Kuukausi: lokakuu 2018

Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhä Synodi kokoontui 15. lokakuuta 2018 ensimmäistä kertaa historiassaan Minskissä, Valko-Venäjällä.

Synodi käsitteli Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin 11. lokakuuta tekemää päätöstä myöntää autokefalia Ukrainan skismaattisille kirkoille, jotka eivät ole kanonisessa yhteydessä Ukrainassa toimivan Moskovan patriarkaatin kanssa. Tämän päätöksen seurauksena Venäjän ortodoksinen kirkko totesi mahdottomaksi jatkaa ehtoollisyhteyttä ekumeenisen patriarkaatin kanssa.

Välit ovat siis poikki. Tilanne uhkaa hajottaa ortodoksisen maailman yhtenäisyyden. Ekumeenisen patriarkaatin päätöstä on kritisoitu muiden patriarkaattien taholta. Päätöksen taustasyyt ovat kaikesta huolimatta pitkälti poliittisia: kyseessä on Ukrainan presidentti Porošenkon pyrkimys lyödä yhä lisää kiilaa Ukrainan ja Venäjän välille. Länsi on myös epäilemättä mielissään ekumeenisen patriarkaatin toimista. ”Hajoita ja hallitse”-masinointi näkyy kaikessa selvästi.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin alaisuuteen, ja sekin antoi aiheesta lausunnon. Ekumeenisen patriarkaatin päätöstä ei kritisoida, vaan Suomen kirkko pitää ainoastaan Venäjän päätöstä ehtoollisyhteyden katkaisemisesta ”yksipuolisena, surullisena ja valitettavana”. Ekumeenisen patriarkaatin toimia tarkkailleet voisivat pitää myös Konstantinopolin päätöstä omavaltaisena ja harkitsemattomana.

”Venäjän ortodoksisen kirkon silmissä kaikki nämä [Konstantinopolin] päätökset ovat laittomia ja kanonisessa mielessä merkityksettömiä”, Moskovan patriarkaatin ulkosuhteista vastaava metropoliitta Ilarion sanoi maanantai-iltana uutistoimisto Tassille kertoessaan synodin päätöksestä. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan on nimittänyt Konstantinopolin toimia ”Yhdysvaltain tukemiksi provokaatioiksi”.

Näin siis alkujaan poliittinen kriisi lännen miehittämän Ukrainan ja Venäjän välillä on, kuten jo aiemmin syyskuussa kirjoitin, kirkollistunut. Ukrainan osittainen repiminen irti Venäjän kirkosta on jälleen uusi geopoliittinen provokaatio, jonka Konstantinopoli hyväksyi, mutta Moskova ymmärrettävästi ei. Ukrainan alue on osa historiallista venäläistä maailmaa. Moskovan patriarkka Kirill sanoi viikonloppuna televisio-ohjelmassaan, että ”venäläinen maailma” on lännen johtaman hyökkäyksen alla.

Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksikirkko tulee varmasti kokemaan vaikeuksia. Presidentti Porošenkon tukema ”Kiovan patriarkaatin” päämies, itsensä patriarkaksi kohottanut Mikhailo ”Filaret” Denisenko on puhunut jo kirkkojen, luostarien ja muun omaisuuden pakkolunastamisesta. Ukrainan venäläiset ovat vannoneet puolustavansa kanonista kirkkoa. Myös Putinin lehdistöpäällikkö Dimitri Peskov on sanonut, että Venäjä puolustaa uskoviaan, jos asiat saavat ”ikävän ja väkivaltaisen käänteen”.

Kirjoitin jo aiemmin Donald Trumpin entisestä neuvonantajasta Steve Bannonista, joka on kiertänyt pitkin ja poikin Eurooppaa puhumassa erilaisissa kansallismielisten puolueiden tilaisuuksissa.

Bannon on perustanut Brysseliin päämajan ”Liikkeelle”, jonka olisi tarkoitus ”yhdistää Euroopan kansallismieliset puolueet”. Nyt Bannonin suunnitelmista on saatavilla hieman tarkempaa tietoa.

Liikkeen belgianjuutalainen toiminnanjohtaja Mischaël Modrikamen on sanonut haastattelussa, että Liike tulee olemaan ”löyhä keskustelufoorumi, johon voivat liittyä kaikki samalla tavoin maahanmuutosta ja maiden itsemääräämisoikeudesta ajattelevat poliitikot”. Modrikamen painottaa, ettei Liike vastusta EU:ta, vaan haluaa siitä ”nykyistä demokraattisemman”.

