertoo, ”Tekosyyksi sanottiin, ettei Yhdysvallat halua sekaantua vaaleihin”.

Laadittu suunnitelma vaaleja varten oli alkanut herättää epäilyksiä myös sen laatijoiden parissa. ”Miltä se näyttäisi, jos siitä jäätäisiin kiinni? Entäpä mahdolliset tahattomat seuraukset sille mitä aiottiin tehdä”, CIA:n McLaughlin pohdiskeli. Ja niin operaatio epävakaassa Irakissa päätettiin tuolloin lopettaa. Tammikuussa 2005 Allawin koalitio hävisi parlamenttivaalit, ja Irania lähellä oleva koalitio nousi valtaan.

Miten Yhdysvallat ja CIA on sitten jatkossa toiminut? Shimerin mukaan osa tiedusteluviranomaisista on kiistänyt, että vaalivaikuttamista olisi esiintynyt – toiset taas väittävät etteivät tiedä nykytilanteesta mitään. Silti vallankaappaukset esimerkiksi Ukrainassa ja Boliviassa kertovat karulla tavalla siitä että toimintamallia ei ole hylätty – repertuaarista näyttäisi nykyään löytyvän myös keksit.

Shimer vetää tekemiensä haastattelujen pohjalta sen johtopäätöksen, että CIA:n vaalivaikuttaminen ei ole (enää?) systemaattista – mutta että sitä tapahtuu ajoittain – ja on kohteidensa ja keinojensa suhteen valikoivampaa. Käytännöt ja toimintamallit ovat Shimerin mukaan muuttuneet sitten kylmän sodan päivien, ehkä jotkut seurauksiltaan katastrofaaliset operaatiot ovat saaneet tekijänsä varovaisemmiksi?

Myös internetin ja sosiaalisen median esiinnousu on muuttanut toimintamalleja. Informaatiovaikuttaminen on noussut merkittäväksi tekijäksi, puolin ja toisin. Samoin tiedonkulun nopeus ja vaivattomuus on saanut aikaan sen, että operaatioiden salailu on nykyisin vaikeampaa. Victoria Nulandin keksikuvat ja tunnettu lausahdus, ”fuck the EU!”, levisivät aikoinaan salaman lailla internetissä – ja saattoivat läntisen arvoyhteisön perin kiusalliseen valoon.

Silti Yhdysvallat yrittää edelleenkin syyttää Venäjää sekaantumisesta vaaleihin. Sikäläiset tiedusteluvirastot väittävät että Venäjä yritti häiritä demokraattien presidenttiehdokkaana olleen Hillary Clintonin kampanjaa. Clintonin vastaisen toiminnan lisäksi Venäjän väitetään myös suorittaneen ”kybervakoilua ja informaatiovaikuttamista horjuttaakseen äänestäjien uskoa vaaleihin”. Virastojen mukaan tämä vaikutti presidentinvaalien lopputulokseen siinä määrin että Donald Trumpista tuli presidentti.

Ottaen huomioon, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta ja interventioista päätetään jo vuosiksi eteenpäin ns. syvän valtion – eli pysyvän valtiokoneiston piirissä – Venäjän väitetyllä vaikuttamisella on tuskin ollut suurta merkitystä. Presidentti ei yksin päätä Yhdysvaltain linjasta, eikä Trump ole poikkeus. Pitkän tähtäimen suunnitelmien toteuttamista on jatkettu myös hänen kaudellaan.

Tämän vuoden presidentinvaalien lähestyessä Yhdysvalloissa on nostettu taas esiin huoli ”vihamielisistä ulkopuolisista vaikuttamisyrityksistä”. Myös Yhdysvaltojen uusi pääkilpailija, Kiina, saanee tällä kertaa osansa syytöksistä. Samaan aikaan, CIA:lla näyttäisi edelleenkin olevan käytössä vanha ja tuttu keinovalikoimansa – joskin ehkä ei enää kovin hyväksi havaittu. Toistettuaan vuosikymmenien ajan samoja virheitä, lopputulos on yhä useammin silkka katastrofi, myös CIA:n itsensä kannalta.

(Kirjoitus on julkaistu alun perin verkkolehti Vastavalkeassa 10.7.2020.)

Korean sodan opetus: Kiinasta tultava kilpailija, jota Yhdysvallat ei kykene voittamaan

Kiinasta on tultava ”lyömätön kilpailija”, jos se haluaa elää rauhanomaisesti Yhdysvaltojen kanssa uuden kylmän sodan aikana, todetaan kiinalaisen Kansan päivälehden sosiaalisen median sivulla. Kirjoitusta referoi toimittaja Catherine Wong South China Morning Post-lehdessä.

Korean sodasta on kulunut aikaa jo seitsemänkymmentä vuotta. Se oli kylmän sodan ensimmäinen suuri yhteenotto, josta nyky-Kiinan kannattaisi ottaa oppia erityisesti nyt, kun välit Yhdysvaltojen kanssa ovat pahasti tulehtuneet.

Kiinalaisten strategien ja ulkopolitiikan neuvonantajien kesken vallitsee kasvava konsensus siitä, että Pekingin täytyy valmistautua konfliktin eskaloitumiseen. Yhdysvaltojen aloittama uusi kylmä sota Kiinaa vastaan on verrannollinen lännen taisteluun Neuvostoliittoa vastaan.

