Iranin vastarinta ja yhdistävät pakotteet

Iranin laivasto jatkaa läsnäoloaan kansainvälisillä vesillä maan etujen suojelemiseksi, Iranin asevoimien varakomentaja, kontra-amiraali Mahmoud Mousavi on sanonut.

Hän lisäsi, että Iranilla on vahva laivasto, jonka tulisi säilyttää jatkuva läsnäolo vesillä. Mousavi totesi myös, että islamilainen tasavalta on valmis lähettämään laivastoaan tarpeen vaatiessa Atlantin valtamerelle, kuten se on tehnyt aiemminkin.

Iranin laivasto on lisännyt läsnäoloaan kansainvälisillä vesillä suojellakseen merivoimien reittejä ja tarjoamalla turvaa kauppa-aluksille ja säiliöaluksille. Kansainvälisten merirosvouksen vastaisten toimien mukaisesti, Iranin merivoimat ovat partioineet säännöllisesti Adeninlahdella marraskuusta 2008 lähtien.

Mousavin mukaan Iran on onnistunut saavutuksissaan islamilaisen vallankumouksen alusta saakka epäinhimillisistä pakotteista huolimatta, korostaen, että \”pakotteet eivät ole koskaan onnistuneet estämään tasavallan kehitystä\”. Näin on jatkunut jo neljäkymmentä vuotta.

Amiraali vakuutti myös, että Iranin asevoimat jatkavat puolustusteknologiansa ja laitteistonsa päivittämistä. Mousavin mukaan islamilainen tasavalta on edistynyt merkittävästi asevoimiensa kehittämisessä. Iranin armeijaa varustava kansallinen puolustusvälineteollisuus on saavuttanut tietynasteisen omavaraisuuden tärkeän armeijakaluston valmistuksessa.

Iranin asevoimat kertoo suojelevansa maan öljytankkereita kaikkia uhkia vastaan, jotta ne voivat jatkaa vesiväylien käyttämistä, Mousavi sanoo. Lausunto on vastaus Yhdysvaltojen erityisedustaja Brian Hookin väitteelle, jonka mukaan Iranin öljytankkerit ovat \”kelluva uhka\” satamille ja kanaville.

Hook uhkaili tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan, että ne maat ja satamaoperaattorit, jotka helpottavat Iranin \”laitonta toimintaa\”, saattavat kohdata ikäviä seurauksia. Hookin mukaan Iran toimittaa miljoonia barreleita öljyä myös Syyriaan tukeakseen presidentti Bašar al-Assadia. Yhdysvallat on ilmoittanut aikovansa laskea Iranin öljyviennin nollaan.

\”Me pysymme vapaina ja itsenäisinä, emmekä kumarra Yhdysvaltojen edessä\”, Iranin presidentti Rouhani sanoi maanantaina pitämässään puheessa. Rouhani lupasi, että Iran jatkaa raakaöljyn myyntiä, lujittaen muutenkin siteitään naapurimaihinsa, kuten Turkkiin, Azerbaidžaniin ja Irakiin.

Iranin ulkoministeri Javad Zarif puolestaan sanoi Venäjän olevan tärkeä kauppakumppani, mutta myös poliittinen liittolainen. Iranin suhteet Venäjään ovatkin nykyään korkeimmillaan. Yhdysvaltojen asettamat pakotteet yhdistävät lännen vastaisia voimia; tämä vaikuttaa merkittävästi myös Euraasian integraatioon. Olisiko Trump sittenkin Venäjän agentti?

Gerhard Schröder: Euroopan ja Euraasian liitto

Gerhard Schröder

Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder on varoittanut demonisoimasta Kiinaa. Hänen mielestään Saksan ja Kiinan kannattaisi tehdä tiiviimpää yhteistyötä Trumpin Yhdysvaltojen pakotepolitiikan edessä.

Schröder on tunnettu läheisistä suhteistaan ​​Venäjään, ja hän kannattaa myös tiiviimpien suhteiden luomista Kiinan kanssa. Liittokanslerina Schröder vieraili usein Pekingissä, puolusti maan liittymistä maailman kauppajärjestö WTO:hon, ja painosti EU:ta poistamaan aseidenvientikiellon, joka asetettiin Kiinan Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitusten jälkeen vuonna 1989.

\”Meidän täytyy miettiä, ketkä ovat liittolaisiamme, joilla on yhteisiä intressejä. Ajattelen tietenkin Kiinaa\”, sanoo Schröder, joka uudelleenvalittiin virkaansa hänen vastustettuaan Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin vuonna 2002. \”Maat, joihin Yhdysvaltojen aloittamat konfliktit vaikuttavat, kannattaisi lähentyä toisiaan. Emme voi olla osallisina Yhdysvaltojen kauppasodassa Kiinaa vastaan\”, Schröder toteaa. Hänen mielestään kiinalaiset sijoittajat ovat luotettavampia kuin amerikkalaiset \”heinäsirkat\”, eli Yhdysvaltojen pääomasijoitusyhtiöt ja sijoitusrahastot.

Schröder teki virassa olleessaan uudistuksia, joiden ansiosta Saksan taloudellinen alamäki kääntyi nousuun 2000-luvun alussa. Hän on nykyään kuitenkin kiistanalainen hahmo Saksassa, johtuen hänen ystävyydestään Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa. Schröder toimii myös venäläissaksalaisen Nord Stream-yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana. Viime vuonna hänestä tuli myös Venäjän suurimman öljyntuottaja Rosneftin toimitusjohtaja.

Toisin kuin Suomen poliittinen eliitti, Schröder ei usko euroamerikkalaisen arvopohjan mukaiseen ulkopolitiikkaan. \”Kansallisten etujemme pitäisi ohjata ulkopolitiikkaamme\”, on Schröder sanonut. \”Emme voi hyväksyä sitä, että meitä kohdellaan miehitetyn maan tavoin. Kun katson Yhdysvaltojen suurlähettilään käyttäytymistä Saksassa, saan sen vaikutelman, että hän näkee itsensä miehittäjänä eikä suurlähettiläänä suvereenissa maassa.\”

Saksan ja EU-maiden kannattaisi katkaista transatlanttiset siteet ja suuntautua Euraasiaan. Vielä muutama vuosi sitten tätä olisi pidetty typeränä ajatuksena, mutta Trumpin hallinto on lisännyt tämän skenaarion uskottavuutta. Atlantistien on selviytyäkseen vastustettava nyt sekä Nord Stream 2:sta, Kiinan silkkitiehanketta ja monia muita projekteja, jotka pyrkivät yhdistämään Eurooppaa ja Euraasiaa. Angloamerikkalainen hegemonia heikentyy; tulevaisuus on Euroopan ja Euraasian lisääntyvässä yhteistyössä.

