Neljän vuosikymmenen ajan, niin rikkaiden kuin köyhienkin maiden eliitit lupailivat, että uusliberaali talouspolitiikka johtaa talouskasvuun, joka hyödyttää lopulta jopa kaikkein köyhimpiä. Näin ei ole tapahtunut, joten onko mikään ihme, jos luottamus eliitteihin ja liberaaliin demokratiaan on romahtanut, kysyy amerikkalainen ekonomisti Joseph Stiglitz.

Kylmän sodan lopussa, 1990-luvun alussa, Francis Fukuyama julkaisi ylistetyn teoksensa, joka ennusti \”historian loppua\”. Kommunismin piti Fukuyaman mukaan olla viimeinen este, jonka kaaduttua koko maailma siirtyisi liberaaliin demokratiaan ja markkinatalouteen. Monet olivat Fukuyaman kanssa samaa mieltä. Tänä päivänä hän lienee itsekin tietoinen teesinsä virheellisyydestä. Onpa tämä kapitalismin puolestapuhuja toivonut jopa jonkinlaisen \”sosialismin paluuta\”.

Joka tapauksessa finanssigurujen vakuuttelu siitä, että sääntelemättömät vapaat markkinat johtaisivat \”jaettuun hyvinvointiin\”, ei mene enää läpi tänä päivänä. Todistusaineisto kertoo aivan päinvastaista. Stiglitzin mielestä on ihan oikein, että uusliberalismi on menettänyt uskottavuutensa. Hänen mukaansa se on horjuttanut demokratiaa jo neljänkymmenen vuoden ajan.

Uusliberalismin säätämä globalisaatio jätti niin yksilöt kuin kokonaiset yhteiskunnat heitteille, Stiglitz sanoo. Pääomamarkkinoiden vapauttaminen johti ylilyönteihin. Jos esimerkiksi johtava presidenttiehdokas kehittyvässä maassa ei ollut Wall Streetin mieleen, pankit uhkasivat vetää rahansa pois. Äänestäjien oli tehtävä valinta: oli alistuttava Wall Streetin vaatimuksiin tai kohdattava ankara talouskriisi. \”Rahan ja vallan kadulla\” oli enemmän poliittista valtaa kuin äänestäjillä.

Jopa rikkaissa maissa kansalaisille sanottiin, etteivät he voi päättää asioistaan, olipa kyseessä sitten sosiaaliturvajärjestelmä, palkkaus, verotus tai valtion taloudenhoito. \”Jos maa menettää kilpailukykynsä, työpaikat katoavat ja te kaikki kärsitte\”, finanssieliitti antoi ymmärtää. Eri maiden eliitit lupasivat talouskasvun tuovan turvaa ja vaurautta kaikille, mutta toisin kävi. Kasvu on hidastunut ja talouden voitot ovat päätyneet harvojen käsiin.

Tavalliset ihmiset tuntevat itsensä petetyiksi, arvelee Stiglitz ymmärtävään sävyyn. Nyt myös vaikutusvaltaiset superrikkaat joutuvat kokemaan tämän suuren huijauksen poliittiset seuraukset. Moni miettii jo vakavissaan, kuten ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, että maailma ilman miljardöörejä voisi olla parempi ja oikeudenmukaisempi paikka.

Stiglitzin mielestä uusliberaali aikakausi on ollut kaikkea muuta kuin \”liberaali\”. Se nosti valtaan talousopin, jonka vartijat eivät suvainneet toisinajattelua. Taloustieteilijöitä, jotka omasivat uusliberalismin dogmeista poikkeavia näkemyksiä, vieroksuttiin. Uusliberalismi ei synnyttänyt myöskään Karl Popperin puoltamaa \”avointa yhteiskuntaa\”, jonka nimeen miljardööri ja kansantalouksia kaatanut sijoittaja George Soros kyynisesti vannoo.

Stiglitzin mielestä edes vuoden 2008 finanssikriisi ei saanut ihmisiä ymmärtämään, että nämä näennäisen \”vapaat markkinat\” eivät sellaisenaan toimi. Hän väittää, että etenevä \”ilmastokriisi\” voi vielä muuttaa asennoitumista. Muuten uusliberalismi voi kirjaimellisesti tehdä lopun koko ihmiskunnasta.

Itse en luottaisi siihen, että kapitalismi tarvitsee vain korjausliikettä ja \”vihreää aaltoa\”. Ilmastonmuutokseen vetoaminen tuntuu myös olevan uusi rahastuskeino. Maksajiksi joutuvat jälleen tavalliset kansalaiset, eivät suuryritykset, saastuttava sotateollisuus tai valtiot. Stiglitz kritisoi \”sääntöpohjaista liberaalia järjestystä\”, mutta ei tunnu haluavan todella korvata sitä. Tässä mielessä hän on maailmanjärjestyksen muutoksen suhteen yhtä ymmällään kuin Francis Fukuyama.

Voi toki käydä niinkin, että uusliberalismin kameleontit kykenevät muodonmuutokseen taas kerran, ja ryhtyvät elämään uutta elämää yhteiskunnissa, joissa valtio suitsii pääoman liikkeitä ja kontrolloi myös suuryrityksiä. Tätä mieltä on brittiläinen yhteiskuntateoreetikko David Harvey, jonka mielestä liberaali projekti jatkaa olemistaan liittoutumalla \”uusfasismin\” kanssa. Valitettavasti kansallismieliset puolueetkaan eivät ole valmiita irtautumaan uusliberaalista talouspolitiikasta. Osataanko \”autoritaarinen kapitalismi\” markkinoida kansalle? Näyttääkö Singapore mallia?

Taloustieteen Nobelilla palkittu Joseph Stiglitz puolestaan pelkää, että \”autokraattiset johtajat\” ja \”demagogit\” voivat saada meidät \”kääntämään selkämme tieteelle ja suvaitsevaisuudelle\”. Tässä hän on ainakin hieman hakoteillä. Esimerkiksi \”autoritaarinen\” Kiina on jo tekoälytutkimuksen etulinjassa, samoin Venäjä. Kansallismielinen Unkari ei halua pakolaisia, mutta on valmis kaupankäyntiin ja yhteistyöhön niin Venäjän, Kiinan, kuin \”illiberaalia demokratiaa\” karsastavien länsimaidenkin kanssa.

Mitä Stiglitzin peräänkuuluttamaan suvaitsevaisuuteen tulee, Euroopassa rauhanomaisen rinnakkaiselon rajoja on kivuliaasti koeteltu pakolaiskriisin puhkeamisesta saakka. Tarvitaan tosiaankin \”historian uudelleensyntymistä\”, mutta suunta saattaa olla konservatiivisempi kuin valistusajattelun elpymistä haikaileva Stiglitz haluaisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s