Kiinan jaettua muistomitaleita Korean sodan veteraaneille, maassa on muisteltu sodan merkitystä kiinalaisille. ”Siinä missä Yhdysvalloissa yritetään vähätellä Korean sotaa, Kiinassa se on ollut kiihkeän keskustelun aihe vielä viime vuosinakin”, kiinalaismedia paljastaa.

”Tuon sodan historiaa on tarpeen tutkia uudelleen, nyt kun kohtaamme haasteita Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteissa sekä erittäin monimutkaisessa kansainvälisessä ympäristössä”, kirjoituksessa ehdotetaan.

Kiina on Korean sodan taustaa vasten tullut siihen johtopäätökseen, että sen on puolustettava itseään sekä Itä-Aasian rauhaa ja vakautta. Kiina on myös tietoinen siitä, ettei Yhdysvallat tule vapaaehtoisesti luopumaan dominoivasta roolistaan alueella.

Taistelut Koreassa alkoivat kesäkuussa 1950, jolloin Neuvostoliitto ryhtyi tukemaan Pohjois-Koreaa ja Yhdysvallat Etelä-Koreaa. Kiina ei puuttunut kahakkaan kuin vasta lokakuussa, jolloin Yhdysvaltojen johtamat YK-joukot ajoivat pohjoiskorealaiset joukot Kiinan rajalle.

Kalliiksi tullut Korean sota päättyi lopulta aselepoon; varsinaista rauhaa ei koskaan solmittu. Kiinassa on jo pitkään muisteltu sitä konfliktina, jolloin se nousi ”auttamaan pohjoiskorealaista liittolaistaan ja vastustamaan Yhdysvaltojen aggressiivista imperialismia”.

Kiina pitää tapahtumia todisteena Kiinan tahdosta ja kyvystä haastaa maailman tehokkain armeija – ja tämä vain vuoden kuluttua siitä, kun Kiina oli päättänyt oman pitkittyneen sisällissotansa.

”[Sotilaallisten] voimavarojen suuri kuilu [Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä] vaati Kiinan johtajilta suurta voimaa ja rohkeutta päättää silti auttaa Pohjois-Koreaa ja vastustaa Yhdysvaltoja”, kiinalaismedia arvioi.

”Historia on osoittanut, että [Korean] sota lisäsi Kiinan mainetta ja kansainvälistä asemaa”. Kiinan puuttuminen konfliktiin sai kunnioitusta myös Neuvostoliitolta.

”Jotkut sanovat, että Kiina ja Yhdysvallat ovat lopulta vielä ystäviä. Mutta ollaksemme ystäviä Yhdysvaltojen kanssa, meistä on tultava kilpailija, jota se ei voi voittaa”, kirjoituksessa todetaan.

Leijonan ja lohikäärmeen liitto – Iranin ja Kiinan strateginen kumppanuus

Kiina jatkaa verkostoitumistaan ja valmistautumistaan länsikeskeisen järjestyksen jälkeiseen aikaan.

Tästä esimerkkinä on syvenevä yhteistyö Iranin islamilaisen tasavallan kanssa, jolla on geopoliittisesti tärkeä asema Kiinan silkkitiehankkeessa ja koko Euraasiassa.

Kansainvälisessä mediassa on kerrottu Iranin ja Kiinan ”kaikenkattavasta strategisesta kumppanuussopimuksesta”. Sopimus on jo aiheuttanut erinäisiä huhuja ja spekulaatioita. Infosodassa ei pidetä juurikaan taukoja.

Iran on puolustanut Kiinan kanssa solmittua ”25-vuotista strategista kumppanuussopimusta” ilmoittaen, ettei Iranin vastustajien tietoon anneta vielä alkuvaiheessa olevan yhteistyösopimuksen yksityiskohtia. Suuntaa antava yhteinen lausunto on kuitenkin luettavissa.

Nykyistä yhteistyötä on rakennettu jo vuodesta 2016, jolloin presidentti Xi Jinping vieraili Teheranissa. Viime vuoden elokuussa Iranin ulkoministeri Javad Zarif teki vastavierailun Pekingiin sopimusasioissa.

Iranin ulkoministeriön tiedottaja Abbas Mousavi kutsuu sopimusta ”läpinäkyväksi tiekartaksi” ja ”periaatteellisiksi” suuntaviivoiksi kahden avainvaltion välisten suhteiden tulevaisuudelle. Kiinan ollessa kuvassa mukana, yhteistyötä on varmasti valmisteltu huolella.

Mousavin mukaan ”Kiinasta tulee maailman johtava talousvalta lähitulevaisuudessa ja Iranista on tulossa Länsi-Aasian [Lähi-idän] alueellinen suurvalta”. Vaikka Kiina on solminut kumppanuuksia Länsi-Aasian muidenkin maiden kanssa, Iran on sijainniltaan kaikkein merkittävin yhteistyökumppani Kiinan hankkeiden takia.

Osapuolet voivat kumppanuuden myötä ”varmistaa yhteiset etunsa ja vastustaa kiusaajien aiheuttamia paineita toisiaan täydentävän suhteensa myötä, riippumattomina monarkkisista ja hegemonisista läntisistä valloista”, Mousavi muotoili asian iranilaiseen tyyliin.

