Carl Schmitt, brexit ja oikeistopopulismi

Toimittaja Samuel Earle on huolissaan siitä, että eurooppalaisen oikeistopopulismin myötä ”fasismi” olisi hiipimässä takaisin tämän päivän polarisoituneeseen politiikkaan. Ylikansallinen korporaatiofasismi ei häntä huoleta, saati Israelin väkivaltainen etnonationalismi. Juutalaistaustaista Earlea vaivaa ainoastaan Euroopan kansallismielinen populismi.

Esimerkiksi hän nostaa Italian sisäministeri Matteo Salvinin, joka viime heinäkuussa, Benito Mussolinin syntymäpäivänä, twiittasi huumorilla Mussolininkin siteeraaman Julius Caesarin sanonnan, tanti nemici, tanto onore, ”paljon vihollisia, paljon kunniaa”. Earle uskoo, että sama ”fasismin aave” kummittelee muuallakin, missä kritisoidaan liberalismia, maahanmuuttoa ja ”kulttuurimarxismia”.

Toimittajaa ärsyttää myös, että tässä aikamme ”kuumeisessa ilmapiirissä”, saksalaisen juristin ja poliittisen teoreetikon, Carl Schmittin, ajatukset ovat, Financial Times-lehteä lainaten, ”taas muotia”. Schmitt oli tutkija, mutta myös varhaisen kansallissosialismin ja fasismin sympatisoija, joka näki politiikan olevan kilpailevien faktioiden välistä taistelua. Vihollisen käsite oli oleellinen osa poliittista identiteettiä, Schmitt ajatteli. Jos vihollista ei olisi, sellainen täytyisi keksiä. ”Kerro minulle keitä vihollisesi ovat, ja minä kerron sinulle kuka olet”, Schmitt sanoi. Ilman vihollisia ei ole politiikkaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Schmittistä tuli epähenkilö akateemisessa maailmassa; hänen ei enää annettu opettaa saksalaisissa yliopistoissa. Sitten Schmittin kuoleman vuonna 1985, hänen arvostuksensa on alkanut taas kasvaa. Princetonin yliopiston politiikan professorin, Jan-Werner Müllerin, mielestä Schmitt oli ”1900-luvun lahjakkain liberalismin kriitikko”. Earlen mielestä taas Schmittin maineenpalautusta huolestuttavampaa on hänen ajattelunsa merkityksellisyys ajassamme. Myös Xi Jinpingin Kiinassa on perehdytty Schmittin näkemyksiin.

Schmittin merkittävin teos on varmaankin Poliittisen käsite, jota pidetään yleisesti yhtenä modernin poliittisen ajattelun tärkeimmistä kirjoituksista. Schmittin kirjan ensipainos julkaistiin jo vuonna 1932, vain vuotta ennen kun hän liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Schmittille ystävän ja vihollisen erottelu oli kaiken politiikan integraalinen, jopa eksistentiaalinen, perusta. Hänen ajatteluaan määrittivät myös radikaali poliittinen pluralismi ja multipolaarisen maailman puolustus. Globalismin kriitikot ovat myös saaneet ideoita Schmittiltä.

Earle näkee häivähdyksen schmittiläisestä ajattelusta Englannin brexit-kamppailun sotaisassa retoriikassa ja nostalgisessa menneisyyden haikailussa. Schmittin teoriat osoittavat, että sota palvelee myös toista tarkoitusta poliittisessa mielikuvituksessa: se tuo ihmisiä yhteen, antaen tunteen tarkoituksesta ja yhteenkuuluvuudesta. Sota ja viholliskuva luovat koossapitävää identiteettiä: jos vihollisesta on selkeä kuva, myös kuva omasta itsestä selkiintyy.

Earlen mielestä tämä ”fantasia” on sisäsyntyinen kaikissa kansallismielisissä liikkeissä. Maahanmuuttoon viitataan usein ”maahantunkeutumisena” ja sisäpoliittiset vastustajat ovat ”maanpettureita”. Unkarin Fidesz-puolue on jopa ottanut nimensä latinan kielen sanasta fides, joka tarkoittaa uskoa, luotettavuutta ja lojaaliutta. Tämän päivän vieraantuminen ja eripura vaivasi myös 30-luvulla Schmittin Saksaa. Schmittin liberalismin kritiikki on löytänyt vastaanottajia vasemmistoajattelijoiden keskuudessa, mutta hänen huomionsa ”ulkoisista uhkatekijöistä” on varmistanut, että Schmittin luontevimmat perilliset löytyvät oikeistoradikaalien  ja nativistipopulistien keskuudesta.

Scmittin hyökkäys liberalismia vastaan on säilyttänyt relevanttiutensa; itse asiassa nykyinen poliittinen korrektius, individualismi ja angloamerikkalaisen ”liberaalin demokratian” heikentyminen tekevät Schmittin ajatuksista yhä ajankohtaisempia. Francis Fukuyaman epäonnistunut teesi ”historian lopusta” kummittelee vielä transatlantistien mielissä, mutta vaikka ismit ja periaatteet on sivuutettu talouden ja geopolitiikan tieltä, hekin ovat löytäneet vihollisensa tässä ajassa: Venäjän ja Kiinan.

Myös Euroopan unioni on Britannian euroeroa vaativille hyvä vihollishahmo. Earlen mielestä brexit on osittain vihollisen etsimistä. Ajatellaan, että brittiläinen yhteiskunta on muuttunut steriiliksi ja heikoksi. Brexit on osoittautunut tilaisuudeksi palauttaa vallan ja kontrollin tunne. EU on täydellinen vihollinen tätä silmällä pitäen, Earle esittää. Oikein muotoiltuna, se edustaa perusbritille kolmea vihollista yhdessä paketissa: vanhoja mannermaisia kilpailijoita eli Saksaa ja Ranskaa, maahanmuuttajia ja euroeliitin tukahduttavaa byrokratiaa.

Kansanäänestyksen aikoihin nämä ”viholliset”, pakattuna yhteen instituuttiin, edustivat suoranaista eksistentiaalista uhkaa Brittein saarille. EU:ta verrattiin uuteen natsi-Saksaan, itäeurooppalaiset ja maahanmuuttajat olivat potentiaalisia Isis-terroristeja, ja Bryssel uhkasi tuhota loputkin kansallisista traditioista. Earlen mielestä brexit edustaa myös jälki-imperialistista melankoliaa, maailmansodan nostalgiaa ja menneisyyden Britanniaa, joka ei ollut mikään naurettava ”pikku-Britannia”, vaan oman aikansa suurvalta, imperiumi. Vaikka se ei hajonnutkaan äkillisesti kuin Neuvostoliitto, brittiläisen maailmanvallan aika on kuitenkin peruuttamattomasti ohi.