Brysselistä käsin toimiva Liike aikoo saada ”eurooppalaisen populismin ääntä kuuluvammaksi”. Rahaa tähän hankkeeseen tulee anonyymeilta lahjoittajilta Yhdysvalloista. Mutta mikä on tämän transatlanttisen säätiön todellinen ohjelma ja tarkoitus?

Jos lukee Bannonin säätiön ohjelmaa, huomaa pian mistä hommassa on kyse. Perustamisasiakirja puhuu oikeusvaltioperiaatteen puolesta, vapaasta yrittämisestä, ”radikaalin Islamin vastustamisesta”, mutta kummallista kyllä myös ”Israelin puolustamisesta”. Liike katsoo myös presidentti Donald Trumpin olevan sen esikuvallinen ”perustaja”.

Maahanmuuttajien karkottamisesta ei Liikkeen ohjelmassa puhuta. Myöskään globalisaation vastustamista tai Euroopan ja Venäjän välisten suhteiden paranemista ei toivota. ”Liike” on siis vain yksi uusi tökerö viritelmä ylläpitää amerikkalaista hegemoniaa Euroopassa. Kuten jopa Ylen kirjoituksessa asia oikein ymmärretään, ”Trumpin entinen päästrategi ei ole erityisen kiinnostunut eurooppalaisen nationalismin kovasta ytimestä – kansallisesta identiteetistä ja sen suojelemisesta”.

Eurooppalaisten patrioottien keskuudessa Bannonin tarjoukset eivät ole onneksi saaneet juuri vastakaikua. Sekä Itävallan FPÖ,  Saksan AfD ja Unkarin Fidesz ovat hylänneet Bannonin yhteistyötarjouksen. Myös Ranskan Kansallisen liittouman Marine Le Pen on ainakin Guardian-lehden mukaan sanonut, ettei Bannonilla ole osaa ”Euroopan pelastamisessa”. Tähän mennessä Bannoniin myönteisesti ovat suhtautuneet vain alankomaalainen, äärimmäinen Israelin ystävä, Geert Wilders, sekä italialainen pienpuolue Fratelli D’Italia. Ikävä kyllä, Legan Matteo Salvini on hyvää pataa Bannonin kanssa.

Jos Bannonin Liike ei saa laajemmin kannatusta Euroopan kansallismielisten ja populistien keskuudessa, koko projekti saattaa tyrehtyä jo alkuunsa. Euroopan tulee selvittää itse omat ongelmansa, siihen ei kaivata amerikkalaisia mukaan sotkemaan. Mitään synergiaetua ei Bannonin ”Liike” euronationalisteille tuottaisi, sillä edellytyksenä yhteistyölle on varaukseton tuki sekä Yhdysvalloille että Israelille. Tämä ei olisi eurooppalaisten etujen mukaista.

Eurooppaa vaivaava massamaahanmuutto, liberalismi ja Yhdysvaltojen tuhoisa unilateralismi eivät ole Bannonin Liikkeelle ongelma. Bannon ei ole siis paljoa parempi kuin George Soros: molemmat ovat loppupelissä sekä Euroopan että Euraasian vihollisia.

Toisin kuin moni trendikäs kirkonmies lännessä, Serbian ortodoksisen kirkon piispakunnan vanhin, Montenegron metropoliitta Amfilohije, ei käytä poliittisesti korrektia, sekulaarin maailman kieltä puhuessaan vakavista, kristikuntaa ja koko maailmaa koskevista elämän ja kuoleman kysymyksistä.

Metropoliitta on tullut tunnetuksi sotilasliitto Naton vastustajana. Hän on kutsunut sitä ”kansainväliseksi terroristijärjestöksi”. Häntä on syytetty myös ”vihapuheesta” hänen tuomitessaan hlbtq-liikkeen sekä Pride-kulkueet. Läntinen arvoyhteisö, EU ja Yhdysvallat etunenässä, edustaa Amfilohijelle ”antikristillisyyttä”.