Yhteistyön etenemissuunnitelma koostuu kahdestakymmenestä artiklasta, joissa on sovittu Teheranin ja Pekingin välisistä siteistä politiikan, turvallisuus- ja puolustusyhteistyön, terveydenhuollon, kulttuurin, sekä alueellisten ja kansainvälisten asioiden suhteen.

Iranin ulkoministeriö kiistää väitteet, joiden mukaan Iran luovuttaisi Kiinalle alueitaan ja sallisi Kiinan armeijan sotilaallisen läsnäolon maassa. Tällaisia väitteitä on esittänyt Yhdysvalloissa maanpaossa asuva Iranin entisen šaahin poika, Reza Pahlavi.

Mousavi kuittaa moiset puheet ”hölynpölynä”. Hänen mielestään kyseessä on ”lännen vanha taktiikka, jossa väärää tietoa levittämällä pyritään provosoimaan Iran paljastamaan ulkopuolisille sopimuksen oikeita yksityiskohtia”.

Monet Iranin vastaiset tiedotusvälineet ovat tarttuneet Pahlavin väitteisiin ja aloittaneet propagandakampanjan, jonka tarkoituksena on iskeä säröä Iranin ja Kiinan strategiseen liittoon. Lännen propaganda ja Pahlavin väitteet eivät taida kuitenkaan geopoliittista kumppanuutta horjuttaa.

Petroleum Economist-lehti on väittänyt, että Iranin kumppanuus Kiinan kanssa ”voi merkitä seismistä siirtymää globaalilla hiilivetysektorilla”. Lehden mukaan Kiina sijoittaa 280 miljardia dollaria Iranin öljy-, kaasu- ja petrokemian teollisuuden kehittämiseen.

Iranin hallinnon edustajat ovat voimakkaasti tukeneet yhteistyösopimusta. Vallankumouskaartia lähellä oleva Javan-lehti kutsuu Iranin ja Kiinan välistä yhteisymmärrystä ”leijonan ja lohikäärmeen liitoksi”.

Huawei ja angloamerikkalainen kamppailu Kiinaa vastaan

Brittihallituksen vetäytyminen yhteistyöstä kiinalaisen teknojätti Huawein kanssa viittaa siihen, että Lontoo on antanut periksi Washingtonin painostukselle, väittää englantilainen veteraanipoliitikko ja toimittaja George Galloway.

Vaikka vielä tammikuussa Huawein oli määrä osallistua Britannian uuden sukupolven 5G-verkon pystyttämiseen, brittihallinto on nyt tehnyt asiassa täyskäännöksen. Englantilaisten medialähteiden mukaan Huawein kaluston hankinta voidaan julistaa pannaan vuoden loppuun mennessä.

”Me olemme taloussodan partaalla Kiinan kanssa Yhdysvaltojen takia. Tässä tapauksessa Yhdistynyttä kuningaskuntaa voisi pitää Amerikan 51. osavaltiona. Yhteistyön lopettaminen Huawein kanssa on vasta alkua uudelle anglo-kiinalaiselle sodalle”, Galloway kommentoi.

Professori John Quelchin mielestä Britanniasta tuli riippuvaisempi Yhdysvalloista Euroopan unionista eroamisen jälkeen. ”On täysin mahdollista, että kiinalaiset tulevat vastaamaan Huawei-kieltoon”, hän arvioi.

”Peking voi kohdistaa omia vastatoimia sellaisille brittiyhtiöille kuin Rolls-Royce ja Unilever. Lisäksi Kiina voi korvata kaupankäynnin Britannian kanssa kääntymällä euroalueella Saksan ja Ranskan suuntaan”, Quelch sanoo.

Britannian ja Kiinan välit ovat tulehtuneet myös Hongkongin vuoksi. Niinpä liittyminen Trumpin hallinnon Kiinan vastaiseen rintamaan ei ole mikään yllätys. Tiedustelupalvelut MI6 ja CIA tekivät yhteistyötä Hongkongin epävakauttamisyrityksen aikana, ja uusia juonia varmasti punotaan jo Kiinan nousua hankaloittamaan.

Huawei on jättimäinen yhtiö, joka toimii jo yli 170 maassa. Sen liikevaihto on noin 109 miljardia dollaria, mikä tekee siitä maailman 61. suurimman yrityksen. Yhtiön perusti vuonna 1987 Kiinan kansanarmeijan entinen upseeri ja tutkija Ren Zhengfei. Huawein kytkös Kiinan armeijaan, kommunistiseen puolueeseen ja hallitukseen on herättänyt epäilyksiä Yhdysvalloissa.

Epätoivoinen kamppailu Huaweita vastaan lienee vain yksi merkki siitä, että Yhdysvallat tietää jäävänsä taloudellisessa ja teknologisessa kehityksessä Kiinan jalkoihin. Myös tekoälyteknologiassa Kiina on reippaasti Yhdysvaltoja edellä. On arveltu, että Trumpin hallinto yrittäisi vierittää Yhdysvaltojen talousongelmat Kiinan syyksi.

Lännen propagandan ”kapitalistinen Kiina”

Tutkiva journalisti ja kirjailija Andre Vltchek ihmettelee, miksi Kiinan kansantasavaltaa kutsutaan länsimaisessa propagandassa ”kapitalistiseksi” ja sen ”sosialismia” yritetään vähätellä.