Schmittin politiikka on tehnyt paluun Euroopassa, mutta toimittaja Earle ei taida täysin ymmärtää miksi. Hänen pilkkaamansa ”nostalgia”, ”menneisyyteen katsominen” ja ”kansallismielisyys”, eivät ole syntyneet mistään pahansuovasta, fasistisesta ajattelusta, vaan kansan syvien rivien aidosta huolesta oman tulevaisuutensa suhteen. Poliittinen eliitti on tehnyt vuosien ajan vääriä valintoja, eikä sen liberaali ja kosmopoliittinen ”arvopohja” puhuttele enää juuri ketään. Myös Euroopan unionin jäsenmaiden suvereeniutta rapauttava pyrkimys federalismiin on johtanut kansallismielisten puolueiden ja poliitikkojen suosion kasvuun EU:n jäsenmaissa.

Italian Matteo Salvinia ei arvosteta kotimaassaan siksi, että hän ”flirttailisi fasismin kanssa”, vaan koska hän ottaa kansan huolenaiheet tosissaan ja yrittää tehdä jotain muuttaakseen asioiden masentavaa nykytilaa. Viktor Orbánia ei myöskään arvosteta siksi, että hän on ”konservatiivi”, vaan koska hän pysäytti hallitsemattoman maahanmuuton virran Unkariin heti alkuunsa, eurokraattien vastustuksesta huolimatta. Suvereenius, turvallisuus ja identiteetti ovat ihmisille tärkeitä: Carl Schmitt olisi voinut kertoa tämän kansasta vieraantuneelle eliitille, sekä toimittaja Earlelle.

Julian Assangen pidätys ja kaventuva sananvapaus

Maailmalla on uutisoitu laajasti siitä, että tietovuotosivusto Wikileaksin perustaja Julian Assange on poistettu Ecuadorin Britannian suurlähetystön tiloista ja pidätetty.

Ecuadorin nykyinen hallitus peruutti Assangelle myöntämänsä turvapaikkastatuksen vedoten tämän epäasialliseen käyttäytymiseen. Assange on majaillut Ecuadorin Lontoon suurlähetystössä aina vuodesta 2012 asti, eli jo seitsemän vuoden ajan.

Wikileaks-sivuston mukaan Britannian salainen poliisi kävi hakemassa Assangen Ecuadorin tilauksesta; Lontoon poliisi vahvisti asian verkkosivuillaan julkaisemassaan tiedotteessa, mutta maailmalle on jo levinnyt myös videokuvaa siitä, kuinka valkopartaista Assangea raahataan väkisin ulos lähetystön tiloista.

Kirjoitin viime marraskuussa siitä, että Assange saatetaan luovuttaa Yhdysvaltoihin, missä häntä odottavat raskaat syytteet ulkoministeriön salaisten dokumenttien vuotamisesta julkisuuteen. Wikileaks-sivuston kautta on julkaistu muun muassa arkaluontoisia tietoja Guantanamon vankileirin oloista sekä raportteja Afganistanin ja Irakin sodista. Vuonna 2016 Wikileaks toi julkisuuteen myös Yhdysvaltojen demokraattipuolueen sähköposteja ja asiakirjoja.

Toinen kuuluisa tietovuotaja, Venäjällä oleileva amerikkalainen Edward Snowden, on kommentoinut Assangen pidätystä twitter-seinällään. Snowdenin mielestä kuvat siitä, kuinka Britannian viranomaiset raahaavat palkintoja-ansaitsevan journalismin julkaisijaa ulos Ecuadorin suurlähetystön tiloista, päätyvät historian kirjoihin. \”Assangen kriitikot voivat olla mielissään, mutta tämä on synkkä hetki lehdistön vapaudelle\”, Snowden kirjoittaa.

Myös Suomessa mennään sananvapauden suhteen tiukempaan suuntaan. Presidentti Niinistö on jo todennut, että ensi vaalikaudella tarvitaan uusia turvallisuuslakeja, \”jotka vastaavat ympäröivän maailman realiteetteja\”. Eduskunnan vaalikauden päättäjäisissä Niinistö painotti, että on olemassa muitakin kuin vain sotilaallisia uhkia. \”On myöskin siviilitahoja, yksityisiä toimijoita, jotka osaavat olla vallan penteleen ilkeitä\”, Niinistö kertoi toimittajille.

Assangen pidätys ei varmasti jää viimeiseksi. Mitä sitten Niinistö tarkoitti \”penteleen ilkeillä\” yksityishenkilöillä? Nykypolitiikkaa kritisoivia kansalaisaktivisteja? Vaihtoehtomedioiden sisällöntuottajia? Epäilen, löytyykö Suomesta toimittajaa, joka utelisi presidentiltä tarkennusta. Erikoista kuitenkin on, että eniten \”demokratiasta\” ja \”avoimesta yhteiskunnasta\” puhuvat tahot haluavat vain lisätä \”väärin ajattelevien\” kansalaisten valvontaa ja sensuuria.

Xinhua ja Antti Rinteen Nato-kommentti

Antti Rinne

Kiinalaisen uutistoimisto Xinhuan mukaan Suomen mahdollisuus liittyä Natoon menetti uskottavuutta SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen Nato-lausunnon jälkeen.

Uutisointi liittyy viime viikkoiseen MTV:n Asian ytimessä-ohjelmaan, jossa Rinne totesi, ettei ole lainkaan vakuuttunut siitä, että Suomi otettaisiin Naton jäseneksi. Rinne sanoi, että \”tässä tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen presidentin epävarmuustekijät kansainvälisessä politiikassa vaikuttavat, en ole yhtään vakuuttunut siitä, että meitä edes hyväksyttäisiin Natoon, jos me hakisimme [jäsenyyttä]\”.