Populismia oikealta vasemmalle

Politiikan professorit Roger Eatwell ja Matthew Goodwin ovat kirjoittaneet kirjan nimeltä National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy (Pelican, 2018), joka pyrkii ymmärtämään ja selittämään populismin nousua Euroopassa ja Amerikassa. Vähän aikaa sitten toinen kirjoittajista, Matthew Goodwin, kirjoitti englantilaisessa The Guardian-lehdessä \”populismin olevan pysäyttämätöntä, eikä vasemmisto vieläkään ymmärrä miksi\”.

Tutkijat Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat kirjassaan Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka (Vastapaino 2017), populismin tuovan \”uusia ääniä ja vaatimuksia politiikkaan\”. Kansan uutiset-lehdessä Palonen sanoo, että vasemmistopopulismilla olisi yhtä hyvät mahdollisuudet menestyä kuin oikeistopopulismilla, jos vasemmisto ei takertuisi luuloon populismista \”halpamaisena kikkailuna\”. Palosen mukaan vasemmistopuheessa on \”vivahde poliittista elitismiä\” kansanretoriikan sijaan, eikä \”essentialisoiva vanhamarxilainen ajattelu\” puhuttele laajoja äänestäjäkuntia saati vasemmiston potentiaalisia kannattajia.

Palosen mielestä kaikki politiikka perustuu \”populismin logiikalle\”, ja tämä pitäisi vasemmistossakin ymmärtää ja hyväksyä. Englantilaisprofessorit tuntuvat olevan samoilla linjoilla. Goodwinin mukaan vasemmistolla on ollut vaikeuksia ymmärtää kansallismielistä populismia, joka pyrkii priorisoimaan oman kansakunnan kulttuurin ja edut, sekä lupaa antaa äänensä kansalle, joka tuntee, että heitä on laiminlyöty turmeltuneen, omia etujaan ajavan eliitin toimesta. Kommentaattorit ovat Goodwinin mukaan myös väärässä, jos he kuvittelevat populismin olevan vain lyhytaikainen reaktio maahanmuuttoa tai epäoikeudenmukaiseksi koettua järjestelmää vastaan.

Toki on selvää, että esimerkiksi finanssikriisi, massamaahanmuuton tuomat ongelmat ja sosiaalinen media ovat vaikuttaneet populismin nousuun. Goodwinin mielestä pitäisi tarkastella myös sitä, miten useimmissa länsimaisissa demokratioissa kansallinen populismi nousi sosiaalidemokratian ollessa laskussa. Kansallinen populismi on tunnistanut, miten politiikan perusta on alkanut liikkua, kun taas vasemmisto on jäänyt kiinni vanhentuneisiin teorioihin.

Kansallisen populismin nykyinen aalto alkoi Goodwinin mukaan jo vuosikymmeniä sitten, 1970-luvun ja 80-luvun loppupuolella. Se pohjautuu vastakkainasettelulle 60-luvun liberalistisen vallankumouksen kanssa, jonka jälkimainingeissa yhä elämme; liberalismista on tullutkin miltei näkymätön taustaideologia kaikkialla länsimaissa, ja sillä on ollut vaikutuksensa sekä oikeiston että vasemmiston poliittisiin linjoihin.

Kansallismielisyyttä ei voi myöskään enää selittää \”vanhojen, rasististen valkoisten miesten poliittiseksi liikkeeksi\”. Esimerkiksi Ranskassa Marine Le Penin kannattajista suuri osa on nuoria miehiä, mutta joukossa on myös paljon naisia. Itävallassa, Saksassa, Italiassa ja Ruotsissa kansallismieliset populistit ovat suosituimpia alle 40-vuotiaiden keskuudessa tai saavat kannatusta melko tasaisesti eri ikäryhmistä. Ja mitä tulee rasistisiin asenteisiin, tutkimukset ovat Goodwinin mukaan osoittaneet niiden olevan pikemminkin laskussa kuin nousussa.

Mistä populismissa sitten on oikein kysymys? Goodwin selittää, että kansallisen populismin nousuun on vaikuttanut kasvanut poliittinen epäluottamus kansaa ymmärtämättömiä eliittejä kohtaan. Monilla ihmisillä on myös vahvoja ja vakiintuneita pelkoja kansallisen kulttuurin, elämäntavan ja arvojen häviämisestä ennennäkemättömän maahanmuuton ja etnisten muutosten keskellä. Tämän epäluottamuksen ja pelon lisäksi on huoli työpaikkojen ja tulojen menetyksestä, sekä vahva tunne siitä, että oma etninen ja sosiaalinen ryhmä jää alati muuttuvan yhteiskunnan jalkoihin.

Länsimaiset poliittiset järjestelmät joutuvat kohtaamaan uuden aikakauden, jossa äänestäjien ja perinteisten puolueiden väliset siteet hajoavat ja tie uusille poliittisille haastajille on aiempaa avoimempi. Goodwinin mielestä poliittinen populismi ei ole katoamassa minnekään, ja tulemme elämään yhä \”voimakkaamman volatiliteetin aikakaudella\” tulevina vuosina.

Populismissa on myös eräs piirre, joka on vaivannut itseäni, mutta jota en ole vielä nähnyt erityisesti käsitellyn. Lorenzo Marsili sentään mainitsee, että kansallisen populismin \”uudessa globaalissa mallissa\” nationalismi on otettu uusliberalismin avuksi. Marsili väittää, että esimerkiksi Italian populistihallituksen lakiuudistukset suosivat edelleen hyvätuloisia ja tulevat lisäämään taloudellista epätasa-arvoa. Marsilin mielestä populismi tarjoaa massoille \”leipää ja sirkushuveja\”, mutta samaan aikaan talouseliitin päämäärät silti etenevät, \”rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät\”, populistien vaalilupauksista huolimatta.