Vltchek arvelee tämän johtuvan siitä, että ”kapitalismi” on nykyään negatiivinen termi, melkein kirosana. Jopa länsimaiden kansalaiset näkevät ”markkinatalouden” likaisuuden.

Näin yritetään väittää, että Kiina on samanlainen kuin länsi. Tämän takia puhutaan myös Kiinan ”valtiokapitalismista”. Tämä narratiivi antaa ymmärtää, ettei Kiina olekaan ”oikeasti kommunistinen” maa, vaan vain matkii länsimaita. Tämän lisäksi levitetään valheita uiguurimuslimien kohtelusta, Hongkongin ahdingosta sekä monista historiallisista tapahtumista.

Mutta miksi valehdella, ettei Kiina olisikaan sosialistinen maa? Vltchekin mukaan kyse on siitä, että monien mielissä ”sosialismi” yhdistyy, ainakin alitajuisesti, toivoon paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Tässä mielessä ”sosialistinen Kiina” tarjoaa optimistisen vaihtoehdon, kun taas ”kapitalismi” yhdistetään johonkin masentavaan, tunkkaiseen ja regressiiviseen. Länsi kutsuu Kiinaa kapitalistiseksi, koska se herättää synkkiä mielikuvia ihmisten hyväksikäytöstä armottomassa talousjärjestelmässä.

Imperialistinen, kapitalistinen länsi ei voi enää kilpailla kiinalaisen sosialismin kanssa, Vltchek väittää. Niinpä se on valmis vetämään Kiinankin mukanaan tuhoon. Kiinaa vastaan hyökätään jo monin eri tavoin. Toistaiseksi on vielä tyydytty infosotaan, uhkailuun, pakotepolitiikkaan ja Hongkongin epävakauttamisyrityksiin, ilman varsinaista sotilaallista väliintuloa.

Kapitalismin nihilismi on tappavaa, Vltchek kirjoittaa. Se kuolettaa innostuksen ja riistää kansakunnilta niiden itsevarmuuden ja rohkeuden. Kaikki maat yritetään saattaa lännen talousliberalismin armoille. Tämän vuoksi länttä hallitseva eliitti on Yhdysvallat keihäänkärkenään hyökännyt Irania, Venezuelaa, Pohjois-Koreaa, Venäjää, Kiinaa ja monia muitakin maita vastaan.

Vltchekin mielestä lännen demagogit pyrkivät riistämään Kiinalta sen ydinolemuksen, mitä on kutsuttu ”sosialismiksi kiinalaisilla ominaispiirteillä”. Lännessä pelätään, että Kiinan esimerkki saa muutkin kääntymään vastaavaan suuntaan, pois lännen finanssieliitin riistokapitalismista. Siksi yritetään väittää, ettei Kiina ole länttä kummempi, vaan sekin on ankean kapitalistinen maa, jota rikas eliitti ja hämärät markkinavoimat hallitsevat.

Kuten ulkoministeri Pompeon CIA on valmis ”valehtelemaan, huijaamaan ja varastamaan”, Yhdysvallat yrittää kääntää kaiken päälaelleen. Washington luottaa siihen, että kun jotain väitettä toistaa tarpeeksi monta kertaa, tämä lopulta hyväksytään totuutena. Jos Kiina on samanlainen moraaliton valta kuin Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja muut lännen kolonialistiset valtiot, ei sitä pidetä uskottavana vaihtoehtona nykyiselle, lännen johtamalle maailmanjärjestykselle.

Mutta propagandasta huolimatta Kiina ei ole Vltchekistä kapitalistinen saati imperialistinen maa. Hän väittää, että Kiina on vähiten laajentumishaluinen suurvalta koko planeetalla. Kiina ei ole suorittanut vallanvaihto-operaatioita vieraissa maissa, eikä se ole varastanut Syyrian öljyvarantoja. Kiina ei ole aloittanut sotia edes naapurimaidensa kanssa, Lähi-idästä ja Afrikasta puhumattakaan.

Kiinaa eivät hallitse pankkiirit ja oligarkit. Sitä johdetaan sosialistisilla viisivuotissuunnitelmilla. Sen yksityisten ja valtion omistuksessa olevien yhtiöiden on toteltava hallitusta ja kansaa. Kaikki tuotanto ja palvelut tähtäävät kansakunnan ja muun maailman elinolojen parantamiseen, Vltchek hehkuttaa. Lännessä taas yhden prosentin eliitin omistamat ylikansalliset suuryritykset komentelevat hallituksia.

Peking toteuttaa ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä” ja on onnistunut nostamaan maan äärimmäisestä köyhyydestä vaurauteen. Kiinalainen sosialismi rakentaa ”ekologista sivilisaatiota”; se luo myös uusia yhteyksiä kaikkialle maailmaan silkkitiehankkeen avulla.

Kiinassa demokratia ei tarkoita sanavalmiin poliitikon äänestämistä vaaleissa, vaan konkreettisempaa ”kansanvaltaa”, jossa maata kehitetään sosialistisin menetelmin, tarkoituksena kansalaisten elinolojen jatkuva parantaminen.

Kiinan sosialismi ei ole vanhentunut, reaktionäärinen oppirakennelma, vaan tuore, optimistinen ja alati kehittyvä järjestelmä, Vltchek selittää. Enemmistö kiinalaisista on onnellisia eläessään Kiinassa ja he katsovat tulevaisuuteen luottavaisin mielin.