Kerrankin demarin suusta kuulee jotain, joka edes muistuttaa järkevää lausuntoa. Länttä nuoleva ja sotilasliittoa fanittava lehdistömme puhuu nyt Rinteen \”Nato-sammakosta\” ja siitä, kuinka Rinne \”upposi Nato-suohon\”, mutta todellisuudessa hän sanoi vain, niin kuin asiat ovat. Reaalipolitiikka on vaikea laji, ja suomalaiset häkeltyvät heti, jos jokin ulkomainen taho kirjoittaa Suomesta vähänkin arveluttavaan sävyyn.

Kiinan valtiollinen uutistoimisto Xinhua on kirjoittanut asiasta otsikolla \”Suomen mahdollisuus liittyä Natoon menettänyt uskottavuuttaan pääministeriehdokkaan kommentin jälkeen\”. Odotettavissa lienee piakkoin rautaisannos Kiina-vastaista ja Nato-myönteistä propagandaa suomalaiselta valta(vale)medialta, kun Xinhua uskalsi väittää, että Suomen Nato-suhde on saanut \”uuden käänteen\” Rinteen kommentin seurauksena.

Nato-jäsenyyttä haluavat suomalaiset ovat pieni, mutta äänekäs vähemmistö, joka pitää asiasta melua iltapäivälehtien kommenttiosioissa, keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa. Nyt tämä porukka on tullut siihen johtopäätökseen, ettei Antti Rinteestä ole pääministeriksi. Mieshän \”on pilannut Suomen maineen\” ja tehnyt \”hallaa Suomen turvallisuuspolitiikalle\” (itseäni huolettaisi enemmän, jos ulkomaiset Nato-joukot ryhtyisivät päivystämään Suomen maaperällä vakituisesti).

Kokoomuksen Nato-Petteri Orpo ja kumppanit säikähtivät myös Rinteen kommenttia. Presidentti Niinistönkin piti pikaisesti antaa lausunto, jonka mukaan \”Suomi voi edelleen hakea Nato-jäsenyyttä halutessaan\”. Todellisuudessa Yhdysvallat ja Nato voivat jo nykyisen isäntämaasopimuksen puitteissa tulla kylään milloin vain, eli koko keskustelu Nato-jäsenyydestä on jokseenkin turhaa. Turvatakuita taas haluavat eräät, jotka inhoavat naapurimaatamme ja elävät yhä henkisesti kylmän sodan aikaa.

Presidentti Niinistö ilmaisi taannoin kaipaavansa vaalikeskusteluun myös turvallisuuspoliittisia puoluenäkökantoja. En tiedä halusiko hän oikeasti mitään keskustelua aiheesta, mutta nyt, kiitos Antti Rinteen, asiaa on edes hieman avattu näin vaalien loppusuoralla. Ilmeisesti avaus ei kuitenkaan erityisesti miellyttänyt Lännen-Saulia? Ehkä Rinne ja Kiinan uutistoimisto tekivät Suomelle palveluksen. Nato-intoisimmat tietenkin toivovat nyt, ettei SDP voittaisi vaaleja; katsotaan, miten käy.

Neokonservatismi ja sionismin rooli lännen politiikassa

Israelissa järjestetään tänään parlamenttivaalit. Pääministeri Benjamin Netanjahu tavoittelee neljättä perättäistä voittoa itselleen ja Likud-puolueelleen. Vaaleissa ei ole todellisia vaihtoehtoja: tuloksena voi olla vain oikeistohallitus tai vieläkin oikeistolaisempi hallitus, sillä kaikki suurimmat puolueet edustavat tiukan linjan sionismia. Palestiinalaisväestö on siis vaalien häviäjä, oli lopputulos mikä tahansa.

Yhdysvalloissa ja länsimaissa Israelin asiaa on edistetty myös niin kutsutun neokonservatismin välityksellä, vaikka Israelin intressien puolustaminen on vakiintunut positio niin demokraattien kuin republikaanienkin keskuudessa. \”Mitä neokonservatismi tarkoittaa?\”, väitetään George W. Bushin kysyneen isältään, George Bush vanhemmalta. \”Haluatko nimiä vai kuvauksen?\”, kysyi isä pojaltaan. \”Kuvauksen\”, vastasi G.W. \”No, yhdellä sanalla, se tarkoittaa Israelia\”, isä-Bush vastasi.

Tätä keskustelua siteeraa Andrew Cockburn kirjassaan Rumsfeld: His Rise, Fall, and Catastrophic Legacy (2007): neokonservatiivit ovat kryptoisraelilaisia. Heidän todellinen lojaaliutensa kuuluu vain Israelille. Tätä asemoitumista on määritellyt heidän oppi-isänsä, filosofi ja poliittinen ajattelija Leo Strauss vuoden 1962 luennossaan, \”Miksi me säilymme juutalaisina\”, jossa kryptoisraelilaisten määritelmään sisällytetään myös diasporassa asuvat juutalaiset.

Kirjassaan Cultural Insurrections, Kevin MacDonald on määritellyt neokonservatismin \”monimutkaisesti lukkiutuneeksi ammatti- ja perheverkostoksi, jossa juutalaiset kommentaattorit ja organisoijat juutalaisten sekä ei-juutalaisten myötätuntoa hyödyntäen pyrkivät valjastamaan Yhdysvaltojen vaurauden ja voiman Israelin palvelukseen\”. Todiste neokonservatiivien kryptoisraelilaisuudesta on nähtävissä Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa.

Neokonservatiivit edistävät Israelin oikeistolaista politiikkaa verhoamalla sen valheellisesti amerikkalaisten intressien ajamiseen. Näin heidän ei aina tarvitse edes korostaa juutalaista identiteettiään esiintyessään \”amerikkalaisina patriootteina\”. Koska Likud-puolueen neokonservatiivinen sionismi tunnetaan Yhdysvaltojen ja muslimimaailman välisen vastakkainasettelun korostamisesta, heidän ulkopoliittiset suosituksensa edistävät parhaiten heidän oman etnisen ryhmänsä intressejä Yhdysvaltojen kokonaisedun sijaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa on aina tehty Israelin etua silmällä pitäen. Ennen vuotta 1967, Israelia kiinnosti erityisesti organisoida juutalaista maahanmuuttoa Itä-Euroopasta. Vuodesta 1967, jolloin Moskova esti juutalaisten maastamuuton protestiksi Israelin arabialueiden anneksoinnista, oli Israelin intressien mukaista, että Yhdysvallat voittaisi kylmän sodan. Tuolloin amerikanjuutalaisesta vasemmistosta ryhdyttiin muovaamaan neokonservatiivista oikeistoa juutalaisen establismentin tarpeita silmällä pitäen.