Sunnuntaipäivitykseksi olen koonnut joitakin keskeisiä kohtia metropoliitta Amfilohijen haastattelusta. Siinä hän puhuu ”uudesta maailmanjärjestyksestä”, mutta tarkoittaa itse asiassa vanhaa, angloamerikkalaissionistista unipolaarista järjestystä, joka kokee kasvavaa vastarintaa nousevan Euraasian taholta. Silti se yrittää säilyttää hegemoniansa.

Metropoliitta muistuttaa, että olemme uudessa suuressa muutosvaiheessa, joka on täynnä koettelemuksia: jälleen kerran kirkko on ristiinnaulittuna idän ja lännen välissä, tai kuten pyhä Nikolai Velimirović kirjoitti, ”idän ja lännen tuolla puolen”.

”Oman tietoisuuteni mukaan pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko on ollut vuosisatojen ajan hengellinen selkäranka Aasian ja Euroopan välillä. Se on myös henkinen selkäranka nykypäivänä, idän ja lännen välisen konfliktin maavallina modernissa maailmassa. Itäisellä meidän on ymmärrettävä paitsi islamilainen itä, myös koko muu itä: buddhalainen tai kungfutselainen”, opettaa metropoliitta Amfilohije.

”Toisaalla on koko itäinen sivilisaatio, ja toisaalla niin sanottu länsimaalainen, euroamerikkalainen sivilisaatio, joka perustuu imperiaaliseen ajatukseen, pakanallisen Rooman synteesiin, joka jumalallisti keisarivallan ja Rooman piispan ensisijaisuuden”, Amfilohije luettelee.

Hänelle lännen ”uusi etiikka” ja maallistunut elämäntapa ei edusta mitään hyvää. Läntiset arvot ovat hänen mielestään ”täysin sekularisoituneita, kristinuskon vastaisia ja imperialistisia”. Tällaisen avoimen antikristillisyyden alta voi serbialaisen hengenmiehen mukaan nähdä kurkistavan itsensä Saatanan koukkunokan: ”satanismin, joka näyttäytyy yhä selvemmin käyttämällä kaikkia nykyaikaisia ​​työkaluja ja pakottamalla itsensä kaikkialle maailmaan”.

Amfilohijen mukaan tätä maailmanjärjestystä, sen maailmankatsomusta ja ”uutta, radikaalia antikristillisyyttä” vastassa seisoo yhä ”Euroopan ja Aasian välinen henkinen selkäranka – Kristuksen ortodoksinen kirkko”. Metropoliitta katsoo, että kirkkoa vastaan hyökätään, se yritetään hajottaa ja tuhota, ”koska niin kauan kuin se on olemassa, tämä uusi ideologia ei voi saada valtaansa koko maailmaa”.

Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien nykyisellä kiistalla on poliittiset syynsä, mutta kyse on myös hengellisestä kamppailusta. Amfilohijen näkemys on, ettei Ukrainan skismaattinen ja länsimielinen pseudopatriarkka ”Filaret” Denisenko palvele Kristuksen kirkkoa, vaan ”euroamerikkalaisen sivilisaation länsimaista, pakanallis-imperialistista ideaa, joka on johtanut lankeemuksen tilaan”.

Metropoliitta näkee lähihistoriassa ennusmerkkejä: ”kun Neuvostoliitto hajosi ja euroamerikkalainen valloittajahenki syöksyi uuteen kampanjaan, ensimmäiseksi se pommitti ortodoksista maata. Ei ole sattumaa, että kaikki tuo tapahtui ortodoksisen Serbian maaperällä. Tämä oli vasta alkua [läntisen] maailmanjärjestyksen imperialistiselle laajentumiselle ja suunnitellulle hyökkäykselle Venäjää vastaan. Tämä on täysin selvää, kun tarkastellaan tämän päivän Ukrainan tapahtumia”, Amfilohije sanoo.

”Tänä kirkon kärsimyksen kriittisenä aikana, kun idän kirkko on maailman hengellinen selkäranka, tärkeintä on kirkon läsnäolo. Kristus loi sen vapaaksi tämän maailman vallasta, jotta se voisi olla samanlainen todistaja Jumalalle kuin Job oli, ja tuoda takaisin kaiken sen, mikä on kadonnut. Sen kautta Jumala suojelee uskollisten kansojen sieluja ja samaan aikaan kirkko on todellinen leipä nykymaailmalle. Kukaan ei ollut niin profeetallisen tietoinen tästä kuin Dostojevski, joka kirjoitti, että tuleva, terve kirkko on ainoa pelastus modernille maailmalle ja ihmiskunnalle.”