Toisin on esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa köyhyys ja työttömyys ovat vain lisääntyneet vuosi vuodelta, olipa vallassa sitten demokraattinen tai republikaaninen puolue. Lumedemokratia ja kurjistava, kapitalistinen ”vapaus”, eivät näytäkään luovan yleistä hyvinvointia.

Vltchekin mielestä ongelma johtuu osittain myös siitä, ettei amerikkalaisten ja eurooppalaisten enemmistö tunne Kiinaa, tai tiedä sen aatemaailmasta ja päämääristä muuta kuin mitä läntiset televisiokanavat, sanomalehdet tai asenteellinen ja valikoiva hakukonejätti Google kertovat.

Propagandistit New Yorkissa, Lontoossa ja Pariisissa ovat tietoisia massojen tietämättömyydestä. Tämän vuoksi he kykenevät julkaisemaan törkyjuttuja Kiinasta, koska he tietävät, etteivät joudu vastuuseen sanoistaan. Harvalukuiset toisinajattelijat voi aina ignoroida tai hiljentää, jotta virallinen narratiivi säilyttää asemansa. Kiinan vasta-argumentit ovat vain ”poliittisia vaikuttamisyrityksiä”.

”Kuinka usein olet nähnyt televisiossa kiinalaismiehen tai -naisen kertomassa maastaan”, Vltchek kysyy retorisesti ja vastaa, ”et koskaan”. Näinhän asia on. Vain ne kiinalaistaustaiset henkilöt, jotka toistavat lännen Kiinan vastaista propagandaa, saavat puheenvuoron länsimaiden kanavilla.

Sama pätee myös toiseen Yhdysvaltojen kilpailijaan, Venäjään. Televisiossa tai lehdissä ei esitellä venäläisiä, joilla olisi hyvää sanottavaa presidentti Putinista, vain lännen rahoittamat ”opposition” edustajat pääsevät esille. ”Lännen palomuuri on täydellinen”, Vltchek myöntää. Ja samaan aikaan lännen media kehtaa valittaa Kiinan nettisensuurista tai Venäjän ”omasta internetistä”!

Valta(vale)media kaivaa länsimaiden historian likaisimmat yksityiskohdat ja silmää räpäyttämättä projisoikin ne Kiinaan. Australialaiset ja pohjoisamerikkalaiset ovat steriloineet natiiviamerikkalaisia, romaneja, aboriginaaleja ja muiden kansojen naisia. Niinpä he väittävät, että Kiina toimii samoin. Vuosisatojen ajan, länsi on heittänyt ihmisiä keskitysleireille siirtomaissaan ja jopa Euroopassa. Kieroutuneella tavalla Lontoon ja Washingtonin propagandagurut heijastavat tällaisen käytöksen nyt Kiinaan.

Mitään todisteita ei tarvita, Vltchek sanoo. Kuuliaiset ja aivopestyt länsimaalaiset ovat jo tottuneet valta(vale)median uutisointiin. Niinpä Kiina on kaiken muun pahan lisäksi vielä ”kapitalistinen” ja yhtä korruptoitunut kuin länttä hallitseva eliitti. Lännen käymiä likaisia sotia, pommituksia ja vallanvaihto-operaatioita ei sentään vielä kyetä panemaan Kiinan piikkiin. Läntisillä neuvonantajilla on kuitenkin pokkaa moralisoida ja luennoida muulle maailmalle Kiinan ”uhasta”.

Aivan kuten Venäjälläkin, jotkut Kiinan kommunistisen puolueen johtohenkilöt ovat tätä nykyä lännen pakotteiden alaisina ja matkustuskiellossa tiettyihin maihin. Kontrastina tälle Yhdysvaltojen omat viranomaiset, jotka ovat vastuussa joukkomurhista maailman eri kolkissa, voivat vapaasti matkustaa minne mielivät, Vltchek vertailee.

Lännen kulta-aika on joka tapauksessa ohi, eikä ympärivuorokautinen propagointikaan auta pitämään tätä sortuvaa rakennelmaa kasassa. Angloamerikkalaisen unipolaarisen hetken jälkeen tulevaisuus voi hyvinkin olla (eur)aasialainen, ellei suurvaltapeli sitten pääty kolmanteen maailmansotaan, josta kukaan ei selviäisi voittajana.

Tällä välin Kiina jatkaa sivilisaatiovaltionsa rakentamista. Mitä paremmin Kiinalla menee, sitä kovemmaksi lännen loanheitto käy. Jossakin vaiheessa Kiina voi joutua myös suoran sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Sitä ennen Kiinaa täytyy epäinhimillistää vielä lisää, jotta länsimaiden kansalaiset hyväksyisivät hyökkäyksen Pekingiin.

Siirtymä jälkiamerikkalaiseen järjestykseen tuskin sujuu kitkattomasti. Toivottavasti Kiina, Venäjä ja muut lännen hegemonian haastajat kestävät kaikki iskut ja siirrymme lopulta Yhdysvaltojen yksinvallasta monenkeskiseen maailmaan.

Yhdysvallat vaatii Suomea asettumaan Kiinaa vastaan

Ylen toimittaja Kirsi Crowley on tehnyt oikeaa tutkivaa journalismia ja kirjoittanut sen pohjalta artikkelin, joka paljastaa, että Yhdysvallat vaatii Suomeakin asettumaan voimakkaammin Kiinaa vastaan. Suomalaisyliopistojakin on painostettu lopettamaan yhteistyö Kiinan kanssa.