Irving Kristol selitti Amerikan juutalaiselle kongressille vuonna 1973, miksi sodanvastainen aktivismi ei ollut enää hyväksi Israelille: \”On juutalaisten etujen mukaista, että Yhdysvalloissa on suuri ja voimakas sotakoneisto\”. \”Israelin valtion selviytymisestä huolta kantavien amerikanjuutalaisten on puolustettava sotilasbudjetin kasvattamista, jotta samalla voidaan puolustaa Israelia\”, Kristol perusteli. Tästä oli kyse myös silloin, kun Kristol määritteli neokonservatiivin \”liberaaliksi, joka on tullut todellisuuden mukiloimaksi\”.

Kylmän sodan jälkeen, Israelin kansalliset intressit muuttuivat jälleen. Päällimmäiseksi tavoitteeksi tuli saada vedetyksi Yhdysvallat mukaan Lähi-idän runteluun, jotta Israelin viholliset alueella voitaisiin samalla tuhota. Neokonservatiivit kävivät läpi muodonmuutoksen, jossa kylmän sodan ajan antikommunisteista tuli islamofobisia \”sivilisaatioiden yhteentörmäyksen\” ja \”terrorismin vastaisen sodan\” arkkitehtejä. Tässä vaiheessa mukaan otettiin myös ei-juutalaisia agitaattoreita, mutta kaikessa oli kuitenkin taustalla vain Israelin ja sionismin intressien edistäminen.

Neokonservatiivien onnistuminen on vaatinut sitä, että kaikenlainen sionismin ja Israelin kritisointi on saatu leimattua \”antisemitismiksi\”, jonka harjoittajat ovat piilonatseja poliittisesta orientaatiostaan huolimatta. Tämän on saanut kokea esimerkiksi Englannin Labour-puolueen hämmentynyt johtaja, Jeremy Corbyn. Samoin kuin Yhdysvalloissa, myös Iso-Britannian politiikassa, mediassa ja liike-elämässä sionismilla on erittäin paljon vaikutusvaltaa, ja pienikin poikkeama Israelin intressien ensisijaisuudesta, voi tehdä lopun kenen tahansa korkean profiilin omaavan henkilön urasta.

Trumpin presidenttikaudella G.W. Bushin aikainen neokonservatismi on päässyt vaikuttamaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan erityisesti kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Boltonin ja ulkoministeri Mike Pompeon välityksellä. Tämä kaksikko on tehnyt kaikkensa, jotta ulkopolitiikan suuntaviivoissa otetaan aina ensin huomioon Israelin ja sionistien etu. Tavallisiin amerikkalaisiin tätä näkemystä on iskostettu median välityksellä jo vuosikymmenien ajan, joten marginaalisia soraääniä lukuun ottamatta, kukaan ei kyseenalaista juutalaista ylivaltaa.

Trumpille itselleenkään ei Israelin etujen ajaminen ole vierasta, sillä hänen vaalikampanjansa suurin taloudellinen tukija on Las Vegasin kasinomoguli ja republikaanipuolueen todellinen \”omistaja\”, Sheldon Adelson, joka tukee Israelin kovan linjan oikeistopolitiikkaa ja pääministeri Netanjahua. Kun mukaan kuvioon tulee vielä Trumpin vävy, Jared Kushner, joka omaa yhteydet juutalaiseen Chabad Lubavitch-kulttiin, voi ympyrä sulkeutua. Jälleen amerikkalaisia on huijattu urakalla, ja \”Amerikka ensin\”-politiikka on kääntänyt kryptojuutalaiset januskasvonsa \”Israel ensin\”-asentoon.

Euroopassa sionismi on päässyt sisään myös kansallismielisiin puolueisiin. Juutalaisvaltiolla on yllättävän paljon tukijoita eurooppalaisten oikeistopopulistien keskuudessa. Politiikassa kuitenkin rahalla saa, ja epäilemättä juutalaisella rahoituksella monet kansallismieliset suut onkin tukittu. Ehdot ovat yksinkertaiset: älä kritisoi Israelia tai keskuspankki-talousliberalismia, vaan syytä kaikesta muslimeja, niin saat rauhassa edistää uraasi. Mikään ei siis oleellisesti muutu, mutta äänestäjä luulee, että oikeistopopulisti edustaa \”vaihtoehtoa\”.

Euronationalistit ovat tämän vuoksi omaksuneet neokonservatiiveilta tutun Islam-kriittisyyden ja \”sivilisaatioiden yhteentörmäys\”-narratiivin, mutta sulkevat kohteliaasti silmänsä Israelin imperialistiselta luonteelta. He eivät myöskään kritisoi sitä, että Israelin etnonationalismia tukevat, diasporassa vaikuttavat juutalaisjärjestöt, kannattavat kuitenkin samaan aikaan Lähi-idästä ja Afrikasta tulevaa massamaahanmuuttoa Eurooppaan.

Älyllisesti epärehellisimmät kommentoivat, ettei Suomessa tarvitse kritisoida poliittista sionismia, koska juutalaisia asuu Suomessa vähän, eikä heillä ole täällä samanlaista vaikutusvaltaa politiikassa, kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai muualla Euroopassa. Suomi ei ole kuitenkaan globaalissa maailmassa enää mikään lintukoto; mitä muualla tapahtuu, heijastuu myös meille. Islamin ja maahanmuuton kritisoinnin sijaan, olisi tärkeää tarkastella Lähi-idän sodankäynnin ja vallanvaihto-operaatioiden taustatekijöitä, sekä sionismin ylisuurta roolia lännen politiikassa.

Trumpin julistus ja Iranin vallankumouskaarti

Valkoisen talon ulkopoliittinen tiedote kertoo, että Trump on päättänyt määritellä Iranin islamilaisen tasavallan vallankumouskaartin \”ulkomaiseksi terroristijärjestöksi\”.

Trumpin mukaan Iran ei ole vain \”terrorismia tukeva valtio\”, vaan sen vallankumouskaarti \”osallistuu, rahoittaa ja edistää terrorismia\” (kuulostaako projisoinnilta?). Ulkoministeri Pompeon mukaan Iranin vallankumouskaartin liittäminen Yhdysvaltojen terroristijärjestöjen listalle astuu virallisesti voimaan viikon kuluttua tästä päivästä. Israelin pääministeri Netanjahu on jo kiitellyt Trumpia.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun vieraan valtion sisäinen organisaatio luokitellaan terroristijärjestöksi Yhdysvaltojen toimesta. Yhdysvallat on jo aiemmin asettanut talouspakotteita Iranin valtiolle, armeijalle sekä vallankumouskaartille, jota Trumpin hallinto syyttää Syyrian armeijan sekä libanonilaisen Hizbollahin ja palestiinalaisen Hamasin tukemisesta. Yhdysvallat pitää viimeksi mainittuja kansallisia toimijoita myös terroristeina.