80-vuotiaan metropoliitan historian ymmärrys on selkeää: ”Se, mikä tässä on erityisen hämmästyttävää on, että  Eurooppa, Yhdysvallat ja Nato taistelivat seitsemänkymmentä vuotta tuhotakseen Neuvostoliiton, ja he saivat sen tehtyä. Mutta nyt sama Eurooppa varjelee kommunistihallinnon keskeisimpiä [ideologisia] tuotoksia, kuin ne olisivat jumalallisia ilmoituksia.”

”Esimerkiksi, milloin piirrettiin rajat Ukrainan ja Venäjän välille ja muille entisen Neuvostoliiton maille? Kuka teki sen? Kommunistit piirsivät rajat sekä venäläisille että meille serbeille. Nyt, ’puolustaakseen ihmisoikeuksia’, amerikkalaiset ja eurooppalaiset tukevat uusfasisteja Ukrainassa säilyttääkseen tämän Neuvostoliiton aikaisen perinnön. Kysynkin, miksi? He käyttävät kommunismin perintöä saavuttaakseen omat imperialistiset tavoitteensa.”

Amfilohije ei puhu läntisen unipolarismin puolesta: ”On täysin selvää, että moderni länsi, saavuttaakseen tavoitteensa, pyrkii avoimesti tuhoamaan slaavilaisen yhtenäisyyden. Ne, jotka taistelivat kommunismia ja bolševismia vastaan, ovat nykyisin kommunismin perinnön voimakkaimpia suojelijoita. Kommunismin kultaisen vasikan sijaan he kumartavat nyt Brysselin kultaista vasikkaa, edistääkseen omia intressejään.”

Isompi kuva ja geopolitiikka yhdistyy hengelliseen taisteluun metropoliitan ymmärryksessä: ”Ukrainassa, Venäjällä sekä Lähi-idässä taistellaan nyt öljystä, luonnonvaroista ja teollisesta vauraudesta. He [globalistit] ovat tehneet idästä helvetin, hyödyntäen aiemmin luomiaan al-Qaida- terroristeja.

Samaan aikaan Kristuksen kirkko tuhoutuu Lähi-idässä. Fanaattiset islamistiset liikkeet [globalistien kätyrit], tuhoavat sieltä koko kristinuskon. Ja jälleen meillä on vastassa täysin antikristillinen ideologia, joka toimii uuden maailmanjärjestyksen eduksi kaikilla ihmisen elämänaloilla. Se pyrkii alistamaan kaiken itselleen.”

Entä sitten meillä? ”Samanaikaisesti ihmiset ovat palaamassa pakanallisen Rooman ’leivän ja sirkushuvien’ maailmaan; sillä välin kristinuskon loputkin jäänteet siivotaan pois Euroopasta ja Yhdysvalloista. Ortodoksisuus on nykyajan Job kärsimyksineen. Voit ottaa siltä pois kaiken muun, mutta et voi viedä sen sielua; Jumala säilyttää sielun. Todisteena tästä on kaikki se, mikä on tapahtunut kahden vuosituhannen aikana ruhtinas Vladimirin ajoista.”

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo puhui keskiviikkona 10. lokakuuta Washingtonissa, Jewish Institute for National Security of America-ajatushautomon illallistilaisuudessa.

Pompeo möläytti, että ”koko Lähi-idän tulisi näyttää Israelilta” ja kehui, kuinka Yhdysvaltojen ja Israelin suhteet ovat ”vahvemmat kuin koskaan”. Palkintoseremoniassa Pompeo kutsui Israelia ”demokraattiseksi” ja lisäsi, että Israel ”haluaa rauhaa”, sekä omaa ”vapaan lehdistön ja kukoistavan talouden”.

Tämän jälkeen Pompeo vertasi Israelia sen ykkösviholliseen, Iraniin, viitaten jälkimmäisen ”korruptoituneisiin johtajiin”, jotka ”hyökkäävät oman kansansa ihmisoikeuksia vastaan” ja ”rahoittavat terrorismia joka puolella Lähi-itää”.