Crowley kommentoi Twitterissä, että ”tämä oli haastava juttu kirjoittaa”. Ei ihme, sillä Ylen virallinen linja on ollut tähän asti täysin Yhdysvaltoja myötäilevä ja esimerkiksi Venäjä-uutisointi on järjestelmällisen propagandistista. Tuleeko amerikkalaisdiplomaateilta piakkoin tiukkasanainen nootti Ylen toimitukselle kirjoituksen julkaisun johdosta? Joutuuko pääministeri Sanna Marin puuttumaan asiaan?

Artikkelissa Lapin yliopiston tutkimusprofessori Timo Koivurova kertaa tunnelmia ulkoministeri Mike Pompeon Rovaniemen vierailulta Arktisen neuvoston kokouksessa toukokuussa 2019. Koivurovan mukaan Pompeon puhe ”oli todella vihamielinen” ja sisälsi pitkän luettelon siitä, ”mitä pahaa Kiina on tehnyt maailmalla”. Koivurova purki tuntojaan arktista yhteistyötä ruotivassa kirjoituksessa, joka sai kitkerää palautetta amerikkalaisdiplomaateilta.

Yhdysvallat on painostanut useita asiantuntijoita Suomessa ja Euroopassa. Trumpin hallinto on vaatinut yhä voimakkaammin ”liittolaisiaan” hylkäämään Kiinan. Pompeon johtaman ulkoministeriön kerrotaan pestanneen 150 diplomaattia keskittymään erityisesti Kiinan aseman heikentämiseen Euroopassa.

”Yhdysvalloista on käynyt täällä henkilöitä järjestämässä keskusteluja”, kertoo vanhempi tutkija Jyrki Kallio Ulkopoliittisesta instituutista. Kallio viittaa suomalaisiin ulkoministeriölähteisiin, jotka ovat myöntäneet, että amerikkalaisten kiinnostus torpata suomalaisten Kiina-yhteistyö on lisääntynyt viime vuosina.

Kallion mukaan Yhdysvaltojen painostuksella on ollut vaikutusta: ”Suomen hallitus, kunnat ja yliopistot ovat alkaneet nähdä Kiinan enemmän uhkana kuin mahdollisuutena”. Kallion mukaan ilmassa on ollut jopa ”paniikkia”. Washingtonin painostuksesta alkanut muutos on tapahtunut hyvin nopeasti.

Yhdysvallat on pyrkinyt vaikuttamaan jo ainakin yhden suomalaisyliopiston Kiina-yhteistyöhön. Amerikkalaiset ovat käyneet paikan päällä vaatimassa, että yliopisto ei saa lisätä yhteistyötä Kiinan kanssa. ”Se on ennenkuulumatonta”, Kallio sanoo, mutta ei kerro, mistä yliopistosta on kyse. Myös muualla Euroopassa yliopistoja on painostettu. Tanskassa Kööpenhaminan yliopisto on jo lopettanut yhteistyön shanghailaisen Fudanin yliopiston kanssa.

Yhdysvaltojen Suomen-suurlähetystön lähetystösihteeri William Couch kiistää painostuksen. Couch ei myöskään tunnusta, että kukaan lähetystön työntekijöistä ”keskittyisi pelkästään Kiinaan”. Hän kuitenkin toistaa amerikkalaisväitteen siitä, että Kiina yrittää vahingoittaa suhteita ”valeinformaatiolla ja kyberkampanjoilla” ja tähän Washingtonin pitää puuttua. Jälleen esiin nostetaan taikasana ”demokratia”, jonka Kiina ”uhkaa murentaa”.

Yhdysvaltojen suorasukaiset vaikuttamisyritykset ovat kiusallisia. Muiden maiden lähetystöt eivät ole lähestyneet suomalaisyliopistoja tällaisessa tarkoituksessa. Yhdysvaltojen suurlähetystön edustajat ovat käyneet ”vuosittain” myös Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa, jossa Kiina on osa tutkimuskenttää. Professori Koivurova pelkää, että Yhdysvallat ”vaarantaa rauhanomaisen arktisen yhteistyön ja edistää strategista ja sotilaallista kilpailua”.

Koivurovan mukaan Kiina ”ei käyttäydy alueella sotilastoimijana”. Arktisen neuvoston jäsenmaana Venäjäkin pitää huolen siitä, että Kiinan rooli pysyy ”taloudellisena sijoittajana”. Amerikkalaisten maalaamat uhkakuvat eivät korreloi reaalimaailman kanssa, Koivurova väittää.

Yhdysvallat näkee Kiinan poliittisena ja taloudellisena kilpailijanaan ja pyrkii ulottamaan suurvaltamittelön myös muiden maiden alueille. Isoksi ongelmaksi on muodostunut myös kiinalaisen teknologiayhtiö Huawein menestys. Yhdysvallat uhkailee ja yrittää kieltää eri maiden yrityksiä ja hallituksia työskentelemästä Huawein kanssa. Kieltoa perustellaan Kiinan harjoittamalla ”vakoilulla”, vaikka kyseessä on vain yritys ajaa Yhdysvaltojen etua. Yhdysvallat lobbaa Suomessakin aktiivisesti Huawei-yhteistyötä vastaan. Mihin tämä painostuspolitiikka johtaa?