Trumpin hallintoa kismittää erityisesti se, että Iranin vallankumouskaarti on selättänyt lännen tukemat islamistiryhmät al-Qaidasta Isisiin sekä Irakissa että Syyriassa. Nyt Trumpin hallinto pyytää muita maita liittymään vallankumouskaartin \”eristämiseen\”, jotta sen vaikutusvalta Lähi-idässä heikkenisi. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu ei usko, että Trumpin päätöksellä on juurikaan vaikutusta Iranin talouteen jo voimassa olevien pakotteiden lisäksi.

Iran on aiemmin varoittanut, että jos Yhdysvallat julistaa vallankumouskaartin terroristijärjestöksi, Iran tekee saman Yhdysvaltojen armeijalle. Kaikki amerikkalaiset sotilastukikohdat ovat tuon jälkeen terroristien tukikohtia ja \”niitä kohdellaan samalla tavalla kuin Isisin tukikohtia\”. Trumpin päätöstä on arvosteltu, sillä se yllyttää Irania sotaan, ja voi saattaa vaaraan amerikkalaisia armeija- ja tiedusteluviranomaisia. Myös muut Yhdysvalloille vihamieliset hallitukset voivat nyt tehdä vastaavanlaisia julistuksia.

Iranin oikeuslaitoksen korkea-arvoinen tuomari, ajatollah Ebrahim Raisi, painotti, että vaikka Trumpin määritelmä astuisikin voimaan, sillä ei tule olemaan merkittävää lain voimaa tai poliittista painoarvoa. \”Maa, jolla ei itsellään ole muita saavutuksia, kuin terroristiryhmien aseistaminen, tukeminen ja ylläpitäminen, pitää toisen maan virallisia asevoimia, jotka ovat aina olleet edelläkävijöitä ihmisten auttamisessa, terroristeina\”, Raisi kommentoi tilanteen saamaa käännettä.

Kenraali Haftar ja taistelu Libyasta

Khalifa Haftar

Sen jälkeen, kun sotilasliitto Nato kaatoi Muammar Gaddafin ja saattoi Libyan sekasorron tilaan vuonna 2011, maa on lakannut toimimasta normaalin valtion tavoin.

Libyasta on tullut sodan runtelema epävakauden tyyssija, jossa kilpailevat valtakeskittymät ja lukemattomat terroristijärjestöt, orjakauppiaat, jengit ja klaanit kähinöivät keskenään. Nyt valtamediassa kirjoitetaan siitä, että kahdeksan vuoden kaaoksen ja anarkian jälkeen, Libya olisi vaarassa ajautua \”täysimittaiseen sisällissotaan\”. Ehkä sisällissota voi pikemminkin vihdoin päättyä?

Viimeisin suuri yhteenotto on alkanut Tripolissa majailevan, YK:n, Yhdysvaltojen ja EU:n tunnustaman hallituksen, sekä maan itäosia hallitsevan, kenraali Khalifa Haftarin johtaman, \”Libyan kansallisarmeijan\” välillä. Viime viikolla Haftar määräsi joukkonsa etenemään kohti Libyan pääkaupunkia, Tripolia. YK:n pääsihteeri António Guterres vieraili kaupungissa yrittäen saada osapuolia neuvottelupöytään, mutta tuloksetta. Taistelut jatkuvat.

Outo yksityiskohta asiassa on se, että Khalifa Haftar on itse asiassa Yhdysvaltojen kansalainen, joka muutti ensimmäisen kerran Amerikkaan vuonna 1990, luovuttuaan tehtävistään Gaddafin johtamassa Libyassa. Haftarin johtamaa Libyan kansallisarmeijaa taas tukevat Yhdysvaltojen arabiliittolaiset, kuten Egypti, Arabiemiirikunnat ja Saudi-Arabia. Erikoista on myös se, että Haftar mieltää vihollisekseen Tripoliin perustetun hallituksen, joka on Washingtonin ja Brysselin tunnustama. Onko kulissien takana laadittu uusia suunnitelmia Libyan suhteen?

Ennen Naton aloittamaa sotaa Libyassa vuonna 2011, tilanne oli toisenlainen. Maa oli poliittisesti yhtenäinen, eikä naapurimaiden kanssa ollut ongelmia. Libyalla oli hyvät suhteet Saharan eteläpuolisiin afrikkalaisiin valtioihin, useimpiin Aasian maihin sekä Eurooppaan. Gaddafi piti myös huolen siitä, ettei Libyaa käytetty laittomasti kulkureittinä Eurooppaan. Vuonna 2011 hänet kuitenkin brutaalisti syrjäytettiin Yhdysvaltojen ja Naton toimesta, ja Libya saatettiin kaaoksen valtaan. Valta(vale)media ei sitä mainitse, mutta vallankaappauksen taustalla vaikutti Gaddafin uskalias pyrkimys irtautua dollarihegemoniasta.

Joka tapauksessa, Libya on surullinen malliesimerkki siitä, miten maalle käy Naton väliintulon jälkeen. Irak on yhä monin tavoin vaarallisempi, epäyhtenäisempi ja köyhempi maa, kuin se oli ennen Yhdysvaltojen johtamaa sotaa vuonna 2003. Entisen Jugoslavian tasavallat ovat myös olleet vaikeuksissa 90-luvulta lähtien. Ukraina ja Syyria ovat jakautuneet sisäisesti sen jälkeen, kun länsivallat päättivät sekaantua niiden sisäisiin asioihin, ja käyttää niitä pelinappuloina geopoliittisessa pelissään.

Voidaan siis objektiivisesti todeta, että joka kerta, kun länsivallat käyttävät sotilasmahtiaan, tai pyrkivät vaihtamaan vallanpitäjiä jossakin maassa, varmoja häviäjiä ovat paikalliset asukkaat. Libyassa kärsitään yhä Naton sotilaallisen väliintulon seurauksista. Erikoisen tilanteesta tekee se, että nyt taistelua käydään Yhdysvaltojen tunnustaman paikallisen hallituksen ja Yhdysvaltojen kansalaisen, Khalifa Haftarin joukkojen välillä. Jopa Yhdysvallat on vetänyt joukkojaan alueelta taistelujen tieltä.

