Janan Ganesh kirjoittaa Financial Times-lehdessä populismista. Globalistien talouslehdessä populisteja ei katsota hyvällä, ja Ganeshin kirjoitus noudattaa tietysti lehdelle tyypillistä linjaa.

Financial Times on aiemmin arvioinut, että nykyisenlainen populismi on finanssikriisin perintöä, jossa häviäjiä ovat \”liberaali demokratia ja avoimet kansainväliset rajat\”. Olen itse käsitellyt blogissani populismia oikealta vasemmalle, mutta arvioidaan aihetta vielä hieman lisää.

Populisteja on noussut esiin kaikkialla, jos toimittaja Ganeshia on uskominen. Heitä löytyy nyt idästä ja lännestä, Filippiineiltä Yhdysvaltoihin. Eurooppalainen populismin haara on saanut Boris Johnsonin pääministeriyden myötä joukon jatkoksi myös Iso-Britannian. Brasiliakin liittyi Ganeshin mukaan populistien aikajanalle, kun oikeistoliberaali Jair Bolsonaro valittiin maan presidentiksi (Yhdysvaltojen tuella, mutta kuitenkin).

Liberaalin demokratian edustajat pelkäävät tulevansa jonkinlaisen \”Popinternin\” piirittämiksi ja horjuttamiksi, Ganesh kirjoittaa. Siinä missä kommunistinen internationaali, Komintern, otti käskynsä vastaan Neuvostoliiton aikaisesta Moskovasta, \”globaalia populistiliikettä\” johdetaan tällä hetkellä Trumpin Washingtonista käsin. Trump on tullut paremmin juttuun vahvojen johtajien kuin Washingtonin perinteisten liittolaisten kanssa, Ganesh valittaa. Presidentti Niinistökin vaikuttaa vanhan liiton atlantistina olevan ymmällään ja ärtynyt.

On kuitenkin virhe puhua populismista kuin se olisi monoliitin kaltainen, yhtenäinen rintama. Tämä antaa Ganeshin mielestä populisteille myös liikaa painoarvoa. Vaikka populismin kannattajia on numeerisesti paljon ja heitä löytyy maantieteellisesti jo melkein mistä tahansa, he eivät omaa riittävää koheesiota. Syvin juopa vallitseekin Ganeshin mielestä Yhdysvaltojen ja muiden maiden populististen voimien välillä.

Se, mitä Trump vaalikampanjassaan tuomitsi \”globalismina\”, on muun maailman mielestä usein vain \”amerikkalaisuutta\”. Ranskalainen tai aasialainen kansallismielisyys saattaa yhä erottua amerikkalaisesta (tai ainakin anglosaksisesta) mielenmaisemasta, jota sävyttää kaupallisuus, individualismi ja liberaali moraalikäsitys. Näiden maiden populistit eivät välttämättä ota mallia Trumpin tyylistä ja ulosannista, vaikka Trump olisikin heistä edeltäjiään mieluisampi presidentti.

Populistien keskinäiset erimielisyydet ovat kasvussa, Ganesh väittää. Esimerkiksi filippiiniläinen populistijohtaja Rodrigo Duterte katsoo mieluummin Kiinan kuin Yhdysvaltojen suuntaan, joten ristiriita Trumpin hallinnon intressien kanssa on ilmeinen. Trump tuli juttuun Intian populistisen pääministeri Narendra Modin kanssa, mutta silti Yhdysvallat kiistelee Intian kanssa kauppasopimuksesta. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan puolestaan on järkyttänyt Yhdysvaltoja ja Nato-johtoa ostamalla ohjuspuolustusjärjestelmän Venäjältä.

Jopa Trumpin suhteet Yhdysvaltojen vanhaan liittolaiseen, Englantiin, ovat pinnallisemmat kuin arvellaan. Edes brexitiä janoavat brittiäänestäjät eivät innostuneet Trumpin ehdotuksesta, että amerikkalaisyritykset ostaisivat Iso-Britannian julkisen terveydenhuollon. Diilimies Trump on edeltäjiensä tavoin yksityistämisen ja liberalismin asialla, vaikka vanhan järjestyksen puolestapuhujat vieroksuvat miestä. Mielestäni populistit, jotka eivät vastusta liberaalia talouspolitiikkaa, eivät tarjoa todellista muutosta. Maahanmuuttokriittisyydellä tai poliittisesti epäkorrekteilla lausunnoilla ei ole merkitystä, mikäli populistit, vanhojen puolueiden tavoin, tukevat nykyistä talousjärjestelmää.

Ganesh uskoo, että populistit saattavat horjuttaa olemassa olevaa maailmanjärjestystä. Mutta hän epäilee, kykenevätkö populistit toimimaan omillaan. Davosin rahaeliitti saattaa edelleen vetää pidemmän korren ja käyttää nationalisti-utopisteja hyväkseen. Pelkkä ajatuskin \”kansainvälisestä populistisesta liikkeestä\” on ristiriitainen: eri maiden kansalliset intressit saattavat joutua törmäyskurssille, vaikka joitakin yhtäläisyyksiä löytyisikin. Myös populistinen retoriikka saattaa rikkoa välejä helpommin kuin luoda ylikansallisia kumppanuussuhteita, epäilee Ganesh. Itse kysyisin myös, saako EU:n parlamentissa toimiva uusi kansallismielisten Identiteetti ja demokratia-ryhmä mitään aikaan? Ryhmän taustaideoija, populistijohtaja Matteo Salvini, uhkapelasi itsensä jo ulos Italian hallituksesta.

Yhdysvallat on hankala johtaja populistimaille. Manner-Euroopalla on omat tapansa, joihin trumpilaisuus ei erityisen hyvin istu. Sanelu- ja pakotepolitiikka ei myöskään tuo ystäviä. Itä-Euroopan traumavaltioille tosin riittää, että Valkoisen talon johto on Venäjä-vastainen. Kun Singaporen ja Malesian johtajat puhuivat \”aasialaisista arvoista\” 90-luvulla, ne edustivat samalla vastavoimaa amerikkalaiselle materialismille. Eurooppa tarvitsisi itsenäisesti ajattelevia johtajia, jotka eivät enää haluaisi olla Amerikka-johtoisen Lännen™, saati sen taustalla vaikuttavan globalistieliitin, säyseitä takuumiehiä. Tällaisesta finanssipiirien toimittaja Ganesh ei tietenkään kirjoita mitään.

Kun Kominternin neuvostojohto huomasi maailmanlaajuisen vallankumouksen liian vaikeaksi saavuttaa, he tyytyivät keskittämään valtaansa ja lujittamaan ideologiaansa kotona. Trump ja kumppanit voivat joutua toimimaan samoin, arvelee Ganesh. Hänen mielestään tätä voidaan kutsua \”yhden-maan-populismiksi\”. Se ei välttämättä kuulostaisi hassummalta, jos Suomikin pääsisi populismin avulla irti ylikansallisesta ikeestä, hämäristä isäntämaasopimuksista ja ahneista kaivosyhtiöistä. Niin ei vain taida käydä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s