Eurooppa on vaikeassa välikädessä: se ei haluaisi suurvaltojen kiistan osapuoleksi, vaan pitää yhteydet auki molempiin suuntiin. Vaikka EU:lla on ongelmansa Trumpin hallinnon kanssa, myös Kiinan ”autoritääriset otteet” huolestuttavat liberaalin arvopohjan Eurooppaa. Tästä huolimatta euromaat haluavat tehdä Kiinan kanssa yhteistyötä kaupan, teknologian ja ympäristönsuojelun saralla. Yhdysvallat taas vaatii vasallejaan näkemään Kiinan vain ”turvallisuusuhkana”.

Kiina ei tietenkään tyydy seuraamaan sivusta amerikkalaisten edesottamuksia. Kiinalaisdiplomaatit Yhdysvalloissa, Australiassa, Britanniassa ja euromaissa ovat ryhtyneet puolustamaan äänekkäämmin Kiinan intressejä. Trumpin kielenkäyttö ja öykkäröivä käytös lienee myös vaikuttanut äänenpainojen koventumiseen Pekingissä. Väittäisin kuitenkin, että Yhdysvallat on Suomelle ja Euroopalle isompi ongelma kuin Kiina tai Venäjä.

Uusi kylmä sota Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä näyttää olevan jo tosiasia. ”Tämä asettaa Euroopan unionin hankalaan tilanteeseen”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin Jyrki Kallio. Eurooppa ja Suomi sijoittuvat ikävästi tämän suurvaltakilpailun keskelle. Mitä tekevät Bryssel, Berliini ja Pariisi, kun Washington vaatii valitsemaan puolensa? Onko Suomen ulkopoliittisella johdolla uskallusta kommentoida asiaa, kun merentakainen isäntämaa jo määrää alamaisiaan asettumaan Kiinaa vastaan?

Pohjois-Korea: Ei tarvetta keskusteluille Yhdysvaltojen kanssa

Pohjois-Korea ei aio palata keskusteluihin Washingtonin kanssa, senioridiplomaatti ja varaulkoministeri Choe Son Hui sanoi lauantaina.

Kommentti annettiin sen jälkeen, kun Soul oli ehdottanut huippukokouksen järjestämistä Pjongjangin kanssa.

Trumpin hallinnon entinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton on myös arvellut, että presidentti Trump saattaa suunnitella uutta tapaamista Kim Jong-unin kanssa lokakuulle.

Etelä-Korean presidentti Moon Jae-in, joka on halunnut ylläpitää suhteita Pohjois-Korean kanssa, onkin ehdottanut uutta tapaamista Kimin ja Trumpin välillä, sanoen että Etelä-Korea tekee kaikkensa, jotta tapaaminen onnistuisi.

Pohjois-Korea on viime aikoina suhtautunut nuivasti Soulia kohtaan, johtuen Etelä-Koreasta rajan yli lennätetystä propagandasta. Pohjois-Korean vastaisen kansalaisryhmän jäsenet vapauttivat pohjoiseen ilmapalloja, joissa oli Kim Jong-unin hallintoa kritisoivia lehtisiä.

Vastineena provokaatiolle, Pohjois-Korea räjäytti Koreoiden välistä lähentymistä symboloivan yhteydenpitotoimiston omien rajojensa sisällä. Maan armeija ilmoitti ensin ryhtyvänsä sotilaallisiin vastatoimiin etelänaapuriaan vastaan, mutta suunnitelmat keskeytettiin myöhemmin.

Pjongjang ”ei tunne mitään tarvetta” tavata kasvotusten amerikkalaisten kanssa, varaulkoministeri Choe kertoo Pohjois-Korean virallisen uutistoimiston KCNA:n julkaisemassa lausunnossa.

”Unelmoijat” ovat herätelleet toiveita ”lokakuun yllätyksestä”, Choe toteaa tylysti. ”Yhdysvallat on väärässä jos se kuvittelee, että neuvottelut johtaisivat mihinkään”, hän lisää.

Choen mukaan ”Washington näkee Korean demokraattisen kansantasavallan ja Yhdysvaltojen välisen dialogin ainoastaan keinona kääntää huomio pois maan omasta poliittisesta kriisistä”.

Varaulkoministeri kertoo Korean demokraattisen kansantasavallan luoneen ”yksityiskohtaisen strategisen aikataulun”, jonka mukaan toimitaan Washingtonin muodostaman ”pitkäaikaisen uhan” suhteen.

Keskustelut, joilla tähdättiin Pjongjangin ydinaseriisuntaan, ovat olleet jäissä siitä saakka kun Trumpin ja Kimin Hanoin huippukokous epäonnistui varhain viime vuonna. Yhdysvallat ei ollut valmis tekemään myönnytyksiä pakotteiden suhteen, eikä Pohjois-Korea ollut valmis luopumaan aseistaan.

Viimeaikaisten raporttien mukaan Yhdysvaltojen varaulkoministeri Stephen Biegun vierailee Soulissa ensi viikolla keskustelemassa siitä, miten Pohjois-Korean kanssa voitaisiin edetä. Etelä-Korean ulkoministeriö ei ole vielä vahvistanut matkaa.