Väitetään, että 75-vuotiaan Haftarin pyrkimyksenä on päästä öljyvauraan Libyan valtiaaksi, mutta tekeekö mies sittenkin vain työtä käskettyä? Haftar on myös sanonut haluavansa \”yhdistää Libyan\”. Lähteestä riippuen, hänellä on väitetty olevan milloin Venäjän, milloin Trumpin hallinnon, tuki takanaan. Euroopan maille Libya on ollut murheenkryyni pakolaisvirtojen takia. Ratkeaako Libyan kohtalo maan sisäisten voimien, Yhdysvaltojen, Naton ja Venäjän välisessä geopoliittisessa pelissä?

Iran, Trumpin hallinnon pakkomielle

Trumpin hallinto on saanut nyt päähänsä julistaa Iranin islamilaisen tasavallan vallankumouskaartin \”terroristijärjestöksi\”.

Puolustusministeriö ja keskustiedustelupalvelu CIA suhtautuvat Trumpin hallinnon aikeisiin varauksellisesti, mutta nimettömiin lähteisiin perustuvan uutisen mukaan Trumpin neokonnat saattavat ilmoittaa päätöksestä jo huomenna, maanantaina.

Päätös julistaa itsenäisen valtion sisäinen organisaatio \”terroristijärjestöksi\” menee jo liian pitkälle. Vaikka aiemmatkin hallinnot Yhdysvalloissa ovat leikitelleet idealla, ne ovat viime kädessä luopuneet ajatuksesta, sillä se olisi johtanut vain lisääntyvään vastakkainasetteluun ja alistanut amerikkalaiset sotilaat vastaiskun kohteeksi. Jos Trumpin hallinnon äkkiväärä päätös toteutuu, Iran on ilmoittanut määrittelevänsä Yhdysvaltojen armeijan terroristijärjestöksi.

Vähintäänkin päätös tulisi lisäämään jännitteitä Lähi-idässä, ja asettaisi Yhdysvaltojen omat joukot Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa suurempaan vaaraan. Pahimmillaan sitä voitaisiin käyttää tekosyynä sotilaallisiin toimiin Irania ja sen liittolaisia vastaan. Trumpin hallinto on saanut kaikessa rauhassa kasvattaa konfliktin uhkaa Iranin kanssa, ilman että kotimaan politiikassa olisi edes vakavasti ja kriittisesti keskusteltu aiheesta.

Kovan linjan sotahaukat ovat toki hyvillään Trumpin hallinnon tiukoista kannanotoista ja siitä, että konflikti Iranin kanssa vain yltyy. Yhdysvalloissa on kuitenkin myös tahoja, jotka ymmärtävät, kuinka vaaralliseen suuntaan Israelin intressejä ajavat John Bolton ja Mike Pompeo ovat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa viemässä. Kuten Daniel Larison kirjoittaa, Trumpin hallinnon pakkomielle Iranista ei lupaa hyvää. Iran on viime aikoina kärsinyt pahoista tulvista, ja Yhdysvallat on yrittänyt estää pelastushelikoptereiden lähettämisen tulvatuhoista kärsiville alueille. Yhdysvallat harjoittaa näin itse terrorismia.

Näyttää siltä, että Trumpin hallinnon ulkopolitiikan tarkoituksena on toteuttaa kaikki Israelin ja kovan linjan neokonservatiivien toiveet yksi kerrallaan. Ei olekaan ihme, että Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu, mies, jota tutkitaan jo lahjonnasta, petoksesta ja virka-aseman väärinkäytöstä, pyrkii Trumpin tuella jatkokaudelle, ja aikoo tuolloin liittää palestiinalaisten asuttaman Länsirannan osaksi Israelia. Alueella asuu noin 2,5 miljoonaa palestiinalaista. Israelin hallituksen tuella alueelle on rakennettu laittomasti juutalaissiirtokuntia, joissa asuu satojatuhansia juutalaisia.

Jopa amerikkalaiset politiikan tutkijat, kuten Brookings-instituutin Suzanne Maloney, ovat todenneet, että \”Trumpin hallinto on niin vihamielinen kaikille Iranin näkökohdille, että se ei todennäköisesti lisää vetovoimaa Iranin kansan keskuudessa tai kannusta järjestelmän jakautumista\”. Iranissa tiedetään, että Yhdysvaltojen pyrkimys on kaataa Iranin hallinto ja saattaa maa sekasorron valtaan. Iranista ei saa tulla uutta Libyaa, joten toivottavasti Trumpin sotahaukkojen suunnitelmat epäonnistuvat.

Eduskuntavaaleista ja puolueista

Puolueisiin liittyy kaikenlaisia ihmisiä. Yksi erikoisempi esimerkki on perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Asseri Kinnunen, joka vaikuttaa nuoresta iästään huolimatta elävän henkisesti talvisodan poteroissa.

Kinnunen kirjoittaa \”valtakoneistoon juurtuneista Moskovan kätyreistä\”, \”Venäjän asiaa ajavista maanpettureista\”, sekä siitä, kuinka venäläiset sotilaat saavat \”reilun lyijyannoksen\”, mikäli erehtyvät tulemaan rajan yli. Kinnunen on myös puolueensa eurovaaliehdokas, mutta onneksi jopa perussuomalaisten riveistä löytyy tasapainoisempia ja fiksumpia ehdokkaita, jotka eivät tunne tarvetta politikoida ase kädessä maastopuvussa poseeraten.

Facebookin, Twitterin ja Uuden Suomen blogien perusteella saa sellaisen kuvan, että Suomessa vaikuttaa jo pieni, mutta sotauhoinen oikeisto, joka koostuu perussuomalaisia lähellä olevista etnonationalisteista ja toisaalla liberaaliatlantisteista. Molemmissa suunnissa maanpuolustus, länsimielisyys, turvallisuuspolitiikka ja ulkopolitiikka korostuvat ja kielenkäyttö on kovaa. Venäjä taas on miltei myyttisiin mittoihin kasvanut \”uhka\”, ja pelastus tulee ainoastaan liittymällä osaksi Lännen™ sotakoneistoa. Suomen tulevaisuus alkaa näyttämään aika pahalta.