Olen itse sitä mieltä, ettei edes kansallismielinen populismi kykene riittävästi muuttamaan yhteiskuntaa, mikäli se nojaa talouspolitiikassaan markkinaliberalismiin vanhojen puolueiden tavoin. Retorisella tasolla ollaan \”globalismia vastaan\”, mutta tämä ei konkretisoidu eliitin edustaman globaalin kapitalismin vastaisuudeksi. Tässä olisikin vasemmistopopulisteille sopiva työsarka, mutta valitettavasti liberaali uusvasemmisto taistelee \”porvarillista hegemoniaa\” vastaan vain nimellisesti.

Suomesta Iran-pakotteiden kiertämisen isäntämaa?

Presidentit Niinistö ja Rouhani

YK:n syyskuisessa yleiskokouksessa Euroopan unionin edustajat vastustivat yhtenä rintamana Yhdysvaltojen asettamia uusia Iran-pakotteita.

Tuolloin lehdistölle kerrottiin uhmakkaasti EU:n luovan järjestelyn (Special Purpose Vehicle, SPV), joka mahdollistaa EU-maille kaupankäynnin Iranin kanssa Trumpin hallinnon pakotteista huolimatta. Nyt näyttääkin siltä, että järjestelyn käyttöön ottaminen takkuaa, koska mikään EU-maa ei halua (tai uskalla?) ottaa järjestelyä hoitaakseen.

Ilmeisesti Washingtonin määräyksiä totellaan yhä kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa, joten EU:n edustajien aiemmat Yhdysvaltojen vastaiset kommentit on syytä jättää omaan arvoonsa. Pelkkää tyhjää puhetta, hyvin vähän konkreettisia tekoja. Jäsenmaita sitoo myös EU:n vastaboikottiasetus, joka sakon uhalla kieltää noudattamasta Yhdysvaltojen lainsäädäntöä, mutta mitenkähän on asian laita?

SPV-\”erityisvälineen\” pitäisi olla pakotteet kiertävä vaihtoehto kansainväliselle Swift-maksutietojärjestelmälle. \”Kukaan ei ole tullut esiin tässä vaiheessa. Jos meillä ei ole isäntämaata, meillä on hyvin suuri ongelma. Tähän on satsattu niin paljon, että jokin tapa on löydettävä. On paljon epätietoisuutta ja hermostuneisuutta siitä, mitä SPV:n ylläpitäminen tarkoittaa, EU:n diplomaatti kertoi uutistoimisto Reutersille. 

Aiemmin tällä viikolla EU:n oikeuskomissaari Vera Jourova lupasi löytää tehokkaan ratkaisun ja sanoi, että EU:n työ Iranin kanssa käytävän kaupan mahdollistavan mekanismin luomiseksi jatkuu. \”Me eurooppalaiset emme voi hyväksyä sitä, että vieras valta, edes lähin ystävä ja liittolainen, päättää puolestamme  kenen kanssa saamme käydä kauppaa\”, Jourova kertoi Euroopan parlamentille Strasbourgissa, korostaen, ettei euroblokki peräänny Yhdysvaltojen uhkailujen edessä. Uskoo ken haluaa.

Tähän mennessä Ranska ja Saksa ovat jo sulkeneet itsensä pois SPV:n isännyydestä. EU:n isot maat pyrkivät painostamaan pienempiään, Luxemburgia ja Belgiaa, ottamaan SPV-järjestelyn harteilleen Itävallan jo kieltäydyttyä hallinnoimasta hanketta. Myös Luxemburg ja Belgia suhtautuvat tehtävään vastentahtoisesti. Joissakin lähteissä on kuitenkin jo kerrottu, että pesti lankeaisi Länsi-Eurooppaan, Luxemburgille.

Jos kuitenkin kävisi niin, ettei Luxemburg suostukaan tehtävään, miten olisi Suomi? Suomen poliittinen eliitti, presidenttiä ja pääministeriä myöten, ovat aina ilmaisseet halunsa olla EU:n \”ytimissä\” ja kantaa \”globaalia yhteisvastuuta\”. Eikö siis olisikin nyt Suomen aika tulla esiin, ja ryhtyä isäntämaaksi Iranin vastaisia pakotteita kiertävälle maksujärjestelmälle?

Tällä tavalla Suomi saisi mainetta EU:n pohjoisena, korvaamattomana selkärankana. Mitä sanoo pääministeri Sipilä? Entä Orpo, Terho ja kumppanit? Presidentti Niinistö? Eikö Suomi uskalla olla Iranin ystävä? Onko Yhdysvallat niin tärkeä suomalais-ugrilaisille atlantisteille?

Gazan kaistalla

Media on viime päivät keskittynyt uutisoimaan meilläkin Kalifornian metsäpaloista. Myös julkkiksilta on palanut jokunen kartano.

Ironista kyllä, nämä samat julkisuuden henkilöt, kuten esimerkiksi Malibun talonsa tulipalossa menettänyt näyttelijä Gerard Butler, keräsivät juuri Hollywoodin ”hyväntekeväisyysgaalassa” kuusikymmentä miljoonaa dollaria Israelin armeijalle.

Samalla kun Kaliforniassa paloi, myös Gazassa liekehti. Meillä tapahtumista on Ylen taholta uutisoitu lyhyesti, että Israelin armeijalla on ollut Gazassa ”operaatio, jonka yhteydessä tapahtui laukaustenvaihtoa”. Yksi israelilainen sotilas ja kuusi palestiinalaista kuoli Israelin armeijan ja palestiinalaisten välisessä yhteenotossa. Israel kertoi myös pysäyttäneensä Gazasta ammuttuja raketteja; myöhemmin raketteja ammuttiin lisää.

Tämän jälkeen olikin massiivisen vastaiskun aika ja Israel pommitti Gazan kahden miljoonan asukkaan avovankilaa verisin seurauksin. Israel on lähettänyt tankkeja ja sotilaita Gazan rajalle ja tilanne saattaa eskaloitua vielä lisää. Ulkomaisista lähteistä saa enemmän tietoa ja ajantasaisia päivityksiä tapahtumiin liittyen.