Tämäkään ei riittänyt, vaan Pompeo pyyteli myös anteeksi sitä, että Yhdysvaltojen hallinto entisen presidentti Barack Obaman aikana oli osoittanut ”enemmän kunnioitusta Iranin johtajille kuin Israelin valtiolle”. Pompeon mukaan nyt presidentti Trumpin johdolla, Yhdysvallat seisoo siellä, missä sen pitääkin olla, eli sataprosenttisesti ”Israelin puolella”.

Pompeo mainitsi puheessaan myös palestiinalaiset, joiden hän ”toivoi” saavan oman ”tilansa”. Yhdysvallat on kuitenkin Trumpin aikana katkaissut kaiken taloudellisen avun palestiinalaishallinnolle, joka sen mielestä ”tukee terrorismia”. Washington on myös vähentänyt rahoitusta YK:n alaisille avustusjärjestöille, joiden tehtävänä on auttaa palestiinalaisia, jotka joutuvat muuttamaan pois kodeistaan Israelin alati kasvavien, laittomien siirtokuntien alta. 

Koko puhe olisi voinut olla parodiaa tai makaaberia huumoria, mutta Pompeo puhui tietenkin täysin tosissaan ja sionistiyleisö oli mielissään. Ihmettelen edelleen sitä, miksi monet amerikanjuutalaiset neokonservatiivit jatkavat Trumpin arvostelua, vaikka mies tekee kaikkensa miellyttääkseen heitä ja taatakseen Lähi-idän roistovaltiolle vapauden varastaa maata ja surmata palestiinalaisia päivittäin. Joillekin ei mikään tunnu riittävän.

Jemen joutuu käymään ankaraa selviytymistaistelua sodan keskellä, mutta myös saadakseen edes vähän (elin)tilaa länsimediassa, jossa tämä Saudi-Arabian ja länsiliittouman kurittama maa jätetään usein muiden aiheiden varjoon. Kirkkojen kelloja soitettiin Aleppolle, mutta viralliseen narratiiviin sopimattomista syistä ne eivät soi Jemenille.

Toki meilläkin on iltapäivälehdissä ja Ylen uutisissa kirjoitettu siitä, kuinka järkyttävä humanitaarinen katastrofi on käynnissä Jemenissä; nälänhätä on tosiasia, kolera ja muut kulkutaudit riehuvat, saudien ja kumppaneiden  pommitukset riistävät henkiä. Tapahtumien taustoittaminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle.

Jo vuodesta 2015 lähtien ”Saudi-Arabian liittouma” (johon kuuluvat ne ”tavanomaiset epäillyt”, eli Yhdysvallat, Israel, Iso-Britannia ja Ranska, sekä joukko saudien arabikätyreitä) on saartanut tätä Lähi-idän köyhintä maata maalta, mereltä ja ilmasta.

Aivan kuten Syyrian kohdalla, Jemenin sodasta puhuttiin ensi alkuun vain ”sisällissotana”, zaidilais-šiialaisten huthikapinallisten hajottaessa parlamentin ja syrjäyttäessä presidentti Hadin, mutta saudit ja sen läntiset kumppanit ovat alusta lähtien olleet mukana tässäkin runteluprojektissa.

Saudi-Arabia on saanut amerikkalaista aseistusta yli kahdellasadalla miljardilla, samoin rahaa on palanut sotilaiden koulutukseen, armeija- ja tiedusteluapuun. Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen sotilaita on myös mukana Jemenissä auttamassa Saudi-Arabiaa sodassa hutheja vastaan.

Pääministeri Netanjahun päätöksellä Israel on puolestaan osallistunut sotaan hävittäjineen. Saudi-Arabia aikoo maksaa yhteensä viisi miljardia dollaria sionistivaltiolle vastineeksi Israelin sotilaallisesta tuesta Jemenin tasavaltaa vastaan.

Miksi Yhdysvallat sitten on mukana Jemenissä? Washingtonin perustelu lienee, että Yhdysvallat tukee saudeja vastustaakseen Irania, joka puolestaan tukee Jemenin huthikapinallisia. Huthit eivät kuitenkaan ota käskyjä vastaan Teheranista.

Huthikapina sai alkunsa protestina Yhdysvaltojen sekaantumiselle maan politiikkaan. Levottomuudet ja epävakaus alkoivat Jemenissä jo vuonna 2011 ”arabikevään” myötä, joten jälleen kerran veriset jäljet johtavat läntiseen arvoyhteisöön. Myös maailman asekauppiaat lihottavat lompakoitaan Jemenin konfliktin avulla.