Asseri \”Suomeakin odottaa sota\” Kinnunen ja hänen hengenheimolaisensa ovat varmasti täpinöissään siitä, että Yhdysvaltojen johtamat Nato-joukot kutsuttivat itsensä harjoittelemaan sotaa Venäjää vastaan Sodankylään. Bold Quest on homman nimi (kuulostaa melkein jonkin vauhdikkaan videopelin nimeltä). Huhti-toukokuun aikana ei-niin-ympäristöystävälliset hävittäjät, tankit ja muu sotakalusto tekevät tuhojaan pohjoisessa, mutta mitäpä pienistä, kun suomalaissotilaat saavat harjoitella sodankäyntiä jenkkien johdolla Putinia vastaan. Samaan aikaan voidaan mobilisoida ilmastoahdistuksesta kärsivät koululaiset kaduille vaatimaan \”ilmastotekoja\”.

Eduskuntavaalit puolestaan ovat jo ennakkoäänestysvaiheessa, mutta puolueiden televisiotenteissä on toisteltu lähinnä ilmastouskovaisten liturgiaa. Tällä etukäteen määrättyjen sallittujen aiheiden kapealla valikoimalla, on saatu vaalikeskusteluista pidettyä kokonaan poissa esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Näistä tärkeistä aiheista ei haluta julkista keskustelua; joku saattaisi kyseenalaistaa esimerkiksi uudet tiedustelulait, ihmetellä hybridikeskuksen toimintaa, isäntämaasopimuksia, sotilasliitto Naton ja Yhdysvaltojen kasvavaa läsnäoloa Suomessa, ja muita aiheita, joista eduskuntapuolueet, ehkä Paavo Väyrysen tähtiliikettä lukuunottamatta, eivät halua puhua.

Vasemmisto ei ole liberaalioikeistoa parempi tässä asiassa. Li Anderssoniakin \”Venäjä pelottaa\”. Niinpä on turvallisempaa olla läntisen arvopohjan mukaisesti pinnallisen pinkki, eikä epäilyttävän neuvostopunainen. Duunaritkin vaihdettiin eksoottisten uussuomalaisten suojeluun, koska Suomi kuuluu kaikille muille paitsi suomalaisille. Suurten puolueiden suilla hoetaan globalistien pseudohumanistista mantraa siitä, kuinka \”ihmisarvo on jakamaton\”. Talouseliitin yhtä prosenttia edustava ylikansallinen Kokoomus väittää metsämaisemia sisältävässä vaalivideossaan \”luottavansa Suomeen\” (ettei vain suomalaisten hyväuskoisuuteen?), vaikka koko viime eduskuntakausi on jatkettu hyvinvointivaltion purkamista.

Keskusta taas on sipilöinyt itsensä täysin liberaalin talouspolitiikan suohon, joten en ihmettele, jos vain lestadiolaisen hyvä veli-järjestelmän varakkaimmat jäsenet enää äänestäisivät koko surkeaa puoluetta, joka yhä kehtaa ratsastaa maaseutuimagolla. Tilanne lienee paha, kun Keskustan ruotsinkielinen piirihallituskin kehottaa boikotoimaan vaaleja. Äänestäjien kannattaisi ehkä miettiä, miksi keskusta europarlamentissakin kuuluu arkkiglobalisti George Sorosin lobbareita vilisevään, äärifederalistiseen ja liberaaliin ALDE-ryhmään, jolle Euroopan alkuperäisväestö, maaseutu tai Suomen luonto, eivät ole siellä tärkeimmässä päässä asialistalla (eivät ne ole vihreiden Pekka Haavistollekaan, ei sen puoleen).

Omalta osaltani voin sanoa, etten aio äänestää mitään puoluetta, olipa kyse sitten eduskuntapuolueesta tai pienpuolueesta, joka tukee talousliberalismia, säästökuria, tai vaikkapa työttömyysturvan aktiivimallia. Muitakin kriteereitä toki löytyy, mutta eliitin talousliberalismista kaikki kansan hyvinvointia kurjistavat toimet lähtevät. Myös politiikassamme vallitsevaa \”maan tapaa\” ravisteleva toiminta olisi untuvikkoehdokkailta virkistävää vaihtelua, joten toivottavasti \”tolkun ihmisiä\” ärsyttäviä tubettajia ja vaihtoehtoihmisiä pääsee läpi. Minun puolestani koko aiempi eduskunta vanhoine puolueineen joutaisi vaihtoon, mutta valitettavasti koko järjestelmä on niin peukaloitu, ettei pelkkä edustajien vaihtokaan korjaisi kaikkea.

Yhdysvallat Turkille: Nato vai Venäjä?

Sotilasliitto Nato täytti 70 vuotta, mutta synttärit menivät pilalle, uutisoidaan maailmalla. Syynä on Turkin Venäjältä tilaama ohjusjärjestelmä. Yhdysvallat on jo tavallaan vaatinut Turkkia tekemään valinnan Nato-jäsenyyden ja venäläisten ilmatorjuntaohjusten välillä.

Yhdysvallat ja sen Nato-liittolaiset ovat varoittaneet Turkkia siitä, että venäläisten järjestelmä ei ole \”Nato-yhteensopiva\”, ja että kauppa on uhka amerikkalaisille F-35-hävittäjille. Vastatoimena Turkin omapäisyydelle, Yhdysvallat on myös lopettanut F-35-hävittäjän osien toimittamisen Turkille.

Yhdysvaltojen varapresidentti Mike Pence välitti Turkille amerikkalaisen ultimaatumin: \”Turkin täytyy valita, haluaako se pysyä tärkeänä kumppanina kaikkien aikojen menestyneimmässä sotilasliitossa, vai haluaako se riskeerata kumppanuuden tekemällä vastuuttoman päätöksen.\” Turkin ulkoministeri Mevlüt Çavuşoğlu kommentoi asiaa tuoreeltaan sanoen, että \”S-400-kauppa [Venäjän kanssa] on jo tehty, emmekä vetäydy siitä\”.

Turkin ulkoministeri Çavuşoğlu väitti myös, ettei kahden asejärjestelmän käyttö tuota uhkaa F-35:lle tai muille Naton järjestelmille. Yhdysvalloissa taas ollaan sitä mieltä, että jos Turkki ostaa sekä amerikkalaista että venäläistä teknologiaa, pelkona on, että Venäjä pääsee käsiksi F-35 -hävittäjien teknologiaan ja löytää sitä kautta uusia tapoja, kuinka puolustautua näitä hävittäjiä vastaan. Luulisi, että nuo tavat ovat jo Kremlin tiedossa.