Jos suomalainen media käsittelee Gazan tilannetta tai palestiinalaisia, sen on pakko mainita aina ”äärijärjestö Hamas”, jotta sympatiat eivät liiaksi kääntyisi palestiinalaisten puolelle ja Israel voisi jatkaa suuren yleisön silmissä oikeutetummin ”itsensä puolustamista”, ts. palestiinalaisten kansanmurhaa ja maa-alueiden haltuunottoa. George Galloway kertoo hieman tämän asiantilan historiasta.

Israel pelkäsi arabimaiden sekularisoitumista ja nousevaa arabinationalismia. Niinpä se ryhtyi jo varhain tukemaan islamisteja oman etunsa vuoksi. Näin sionistien kätilöimänä syntyi myös sunni-islamistinen Hamas, joka oli PLO:n, Palestiinan vapautusjärjestön, ja sen johtajan, nationalisti Jasser Arafatin kilpailija. Nykyään Hamas sopivasti ampuu raketteja Israeliin, jonka jälkeen Israel pommittaa Gazan kaistaa. Hamas ei ole hyvissä väleissä Iranin islamilaisen tasavallan eikä Assadin johtaman Syyrian kanssa.

Gazaa kutsutaan syystäkin ”kaistaksi”. Kaksi miljoonaa palestiinalaista on lukittu pienelle, raunioitetulle maa-alueelle, ilman vapaata sisään- tai uloskäyntiä. Kahdeksankymmentä prosenttia näistä kahdesta miljoonasta on pakolaisia ​​siellä, katselemassa piikkilankojen läpi omaa maataan ja omaisuuttaan, joka on sittemmin siirretty juutalaisten haltuun.

Maaliskuun jälkeen kymmenet tuhannet palestiinalaiset ovat haavoittuneet Gazan kaistalla. Satoja on tapettu, mukaan lukien naisia, lapsia, jopa sairaanhoitajia ja lehdistön edustajia. Satoja raajoja on amputoitu, monista palestiinalaisista on tullut sokeita. Vaikka olisit aseeton, Israelin armeijalla on aina oikeus ampua, murtaa luita tai vangita, ihan vain varmuuden vuoksi. Myös juutalaiset siirtokuntalaiset ovat aseistettuja, ja ahdistelevat palestiinalaisia niin Gazassa kuin Länsirannalla.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana palestiinalaiset Gazassa ovat kärsineet kylmyydestä talvisin ja polttavasta auringosta kesäisin. Israel määrää sähköntoimituksesta, jossa on usein tunteja kestäviä tahallisia katkoja. Lääkintätarvikkeita ja elintarvikkeita menee usein pilalle. Israel hallitsee myös vesihuoltoa, ja suurin osa Gazan asukkaista ei saa koskaan puhdasta juomavettä.

Gallowayn sanoin, Gaza on tukahduttava kärsimyksen ghetto. Mutta tässä ei ole koko tarina; se kulkee paljon kauemmaksi menneisyyteen. Kun Israel syntyi, Palestiina uhrattiin. Alkuperäistä Palestiinaa ei enää ole, se on pyyhitty pois kartalta sionistien toimesta ja länsivaltojen tuella. Palestiinan kansa on hajallaan pakolaisina maailmalla, tai asuttaa näitä pieniä ja yhä kutistuvia maa-alueita Länsirannalla tai Gazan kaistalla juutalaisarmeijan tiukassa valvonnassa.

Vaihtoehtoja dollarihegemonialle

Irina Slav kirjoittaa OilPrice.com-sivustolla, kuinka venäläiset öljynviejät painostavat länsimaisten hyödykkeiden kauppiaita maksamaan venäläisestä raakaöljystä euroina dollareiden sijaan.

Tämä siirto tulee samalla, kun Washington aikoo lisätä Venäjään kohdistuvia pakotteita Krimin ja itä-Ukrainan vuoksi. Venäläisten yhtiöiden siirto oli odotettavissa, koska Trumpin hallinto pyrkii ulkopolitiikkaan, jossa pakotteilla on keskeinen osa. Tämä lähestymistapa voi kuitenkin heikentää Yhdysvaltojen dollarin määräävää asemaa globaalin öljykaupan valuuttana.

Dollarin aseman heikentymisen varhaiset merkit ilmenivät jo aiemmin tämän vuoden keväällä, kun Venäjä ja Iran aloittivat öljyn ja muiden hyödykkeiden vaihto-ohjelman, jonka tarkoituksena on poistaa dollari kahdenvälisten kauppojen maksuvaluuttana; näin on tarkoitus jatkaa seuraavat viisi vuotta. Maaliskuussa Iran kielsi Yhdysvaltojen dollareissa ilmaistut ostotilaukset. Kuukautta myöhemmin Teheran ilmoitti julkistavansa kaikki viralliset talousraporttinsa euromääräisinä dollareiden sijasta.

Nyt Venäjän suurimmat öljy-yhtiöt neuvottelevat uudelleen sopimuksia raakaöljyn toimittamisesta. Kolme niistä, Rosneft, Gazprom Neft ja Surgutneftegaz, vaativat länsimaisia ostajia maksamaan sakkoja ensi vuoden alusta alkaen, mikäli Yhdysvaltojen pakotteet häiritsevät myyntiä ja sen seurauksena ostajat eivät saa suoritettua maksujaan. Lisäksi käydään keskusteluja euron ja muiden valuuttojen käytöstä. Pakotteiden ollessa voimassa on loogista etsiä vaihtoehtoisia tapoja huolehtia maksuista.

Venäjä ja Iran eivät ole ainoita, jotka ottavat etäisyyttä dollariin, kirjoittaa Slav. Esimerkiksi Venezuela panee toivonsa digitaaliseen valuuttaan kiertääkseen Washingtonin sanktioita. Venezuela esittää kryptovaluuttaansa el petroa öljyntuottajamaiden yhteistyöjärjestö Opecille öljykaupan laskentayksiköksi ensi vuonna. \”Käytämme petroa Opecissä vakaana ja luotettavana valuuttana raaka-aineiden markkinoimiseksi maailmalla\”, on Venezuelan valtiovarainministeri Manuel Quevedo todennut.