Jos Yhdysvallat (ja länsimaista Iso-Britannia sekä Ranska, jotka ovat myös mukana näennäisesti saudijohtoisessa ”koalitiossa”) kertoisivat saudihallinnolle, että tämän sodan on päätyttävä, se päättyisi jo huomenna. Näin totesi jopa amerikkalaisen Brookings-instituutin tutkija Bruce Riedel jo vuonna 2016. Sotiminen ei kuitenkaan lopu, koska sotien loppuminen vierailla mailla heikentäisi Yhdysvaltojen talouskasvua. ”War is a racket”, kuten Smedley Butler totesi.

Niin sanottu kansainvälinen yhteisö ei myöskään kykene tai halua painostaa Saudi-Arabian liittoumaa tarpeeksi asian suhteen. Asevienti jatkuu, samoin Jemenin tuhoaminen. Myös Suomella on kytkös Jemenin sotaan aseteollisuusyritys Patrian välityksellä.

Suomen puolustusministeriö solmi myös vuonna 2015 yhteistyösopimuksen Saudi-Arabian puolustusministeriön kanssa. Helmikuussa 2016 puolustusministeri Jussi Niinistö perusteli asevientiä sillä, että Saudi-Arabian liittouma ”vakauttaa turvallisuustilannetta Jemenissä”. Mitähän mieltä jemeniläiset ovat?

George Galloway on pannut merkille, ettei vasta viikko sitten BBC:n studioilla Lontoossa vierailleen sauditoimittaja Jamal Khashoggin katoamista ole huomioitu brittilehtien etusivuilla.

Syynä tähän ovat tietenkin Britannian läheiset suhteet Saudi-Arabiaan ja nykyisin valtaa pitävään kruununprinssi Mohammed bin Salmaniin, josta koko länsimedia on yrittänyt valheellisesti luoda kuvaa uudistusmielisenä ”hyvänä tyyppinä”.

Galloway sanoo hyvin: ”Jos Washington Post-lehden toimittajan kerrottaisiin tulleen murhatuksi ja paloitelluksi Moskovassa, YK:n turvallisuusneuvosto olisi jo hätäistunnossa. Jos hänet olisi kannettu ulos laatikoissa Iranin suurlähetystöstä, Yhdysvallat liittolaisineen olisi jo hyökännyt Iraniin”. Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska kyseessä on läntiselle arvoyhteisölle tärkeä Lähi-idän liittolainen.

Saudin kuningasperheellä on Gallowayn mukaan pitkä ja synkkä historia mitä tulee sieppauksiin, katoamisiin ja murhiin. Edes oman suvun jäsenet eivät ole turvassa, jos he joutuvat epäsuosioon tai asettuvat poikkiteloin. Tästä on monia esimerkkejä, eikä tänä päivänä tiedetä, ovatko he enää elossa.

Sultan bin Turki sai vuonna 2003 saudiagentit peräänsä. Hänet huumattiin ja siepattiin laittomasti Genevessä ja kuljetettiin takaisin kotimaahan vastoin tahtoaan. Myöhemmin hänen onnistui paeta Saudi-Arabiasta. Hän on sittemmin nostanut syytteen kidnappauksesta sveitsiläisessä tuomioistuimessa, mutta asia ei ole edennyt.

Prinssi Turki bin Bandar on toinen, jonka epäillään tulleen siepatuksi ja luovutetuksi takaisin kuningaskuntaan. Bin Bandar muutti Pariisiin, jossa hän alkoi avoimesti kritisoida saudihallintoa vuonna 2012. Hän on sittemmin kadonnut, mutta marokkolainen sanomalehti on uutisoinut, että prinssi vangittiin hänen vieraillessaan Marokossa liikeasioissa ja lähetettiin takaisin Riadiin.

Prinssi Saud bin Saif al-Nasr oli asunut Italiassa ja twiittaillut saudihallinnon vastaisesti. Syksyllä 2015 prinssin twitter-tili vaikeni. Kerrotaan, että Saud oli houkuteltu matkustamaan yksityiskoneella Milanosta Roomaan. Rooman sijasta kone olisikin päätynyt Riadiin. Saudin nykyistä olinpaikkaa ei tiedetä.

