Juan Guaidó

Alan MacLeod kirjoittaa siitä, miten lännen valtamedia kuvaa Washingtonin tukemia voimia maissa, joissa Yhdysvallat pyrkii suorittamaan vallanvaihdon.

Latinalainen Amerikka tarjoaa monia esimerkkitapauksia, ja viimeisin on Venezuelan Juan Guaidó, aiemmin meillä tuntematon 35-vuotias, jonka Yhdysvallat ja sen vasallivaltiot noin vain julistivat \”virkaa tekeväksi presidentiksi\”, Venezuelan laillisen hallituksen ohitse.

Guaidóa on länsimaisessa mediassa kuvailtu \”keskustalaiseksi sosiaalidemokraatiksi\”, joka voi \”yhdistää murtuneen maan\”. Guaidóa on ihailevaan sävyyn kutsuttu myös \”aktivistiksi\” ja rennommin \”salsaa rakastavaksi baseball-faniksi\”. Toiset julkaisut ovat menneet vielä pitemmälle, ja väittäneet Guaidón olevan \”keskustavasemmistolainen\”, jopa \”sosialisti\”, jolla on \”maan enemmistön tuki takanaan\”.

MacLeodin mukaan Guaidón puolue, Voluntad Popular (\”Kansan tahto\”), on todellisuudessa aina edustanut Venezuelan opposition radikaaleja oikeistovoimia. Guaidó onkin luvannut valtaan päästyään aloittaa Venezuelassa yksityistämisohjelman ja toteuttaa tiukkaa talouskuria liberaalioikeistolaiseen tyyliin. Ehkä juuri tästä syystä Fox-kanavan juontaja Trish Regan kutsui Guaidóa mahtipontisesti \”vapaustaistelijaksi, joka johdattaa maansa demokratiaan\”. Onhan yleisesti tiedossa, mitä amerikkalainen \”vapaus\” ja \”demokratia\” pitävät sisällään.

Maltillisuuden sijaan Kansan tahto-puolue on toistuvasti suosinut vastakkainasettelua ja kannattanut väkivaltaa neuvottelujen sijaan: oppositio suunnitteli jopa aseellista vallankaappausta Guaidón palattua Venezuelaan mediakiertueeltaan, mutta uutistoimisto Bloombergin mukaan panikoiva Kolumbian hallitus esti moiset aikeet.

Guaidó on kuitenkin vain yksi viimeisimmistä Washingtonin tukemista Venezuelan vallantavoittelijoista, joiden imagoa läntinen media on yrittänyt pehmentää. Leopoldo López, Harvardissa koulutettu kovan linjan edustaja, johti mielenosoituksia vuonna 2014, tarkoituksenaan suistaa Maduro väkivalloin vallasta. Seurauksena oli 43 kuollutta. Väkivallasta huolimatta myös López oli lännen median lemmikki.

Venezuelan opposition presidenttiehdokas Henrique Capriles esitti vuoden 2012 kampanjassaan laajaa yksityistämisohjelmaa, luvaten valtaan päästyään tehdä yhteistyötä kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja maailmanpankin kanssa. Capriles antoi ymmärtää olevansa \”sosiaalidemokraatti\”, ja media seurasi perässä, kuvaillen häntä \”maltilliseksi\” ja jopa keskustavasemmistolaiseksi uudistajaksi\”. Englannissa lehdistö kertoi valheellisesti, että Capriles on Brasilian sosialistipresidentti Lula da Silvan opetuslapsi; Lula itse julisti tällaisen uutisen \”absurdiksi\”, sillä Lula oli Hugo Chávezin puolella ja Capriles Chávezia vastaan. Capriles hävisi vaalit Chávezille: oikeistoliberaali talouspolitiikka ei houkutellut äänestäjiä.

MacLeodin mukaan ehkä räikein esimerkki tästä ilmiöstä on vuodelta 2002, jolloin tapahtui tähän asti menestyksekkäin Yhdysvaltojen tukema vallankaappausyritys Venezuelassa. Tuolloin bisnesmoguli Pedro Carmona yritti asettaa itsensä diktaattoriksi, uhaten kumota perustuslain ja ampua kaikki maahan valitut virkamiehet. Vaikka satoja ihmisiä kidutettiin, vangittiin ja surmattiin, New York Times esitteli Carmonan \”pelastajana\”. Lehden pääkirjoituksessa viitattiin Hugo Cháveziin toteamalla, että \”Venezuelaa ei enää uhkaa wanna be-diktaattori\”. Toisaalla se kutsui Carmonaa \”arvostetuksi yritysjohtajaksi\”, \”tasapainoiseksi\”, ja \”sovittelijaksi\”, joka \”ei ollut kiinnostunut henkilökohtaisesta vallasta\”. Protestien jälkeen Carmona poistettiin virasta ja Chávez palautettiin valtaan.