Kiina promotoi myös avoimesti omaa valuuttaansa juania käytettäväksi öljykaupassa ja ylipäänsä kaikessa kaupassa. Yuanin kansainvälistäminen on myös osa presidentti Xi Jinpingin silkkitiealoitetta. Kun otetaan huomioon Kiinan öljynkulutus, öljykauppa on iso osa tätä kansainvälisen vaikutusvallan kasvattamisprojektia.

Aiemmin tänä vuonna Kiina käynnisti kauan odotetun juanmääräisten öljyfutuurien kaupan. Vaikka kansainvälinen kauppayhteisö on edelleen varovainen juanin suhteen, on arvioitu, että juan saattaa lopulta korvata dollarin globaalina öljyalan valuuttana. Myös euro voisi liittyä juanin seuraan, edellyttäen, että Euroopan unioni selviytyy kriiseistään ja itsenäistyy Yhdysvaltojen vasalliudesta. Kansakuntien Eurooppa voisi liittyä euraasialaisten kumppaniensa joukkoon.

Loppujen lopuksi Venäjä ja Iran ovat maailman suurimpien öljynviejien joukossa, Irina Slav muistuttaa. Voi hyvin olla, että kohta suuria määriä barreleita vaihdetaan euroissa dollareiden sijaan. Vaihtoehtoja dollarihegemonialle on olemassa, mikäli maailmalla uskalletaan ottaa rohkeita askelia kohti uutta järjestystä.

Buchanan, Macron ja nationalismi

Patrick Buchanan

Ranskan presidentti Emmanuel Macron varoitteli nationalismin noususta Pariisin rauhanfoorumissa viikonloppuna. Konferenssi oli osa ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistojuhlallisuuksia. Sunnuntaina tuli kuluneeksi myös sata vuotta maailmansodan päättäneen aseleposopimuksen allekirjoittamisesta.

Macron kohdisti puheensa Donald Trumpin politiikkaa vastaan, mutta taustalla oli varmasti myös pelko Marine Le Penin Kansallisen liittouman suosion kasvusta, sekä siitä, mitä muualla Euroopassa tapahtuu. Joidenkin mielipidemittausten mukaan Le Pen puolueineen on jo ylittänyt suosiossa Macronin ja tämän En Marche!-puolueen. Macronin mukaan nationalismi ja \”ääriajattelu\” uhkaavat maailmaa, globaalia taloutta sekä siirtolaisuutta.

Amerikkalainen kirjailija ja kolumnisti Patrick \”Pat\” Buchanan ihmettelee Macronin lyhytnäköisyyttä. Macron yritti esittää itsensä \”patrioottina\”, mutta kotimaansa hyvinvoinnin sijasta Macron puolustaa lähinnä vain ylikansallisia pääomapiirejä ja globalismia. Vaikka Trumpin \”Amerikka ensin\”-retoriikasta ja politiikasta voi olla montaa mieltä, Buchanan ihmettelee, minkä maan \”patriootti\” Emmanuel Macron asettaa ensimmäiseksi?

\”Katsooko Ranskan presidentti olevansa maailman kansalainen, joka on vastuussa Euroopasta ja koko ihmiskunnasta?\”, kysyy Buchanan. Ranskan historiasta löytyy toki parempiakin esimerkkejä isänmaallisuudesta. Charles de Gaulle oli ehkä suurin 1900-luvun ranskalainen patriootti. Silti hän puhui kansallisvaltioiden Euroopasta, rakensi kansallista ydinaseohjelmaa, ja antoi jopa sotilasliitto Natolle lähtöpassit Ranskasta vuonna 1966.

Oliko de Gaullen isänmaallisuus jotenkin puutteellista? Ettei vain hänen politiikkansa edustanut juuri sellaista pelottavaa \”nationalismia\”, jonka Macron tuomitsi Pariisin rauhanfoorumin puheessaan? Onko Macron kartalla siitä millainen Eurooppa nykyään on, vai yrittäkö hän yksinkertaisesti ylistää väsynyttä liberalismia pysyäkseen talouseliitin ja median suosiossa? Euroopan omasta armeijasta hän kyllä on aiemmin puhunut.

Todellisuus, kuten Buchanan asian esittää, on kuitenkin toinen: Britanniassa skotlantilaiset haluavat irtautua Isosta-Britanniasta, ja englantilaiset itse ovat äänestäneet päästäkseen eroon Euroopan unionista. Tšekit ja slovakit ovat lähteneet omille teilleen. EU:n vastainen mielipide jatkaa leviämistään myös populistien johtamassa Italiassa.

Nationalismi, jota heidän kansansa pitävät syvänä patriotismin ilmentymänä, on voittanut Puolassa ja Unkarissa, ja se saattaa voittaa ennen pitkää myös Saksassa, otaksuu Buchanan. Hän lisää, että maailman kolmen suurimman sotilasvallan johtajat, Trump Yhdysvalloissa, Vladimir Putin Venäjällä ja Xi Jinping Kiinassa, ovat kaikki kansallismielisiä. Samoin Turkin kansallismielinen Recep Tayyip Erdoğan pitää yhä valtaa Ankarassa; Hindujen kansallismielinen Narendra Modi on Intian päämies.

Buchanan kuitenkin tunnustaa, että Trumpin ulkopolitiikkaa voi kyllä hyvällä syyllä kritisoidakin. Buchanan väittää, ettei Trump ole edeltäjiensä tavoin kyennyt tunnustamaan 2000-luvun uutta todellisuutta. Hän ei ole saanut muutettua Yhdysvaltojen ulkopoliittista linjaa tarpeeksi, vaan pitää amerikkalaiset yhä sidoksissa konflikteihin maissa, joissa Yhdysvalloilla ei ole merkittäviä intressejä.

Buchanan esittää kirjoituksessaan koko joukon hyviä kysymyksiä: Miksi Yhdysvallat on yhä sitoutunut taistelemaan Etelä-Korean puolella Pohjois-Koreaa vastaan? Entä miksi Yhdysvaltojen lentokoneet ja alukset ovat yhä törmäyskurssilla venäläisten lentokoneiden ja laivojen kanssa Itämerellä ja Mustallamerellä?