Kiina, Hongkong ja lännen mureneva hegemonia

Miten Yhdysvaltojen hallinto reagoisi, jos paljastuisi, että useat Kiinan valtiolliset toimijat ovat auttaneet separatismia lietsovia ryhmiä järjestämään levottomuuksia maassa? Washington varmaankin uhkaisi Kiinaa sodalla.

Kuitenkin Yhdysvallat on itse jäänyt kiinni vastaavista operaatioista Hongkongissa. Noin kaksi miljoonaa dollaria oli korvamerkitty Kiinan vastaisen protestiliikkeen tukemiseen Hongkongissa. Amerikkalaiset ovat käyneet myös paikan päällä kouluttamassa ”demokratia-aktivistien” johtoa.

Vastavuoroisesti on nähty myös Hongkongin aktivistijohdon vierailuja Washingtonissa, jossa on pidetty Kiinaa kritisoivia lehdistötilaisuuksia. Luultavasti kyseessä on vasta jäävuoren huippu, ja suuri osa läntisten tiedustelupalvelujen ja muiden toimijoiden myyräntyöstä on yhä pimennossa.

Kun Kiina vastasi kuukausien väkivaltaisiin epävakauttamisyrityksiin uudella turvallisuuslailla, länsimaissa älähdettiin ja Kiinan toimet tuomittiin laajasti. Yhdysvalloissa edustajainhuone hyväksyi välittömästi lakiesityksen, jossa vaaditaan tiukkoja pakotteita kiinalaisia johtohenkilöitä ja Hongkongin poliisia vastaan.

Kuten Kiinan tuntija Martin Jacques kysyy, olisiko mikään länsimaa hyväksynyt kuukausia kestäviä katumellakoita ja tuhotöitä yhdessä sen suurkaupungeista ilman vastatoimia? Fakta on, että länsi olisi toiminut Kiinan tavoin, ellei vieläkin voimakkaammin.

Jacquesin mielestä lännen tulisi kantaa oma vastuunsa tapahtuneesta. Länsimaat ylistivät ja rohkaisivat Kiinan vastaista aktivismia Hongkongissa; itse asiassa angloamerikkalainen rahoitus, koulutus ja muu tuki mahdollistivat koko projektin. Missään vaiheessa Yhdysvallat, Britannia ja EU-maat eivät tuominneet ”mustan blokin” aktivistien vigilantismia, vain Kiinan hallitusta syyllistettiin.

”Yksi maa, kaksi järjestelmää” oli alun perin Kiinan myönnytys Britannialle Hongkongin autonomisen hallintoalueen suhteen. Mutta länsi ei voinut hyväksyä Kiinan suvereniteettia. Britannia, joka ei ole kyennyt irtautumaan kolonialistisesta menneisyydestään, piti selviönä, että Hongkong kuului oikeasti yhä ”brittiläiseen maailmaan”. Tästä johtui jatkuva, ylimielinen Hongkongin sisäisiin asioihin sekaantuminen.

Nyt tuo illuusio on murrettu ja Kiina on osoittanut lännelle, että Hongkong on osa Kiinaa, eikä enää mikään lännen sillanpääasema Kiinan vakoilemiselle ja epävakauttamisprojekteille. Asiasta ei enää keskustella, eikä läntinen kitinä ”ihmisoikeusrikkomuksista” johda mihinkään. Washingtonin tukeman ”demokratialiikkeen” johtohahmot ovat jo paenneet Hongkongista.

YK:n ihmisoikeusneuvoston kokoontumisessa Genevessä, 53 maata tuki Kiinan uutta turvallisuuslakia ja 27 vastusti. Turvallisuuslain tuomitsivat tietysti Yhdysvallat, Japani, Taiwan sekä EU. Suomi liittyi euromaana kuuliaisesti Kiinan vastaiseen rintamaan. Tästä huolimatta, EU tulee tekemään tulevaisuudessa yhä kasvavassa määrin yhteistyötä Kiinan kanssa.

Kokoomuksen Petteri Orpo tuomitsi ”jyrkästi” Kiinan päätöksen ja vaati hallitusta ottamaan selkeästi kantaa Hongkongin [länsisidonnaisuuden] puolesta. Jopa vasemmiston äänitorvi, Kansan uutiset, siteeraa ulkoministeri Pekka Haavistoa, jonka mukaan Hongkongia koskevassa turvallisuuslaissa on ”monia huolestuttavia piirteitä”.

EU:lla saati Suomella ei ole mitään sananvaltaa Kiinan politiikkaan. Tästä huolimatta sosiaalisessa mediassa elämöivät turvallisuuspolitiikan diletantit ovat vaatineet Marinin hallitusta tuomitsemaan Kiinan ja tukemaan ”vapautta ja demokratiaa”, ts. lännen sekaantumista Kiinan asioihin. Suomen ei kannattaisi osallistua Kiinan ja Yhdysvaltojen mittelöihin, vaan huomioida realistisesti muuttunut maailman tilanne.

Elämme murrosaikaa, jossa lännen hegemonia on murenemassa ja uusi, liberalismin jälkeinen aika, tekee tuloaan. J.K. Paasikiven vanhan toteamuksen mukaan ”tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku”. Tämä näyttää olevan erityisen vaikeaa heille, jotka yhä ripustautuvat väistyvään aaterakennelmaan ja länsikeskeisiin ulkopoliittisiin näkemyksiin.