Vaikka kaikessa on takana raha, ja Trumpin hallinnon halu edistää erityisesti oman aseteollisuutensa vientiä, on Turkin tottelemattomuus myös osoitus siitä, että muutoksia maailmanpolitiikassa on luvassa. Turkki saa ensimmäisen tilaamansa S-400-järjestelmän Venäjältä heinäkuussa. Nyt erilaiset asiantuntijat ja kommentoijat spekuloivat jo, voidaanko sotilasliitto Naton jäsenmaa erottaa ja pitäisikö niin tehdä Turkille. Käsittääkseni jäsenmaan erottamiseen ei ole valmista mekanismia, ellei maa sitten itse suostu lähtemään.

Turkin kiistassa Yhdysvaltojen kanssa muhii aikamoinen geopoliittinen pommi. Jos Turkki uskaltaa vihdoin hylätä lännen, se on jälleen yksi askel kohti uutta järjestystä. Presidentti Recep Tayyip Erdoğan on itsekin ollut Yhdysvaltojen vallanvaihtoyritysten kohteena, joten Ankaran luottamus Washingtoniin ei ole kovin korkealla. Turkkia ei myöskään miellytä se, että Yhdysvallat tukee Syyriassa kurditaisteilijoita, jotka Turkki kokee vihollisikseen.

Mahdetaanko Washingtonissa ymmärtää, mihin tämä kaikki hiljalleen johtaa? Väittäisin, että seuraavan kymmenen vuoden sisällä Yhdysvaltojen nykyinen hegemonia-asema maailmassa on mennyttä. Tämänhetkinen sanelupolitiikka vain nopeuttaa siirtymäprosessia uuteen, multipolaariseen järjestykseen. Jos Turkki tekee tätä päämäärää varten oman osansa, se on vain posiitivista kehitystä.

Venäjän sotilastukikohta Venezuelassa?

Venäjä jatkaa Maduron hallinnon tukemista sekä Yhdysvaltojen uhmaamista Venezuelassa. Ohessa muutamia huomioita ja uutisia aiheeseen liittyen.

Yksi Venäjän suurimmista valtionyhtiöistä, Rosoboroneksport, on avannut \”helikopterilentäjien koulutuskeskuksen\” Venezuelaan. Tarkoitus on kouluttaa venezuelalaisia lentäjiä ja totuttaa heidät käyttämään Venezuelan ostamaa venäläistä kalustoa. Myös muunkinlaista aseistusta on Maduron hallinnolle kuljetettu.

Tällä välin Yhdysvallat jatkaa Moskovan uhkailemista, ja vaatii venäläisjoukkoja poistumaan tästä Latinalaisen Amerikan maasta, joka on viime ajat ollut Washingtonin vallankaappausyritysten kohteena. Venäjä on kertonut, että sen lähettämät sotilasasiantuntijat pysyvät maassa \”niin kauan kuin on tarpeellista\”. Venäläisjoukkojen uskotaan käsittävän erikoisjoukkoja, joihin kuuluu muun muassa kyberturvallisuudesta vastaavaa henkilöstöä (ehkäpä Yhdysvaltojen aiheuttamat sähkökatkokset ja muu häiriköinti saataisiin nyt torjuttua?).

Maailmalla on jo arveltu, että mainittu helikopterilentäjien koulutuskeskus on vain virallinen selitys projektille, josta on sovittu presidentti Maduron kanssa jo aiemmin ja nyt, Yhdysvaltojen kiihdyttämän konfliktin myötä, sanoista on siirrytty viimein tekoihin, ja Venezuelaan ollaan perustamassa vauhdilla venäläistä sotilastukikohtaa. Tämä on kuitenkin vain spekulaatiota; eräiden asiantuntijoiden mukaan sotilastukikohtaa varten kalustoa olisi pitänyt lennättää Venezuelaan paljon enemmän.

Kuitenkin jo vuonna 2014 suomalainen Talouselämä-lehti tiesi kertoa Venäjän aikeista laajentaa asevoimiensa läsnäoloa uusiin kohteisiin. Tuolloin Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu kertoi tietotoimisto Ria Novostille, että \”keskusteluja käydään parhaillaan\” ja Venäjän armeijan tukikohtia oli tuolloin tarkoitus perustaa \”ainakin Vietnamiin, Kuubaan, Venezuelaan, Nicaraguaan, Seychelleille ja Singaporeen\”.

Venäjä pyrkii näin vastaamaan Yhdysvaltojen johtaman sotilasliitto Naton laajentumiseen, mutta myös osoittamaan, että tietty raja Yhdysvaltojen öykkäröinnissä on ylitetty, eikä Nato-Amerikan uusia interventioita anneta tapahtua yhtä helposti kuin ennen. Washingtonin sotahaukkojen on korkea aika maistaa omaa lääkettään. Siksi potentiaalinen konfliktin uhka kannattaakin viedä Yhdysvaltojen omalle \”takapihalle\”.

Tästä tiedosta järkyttyneiden on kuitenkin syytä muistaa, että Yhdysvallat on itse sotilaallisesti läsnä maailmanlaajuisesti: sillä on eri puolilla maailmaa miltei 800 sotilastukikohtaa yli 70 eri maassa (oma lukunsa ovat salaiset ja epäviralliset tukikohdat ja tiedusteluasemat). Venäjä tulee kaukana jäljessä, mutta onpa Kreml ehtinyt avata täysin uuden sotilastukikohdan arktiselle alueelle, Frans Joosefin maa-nimiselle saariryhmälle Barentsinmerelle.

Saa nähdä, kuinka kauan pahasti velkaantunut Yhdysvallat kykenee säilyttämään entisenlaisen sotilasmahtinsa. Parasta tietysti olisi, jos kaikkien sotilastukikohtien määrä supistuisi voimakkaasti, mutta sellaista muutosta on tuskin näköpiirissä. Nyt huhti-toukokuussa alkaa myös Bold Quest-sotaharjoitus, jossa Yhdysvaltojen johtamat Nato-joukot harjoittelevat sodankäyntiä Venäjää vastaan Suomessa, Sodankylässä.