\”Miksi olemme vieläkin osallisina lukuisissa sodissa, joihin George W. Bush ja Barack Obama vetivät meidät mukaan Lähi-idässä? Miksi emme saa sellaista \’Amerikka ensin\’-ulkopolitiikkaa, jonka puolesta äänestimme?\”, tiedustelee Buchanan.

Jos Yhdysvalloilla on edelleen omat unipolaarisen hetkensä aiheuttamat harhaluulot, on myös Eurooppa vaikeuksissa Macronin kaltaisten johtajien kanssa, joiden mielestä terve nationalismi on – niin hullulta kuin se kuulostaakin – suoranainen \”maanpetos\”.

Iranin aavelaivat

Yhdysvaltojen ääliömäinen ulkoministeri Mike Pompeo toivoo, että Iranin kansa tulee uusien pakotteiden ansiosta kärsimään ennen pitkää nälkää ja syrjäyttää sitten tuskissaan nykyiset valtaapitävät, antaen tietä amerikkalaiselle hegemonialle (aivan kuten Irakissa, Libyassa ja Afganistanissa?).

Iranin islamilainen tasavalta tukee Syyrian presidentti Assadia, vastustaa Israelin laajentumispyrkimyksiä ja ylipäänsä angloamerikkalaisjuutalaisen globalistieliitin hegemoniaa Lähi-idässä, joten tietysti se yritetään tuhota, persialaisesta sivilisaatiosta viis. Iran on myös alkanut lähentyä Euraasiaa.

Pompeo jatkaa tyypillisellä amerikkalaisella tappolinjalla. Hillary Clinton totesi kunnon psykopaatin tavoin Libyan Gaddafin murhasta, \”me tulimme, näimme, ja hän kuoli\”. Hillaryn hyvä ystävä, Madeleine Albright, joka toimi Bill Clintonin hallinnon ulkoministerinä, totesi 60 minuuttia-ohjelmassa, että puolen miljoonan nälkään ja sotaan kuolleen irakilaislapsen menetys \”oli sen arvoista\”. Mikään uhraus ei ole liikaa, kun kyseessä ovat Yhdysvaltojen ulkopoliittiset tavoitteet.

Iran on harvoja Lähi-idän maita, jotka yhä vastustavat Yhdysvaltojen ja alati laajentuvan Israelin hegemoniapyrkimyksiä alueella. Pompeon on turha tekopyhästi kysellä \”mitä iranilaiset haluavat\” ja esittää olevansa Iranin kansan puolella. Yhdysvaltojen masinoimat väkivaltaiset arabikeväät ja värivallankumoukset ovat hyvin paikallisten tiedossa. Toista kertaa Iran ei anna amerikkalaisten nukkehallitsijoiden, kuten šaahi Pahlavin, nousta valtaan.

Mitä tulee Yhdysvaltojen asettamiin talouspakotteisiin, Iranin kerrotaan kuljettavan yhä öljyä asiakkailleen. Iranin lipun alla matkaavat öljytankkerit ovat muuttuneet \”aavelaivoiksi\” sammuttamalla niiden sijainnin ilmoittavat transponderit. Öljykuljetusten seuranta on vaikeutunut ja barreleiden määräkin jää hämärän peittoon.

Aavekuljetukset ovat osoittautuneet yllättävän tehokkaiksi: Sputnik-verkkolehden haastattelussa öljysäiliöalusten TankerTrackers-seurantapalvelun perustaja Samir Madani kertoi vaikeuksista pitää Iranin laivoja seurannassa. He ovatkin joutuneet turvautumaan satelliittipaikannukseen yrittäessään seurata iranilaisia ​​aluksia. Iranilla on yli kolmekymmentä alusta Persianlahden alueella.

Tällä välin Euroopan unionin luoman SPV-maksujärjestelyn (Special Purpose Vehicle), joka on varta vasten suunniteltu kiertämään Yhdysvaltojen Iranille määräämiä pakotteita, pitäisi helpottaa iranilaisen raakaöljyn ostajien maksujärjestelyjä. Iranin presidentti Hassan Rouhani on sanonut, että Iran uhmaa Yhdysvaltojen asettamia pakotteita ja jatkaa edelleen öljytoimituksia. Iran on Opecin (öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio) kolmanneksi suurin öljyntoimittajamaa.

Yhdysvallat on yrittänyt saada Iranin kaaoksen valtaan jo 70-luvulta lähtien. Sionistinen Israel, Iranin verivihollinen, sekä muut Lähi-idän vasallivaltiot, tukevat tätä päämäärää. Mutta voimasuhteet saattavat muuttua. Jopa Turkki, Yhdysvaltojen ja Naton kumppani, on nykyään Iranin puolella, samoin Venäjä ja Kiina. Euroopan unioni haluaisi myös jatkaa yhteistyötä ja kaupankäyntiä Iranin kanssa, mutta katsotaan nyt, miten Yhdysvaltojen uhkailu ja pakotepolitiikka puree. Toivottavasti Iran selviää ja Yhdysvallat häviää aloittamansa uhkapelin.

Amerikan ylivaltafantasian loppu

Toimittaja Martin Sieff muistelee, kuinka vuonna 1987 englantilainen, Yhdysvaltojen Yale-yliopistossa opettava historian professori Paul Kennedy julkaisi 677-sivuisen kirjansa The Rise and Fall of the Great Powers. Ilmestyessään kirja herätti tyrmistystä ja epäuskoa Yhdysvaltojen poliittisessa eliitissä, sillä se uskalsi väittää Yhdysvaltojen olevan jo perikadon partaalla.

Kirjassaan Kennedy väitti, että mikä tahansa valtio, joka saavutti, kuvitteli saavuttaneensa, tai pyrki saavuttamaan ja ylläpitämään globaalia hypervalta-asemaa, oli tuomittu menettämään sen, ja sitten nopeasti heikkenemään ja rappeutumaan, mitä tulee aiempaan asemaan, vaikutusvaltaan ja vaurauteen.