Tämä ilmiö, jossa kuka tahansa Washingtonille mieluinen poliittinen hahmo kuvaillaan \”keskustalaiseksi\”, \”maltilliseksi\” tai \”demokraatiksi\”, ei rajoitu vain Venezuelaan. Itse asiassa näillä lännen liberaalin järjestyksen taikasanoilla kuvataan kaikkia Yhdysvalloille mieluisia tahoja, jotta kansalaiset ymmärtäisivät, ketä heidän pitää tukea ja ketä inhota. 80-luvulla Washingtonin tukemia Nicaraguan oikeistolaisia kontrasissejä verrattiin presidentti Ronald Reaganin suulla jopa \”Yhdysvaltojen perustajaisiin\”; media tietysti kuvasi kontratkin \”maltillisiksi\”.

Yhdysvaltojen tukema El Salvadorin hallinto pääsi José Napoleón Duarten johdolla Keski-Amerikan historiaan järkyttävillä veriteoillaan, mutta New York Times esitteli Duarten tästä huolimatta \”demokraattina\”, joka \”ansaitsee sympatiamme ja arvostuksemme\”. Lännen media sopivasti ignoroi Duarten yhteydet oikeistolaisiin kuolemanpartioihin, ja väkivallasta huolimatta kutsui häntä salvadorilaista politiikkaa \”maltillistavaksi\”, \”keskustalaiseksi\” hahmoksi.

Myös indonesialaista diktaattoria, kenraali Suhartoa, amerikkalainen Christian Science Monitor-lehti kuvasi \”maltilliseksi\”, vaikka Suharto toimeenpani Indonesian kiinalaisten joukkomurhan vuosina 1965-66 ja toisti saman Itä-Timorissa vuoden 1975 jälkeen. Suharton murhatöistä ja kommunisteihin kohdistuneista puhdistuksista teki \”maltillisia\” hänen Washingtonilta ja Iso-Britannialta saamansa tuki. Verijäljet pestiin pois länsimedian omalla valkopesuohjelmalla.

Meille tutumpi ja tuoreempi esimerkki tulee Syyrian taistelujen keskeltä. Yhdysvaltojen tukemia kapinallisia kuvattiin vuosien ajan \”maltillisiksi\”, vaikka päitä putoili ja hirmuteot seurasivat toisiaan. Oikeasti nämä lännen tukemat, Assadia vastaan taistelevat kapinallisjoukot, eivät juurikaan eronneet sellaisista brutaaleista jihadistiryhmistä kuin Al-Qaida, Al-Nusra ja Isis. Washington Post-lehti joutuikin myöntämään vuonna 2016, että maltilliset kapinallisjoukot olivat \”sekoittuneet\” jihadisteihin, mikä teki hyvisten ja pahisten erottelusta hyvin problemaattista.

MacLeodin mukaan termejä \”maltillinen\”, \”keskustalainen\” tai \”demokraatti\”, ei käytetä mediassa niinkään kuvaamaan jotain tiettyä poliittista ajattelutapaa, vaan niitä käytetään pikemminkin kehysmekanismina välittämään massoille median hyväksyntä, mikä puolestaan riippuu Yhdysvaltojen ja sen vasallien tuesta kyseessä oleville tahoille. Tiedotusvälineiden ja virallisen hyväksynnän saaneet ryhmät palkitaan aina tällaisilla monikereillä, riippumatta heidän teoistaan tai poliittisista näkemyksistään.

Vastaavasti ne tahot, jotka eivät ole lännen suosiossa, saavat mediassa aivan toisenlaisia kutsumanimiä. Saatetaan puhua vähättelevästi \”pölhöpopulisteista\”, pahimmillaan \”äärioikeistosta\”, \”äärivasemmistosta\”, \”Venäjä-mielisistä\” ja vaikka mistä, riippumatta siitä, vastaavatko nämä kuvaukset lainkaan todellisuutta. Tällaisessa Washingtonin ja sen vasallien vääristämässä, hybridivaikuttamisen ja informaatiosodankäynnin viidakossa, me joudumme tällä hetkellä elämään myös Suomessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s