Kennedy esitti lukuisten esimerkkien kautta, että yritys ylläpitää tällaista valtaa pakottaa kansakunnan tuhoisalle ylikuormituksen tielle. Globaalin imperiumin ylläpito vaatii massiivisia taloudellisia resursseja ja sotilaallista voimaa, sekä jatkuvaa valmiutta osallistua yhä kalliimpiin maailmanlaajuisiin sitoumuksiin, sotkuisiin konflikteihin sekä geopoliittisiin manöövereihin. Mitä kunnianhimoisempia nämä sitoumukset ja manööverit ovat, sitä vääjäämättömämmin seuraavat myös sotilaalliset tappiot,  talouden alamäki ja kansallinen romahtaminen, Kennedy totesi.

Kennedyn kirja käsitteli monien historiallisten suurvaltojen nousuja ja kaatumisia. Sieffin mukaan teos julkaistiin kuitenkin väärään aikaan, eikä Kennedyn runsaasti dokumentoimia päätelmiä otettu lainkaan vakavasti Yhdysvalloissa. Kylmä sota oli juuri päättymässä. Neuvostoliitto oli kaatumassa ja kommunismi näytti häviävän. Yhdysvalloissa tapahtumat tulkittiin amerikkalaisen vallan voitoksi ja liberaalin kapitalismin ikuisen voittokulun alkusoitoksi.

Nyt, yli kolmekymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen, on nähtävissä kuinka kaukaa viisas Bushin hallinnon neokonservatiivien pilkkaamaksi tullut Kennedy oli realistisine näkemyksineen. Kaikki kansalliset patologiat, talouden alamäki, hallinnollinen uupumus, yleinen rappio ja alati leviävä kurjuus, joita Kennedy toi esiin aiempien imperiumien iltahämäristä, kuvastivat nyt selkeästi myös Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeisen politiikan lopputuloksia.

Kennedyn teesi oli yksinkertainen ja selkeä: ”unipolaariset hetket” ovat vain hetkiä, ne eivät kestä ikuisesti, vaikka siltä äkkiseltään näyttäisikin. Juuri yritys ylläpitää unipolaarista hetkeä globaalin ylivallan säilyttämiseksi, nostaa esiin vastavoimia, jotka haastavat tuon ylivallan, joka lopulta uupuu ja häviää, tehden tilaa taas uudelle järjestykselle.

Sukupolvea ennen kuin Kennedy julkaisi suurtyönsä, englantilainen historioitsija Correlli Barnett, julkaisi vuonna 1972 oman klassikkonsa The Collapse of British Power. Barnett keskittyi käsittelemään Ison-Britannian imperiumia, sen unipolaarista hetkeä, kun 1920- ja 1930-luvuilla Britannian hallitseva luokka, aivan kuten heidän amerikkalaiset seuraajansa, kuvittelivat omaavansa jumalallisen valtuutuksen toimia maailmanpoliisina, jonka itse Kaitselmus oli asettanut ylläpitämään ja levittämään käsityksiään oikeasta ja väärästä koko muulle maailmalle.

Englantilaisten oli kuitenkin pakko vastahakoisesti luovuttaa ylivalta-asemansa ja omistusoikeutensa laajoihin globaaleihin alueisiinsa. Saa nähdä, toteutuuko samanlainen vallanvaihto yhtä helposti Yhdysvaltojen ollessa kyseessä. Yhdysvaltojen establismentti, ”syväksi valtioksi” kutsuttu, tähän asti toiminut valtiokoneisto, yhdessä sotateollisen kompleksin kanssa, näyttää myös Donald Trumpin presidenttikaudella yrittävän säilyttää valtansa, ja jatkaa sitoutuneena laajentumiseen, osallistuen erilaisiin konflikteihin, vallanvaihto-operaatioihin, ja geostrategisiin uhkapeleihin.

Kolmekymmentä vuotta kirjansa julkaisun jälkeen, historioitsija Paul Kennedyn varoitukset ovat yhä jääneet huomiotta. Yhdysvaltojen unipolaarinen hetki on jo ohi. Amerikka teeskentelee toki hallitsevansa maailmaa yhä haastamattona hypervaltana, mutta tämä on vaarallinen ja kestämätön ylivaltafantasia. Kansallisen katastrofin uhatessa on jo miltei liian myöhäistä herätä todellisuuteen.

Liberalismi ilman naamiota

Amerikkalainen Richard Houck on kirjoittanut 444-sivuisen kirjan, jonka tarkoitus on paljastaa ”liberalismin syvin olemus”. Mainittakoon heti kärkeen, että vaikka kirjan provosoiva nimi, Liberalism Unmasked, herätti kiinnostukseni, minua myös epäilytti, kuinka ”amerikkakeskeinen” tai ennalta-arvattava teos tulisi olemaan.

Houckin kirjan on julkaissut Arktos-kustantamo, joka on profiloitunut eurooppalaisen uusoikeiston julkaisijaksi, kattaen teoksia esoteriasta politiikkaan, filosofiaan ja syväekologiaan, Julius Evolasta Alexandr Duginiin ja Alain de Benoistista Pentti Linkolaan. En itse katso kuuluvani puhtaasti ”oikeistolaiseen” lokeroon, vaikka länsimaisen liberalismin ankara kriitikko olenkin, mutta arvostelukappaleen saatuani päätin katsoa, mitä Houckin kirja pitää sisällään.

Ensin muutama sananen kirjan kannesta. Kyseessä on kuvallinen viittaus John Carpenterin ohjaamaan kulttielokuvaan They Live (vuodelta 1988, tunnetaan Suomessa myös nimellä ”Pahan kehä”), jossa vihamieliset avaruusoliot ovat hienovaraisesti orjuuttamassa ihmiskuntaa valtamedian avulla. Olioilla on hallussaan sekä avaruusteknologia että poliisivoimat, eikä Reaganin ajan amerikkalaisjuppi edes ymmärrä olevansa julman manipuloinnin kohteena. Duunari yrittää pelastaa elokuvassa maailman ja avata ihmisten silmät ymmärtämään, millaisessa vaarassa he ovat. Kai tämä jollakin tapaa kuvaa Houckin asennoitumista.

Kirjaa ei tietenkään kannata arvostella pelkästään kannen perusteella, mutta ehkäpä amerikkalaistyyppiset libertaarit ja vaihtoehto-oikeistolaiset olisivat osa kohderyhmää. Houck toki toivoo lukijoiksi heitä, jotka eivät vielä edes näe globalistisen liberalismin lävitse. Kirjan läpi kulkee vahva etnosentrinen vire, jossa lajityypillisesti käsitellään asioita väestönvaihdon kohteena olevan euroamerikkalaisen ja eurooppalaisen ihmisen näkövinkkelistä. Oletan, että joku voi vielä pöyristyä tällaisesta kirjasta, mutta minussa se ei herättänyt suuria tunteita puoleen tai toiseen.

Alussa Houck diagnosoi liberalismia modernin mielen sairaudeksi, jota ylläpidetään poliittisen painostuksen ja mediamanipuloinnin välityksellä. Liberalismin maailmankuvaan ei Houckin mukaan päädytä tutkimuksen tai kriittisen ajattelun myötä, vaan se omaksutaan dogmaattisen indoktrinaation ja suoranaisen aivopesun ja itsepetoksen välityksellä. Mediakasvatuksella on tässä oma oleellinen roolinsa, samoin kouluilla ja yliopistoilla. Perinteinen länsimainen sivistys on vaihtunut kaiken läpäisevän liberalismin kaltevan pinnan argumentointiin, jossa vastaanväittäjä leimataan nopeasti epäihmiseksi.

Kirja käsittelee liberalismin nykyisin tunnettuja opinkappaleita aina suvaitsevaisuudesta monikulttuurisuuden rikkauteen, rasismiin ja sananvapauden rajoittamiseen. Esimerkkejä tulee niin Yhdysvalloista kuin Euroopastakin, mutta jotenkin itselleni kaikki on jo niin useasti ennen kuultua ja luettua, että Houckin teos ei tunnu tarjoavan oikein mitään uutta. Ehkäpä se sopisi uudelle lukijalle, joka on liberaali, hyvin maahanmuuttomyönteinen, mutta joka kuitenkin uskaltaisi tutustua omat näkemyksensä kyseenalaistavaan teokseen?

Liberalismi yhdistetään kirjassa uusvasemmistolaiseen ajatteluun sekä feikkiin ”konservatismiin”, joka ei ”konservoi” mitään, vaan tukee talouseliitin epäkansallisia päämääriä. En ole asiasta juurikaan eri mieltä; Suomessakin pinkin värin ja sateenkaaren tunnuksekseen valinnut Vasemmistoliitto pyrkii edistämään pitkälti samoja kyseenalaisia ”arvoja” ja ”oikeuksia” kuin liberaalit vihreät, Rkp ja kokoomuslaisetkin. Houck analysoi tätä kaikkea amerikkalaisesta perspektiivistä, kommentoiden liberaalin uusvasemmiston myönteistä suhtautumista massamaahanmuuttoon, feminismiin, kehitysapuun, sekä EU:n avoimien rajojen politiikkaan. Myös maahanmuuttajien rikollisuutta käsitellään esimerkkitapausten kautta.

Amerikkalaisinta osuutta kirjassa edustaa neokonservatiivien ja juutalaisjärjestöjen, kuten AIPAC:in ja ADL:n arvostelu, Yhdysvaltojen siirtolaispolitiikan käsittely, kommentit demokraateista ja republikaaneista, Donald Trumpista, Hillary Clintonista, islamista, koulutuksesta, ilmastopolitiikasta, ulkopolitiikasta sekä etnisistä ryhmistä. Houck nauraa väitteille Venäjän sekaantumisesta Yhdysvaltojen vaaleihin, ja kysyy, miksei kukaan ole huolissaan esimerkiksi Israelin ja Yhdysvaltojen juutalaislobbyn huomattavasta vaikutusvallasta amerikkalaisessa politiikassa?

Houck on selkeästi niin sanottu ”valkoinen nationalisti” (mikä on hyvin amerikkalainen ilmiö), mutta median korostamia ylivaltafantasioita hänellä ei ole. Aiemmin hän ei ollut edes kiinnostunut identiteettipolitiikasta, mutta jossakin vaiheessa oli vaikea olla huomaamatta, millaiseen suuntaan niin Yhdysvallat, kuin myös Eurooppa, tuo Houckin esi-isien synnyinseutu, oli muuttumassa. Demografinen muutos oli tosiasia. Houck selittää, kuinka liberaali media kirjoittaa mielellään kaikenlaisista ”vähemmistöistä”, joita meidän ”olisi autettava”, mutta sama puolueellinen media sivuuttaa täysin sen, että Yhdysvaltojen euroamerikkalaiset, ts. ”valkoiset amerikkalaiset”, sekä Euroopan unioniin kuuluvien entisten kansallisvaltioiden alkuperäiskansat ovat hyvin pian itsekin vähemmistöjen asemassa.

Houckin mukaan länsimainen kuluttaja tarvitsee herättelyä, mutta politikoinnin ja kirjoittamisen sijaan Houck itse mieluummin samoilisi metsissä ja ajelisi polkupyörällään syrjäseuduilla. Viktor Orbánin kaltaiset poliittiset johtajat voisivat hoitaa asiat kuntoon Euroopassa. Yhdysvaltojen kansojen sulatusuunissa valtaa pitävä, vihamielinen eliitti on vaikeampi pala. Läpi kirjan Houck kuitenkin esittää retorisen kysymyksen: entäpä jos roolit vaihtuisivat? Entäpä jos hänen edustamansa näkemykset olisivat liberalismin hegemonian sijaan määräävässä asemassa? Houckin mukaan tilanne on synkkä, mutta periksi ei tule antaa, eikä vaipua nihilistiseen epätoivoon.

Houck on tutkinut aihettaan huolella ja kirjan alaviitemäärä onkin melkoinen. Myös lainauksia löytyy yli kuusisataa kappaletta. Lähdemateriaali varmasti antaisi jollekin aiheeseen vähemmän perehtyneelle lisää mietiskeltävää. Toisin sanoen, joku identiteettipolitiikan keltanokka saisi Houckin tekstistä varmasti enemmän irti kuin minä. Jos Houckin kattava opus saa nuoremman polven lukijat kyseenalaistamaan liberalismin opinkappaleita ja globalistien hämäriä projekteja, niin sen parempi. Entäpä jos, kuten aiemmin mainitussa John Carpenterin kasariklassikossa, ”Pahan kehä”, olisi vielä murrettavissa?