Kuningassuvun hierarkian alemmilla asteilla olevat nykyhallinnon vastustajat ovat päätyneet herkästi pyövelin eteen: heitä on mestattu, ristiinnaulittu ja kidutettu ennätysmäärät viime vuosina. Monet odottavat vielä kohtaloaan vankisellissä. Viime vuonna kruununprinssin ”puhdistuksissa” useita prinssejä, johtavia poliitikkoja, virkamiehiä, sekä maan rikkaimpiin kuuluvia henkilöitä pidätettiin ja heidän tilinsä ja varansa jäädytettiin.

Viime vuoden marraskuussa kohua herätti myös Libanonin pääministeri Saad Haririn matka Saudi-Arabiaan. Epäilyjen mukaan häntä pidettiin Riadissa vastoin tahtoaan. Hariri esitti Riadissa julkisesti eronpyyntönsä, jonka hän myöhemmin perui. Riadista Hariri päätyi Ranskaan Macronin luokse. Beirutiin hän palasi vasta lähes kolme viikkoa Saudi-Arabiaan matkustamisensa jälkeen. Hariri on kieltäytynyt kertomasta omituisista tapahtumista mitään, mutta hän ei toimi enää Libanonin pääministerinä.

Gallowayn mukaan kruununprinssi Mohammed bin Salmanin poliittinen uhkapeli ei ole tuottanut tuloksia. Saudi-Arabian sota Jemenissä on humanitaarinen katastrofi. Jo 80 prosenttia jemeniläisistä on ruoka-avun tarpeessa ja nälänhätä on todellisuutta. Tuhannet ovat kuolleet pommituksiin ja koleraan, mutta Saudi-Arabia ei ole sen lähempänä aloittamansa sodan voittamista. Kostautuuko myös saudien asettuminen Syyrian Assadia vastaan? Entä mitä tekee Turkin presidentti Erdoğan?

Saudien kuningasperheen sisäiset riidat ja valtataistelut ovat luultavasti syynä myös sauditoimittajan katoamiseen. Jamal Khashoggi ei ole mikään ulkopuolinen, vaan hän on toiminut ennen maanpakoaan ja toimittajan uraansa Saudi-Arabian hallituksen neuvonantajana. Yhdysvallat, YK ja EU ovat vaatineet Saudi-Arabialta selvitystä asiassa, mutta luultavasti lännen eliitti toivoo katoamisjupakan painuvan pian unohduksiin.

Maailmalla leviää synkkiä raportteja sauditoimittaja Jamal Khashoggista; myös Suomessa aiheesta on uutisoitu. Toimittaja Khashoggi meni viime viikolla Saudi-Arabian konsulaattiin Istanbulissa hakemaan asiakirjoja avioliittoa varten ja katosi.

Saudi-Arabian mukaan toimittaja poistui konsulaatista elävänä, mutta esimerkiksi turkkilaisviranomaiset epäilevät, että toimittajan olisi surmannut Saudi-Arabiasta varta vasten Istanbuliin lähetetty ryhmä, joka oli konsulaatissa samaan aikaan Khashoggin kanssa. Ryhmä palasi myöhemmin samana päivänä kotimaahansa. Turkkilaisviranomaiset epäilevät, että Khashoggi murhattiin konsulaatin tiloissa, hänen ruumiinsa paloiteltiin, kuljetettiin laatikoissa ulos ja lennätettiin pois Turkista.

Khashoggi kirjoitti amerikkalaiseen Washington Post-lehteen. Hän oli arvostellut Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmania, jota on aiemmin länsimediassa hehkutettu ”uudistajana”. Makaaberi tapaus korostaa Saudi-hallinnon despotiaa, mutta se myös murentaa median rakentaman illuusion öljyvaltakunnan nuoresta, sivistyneestä ja uudistusmielisestä hallitsijasta. Libanonilaissyntyisen filosofi Nassim Nicholas Talebin käyttämä ilmaisu ”Saudi Barbaria” kuvannee yhä hyvin tämän monarkian todellista luonnetta.

Turkin viranomaiset ovat kertoneet aloittaneensa tutkinnan Khashoggin katoamisesta Istanbulissa. Viranomaiset tutkivat mm. moottoritiekameroita löytääkseen mustan, diplomaattikilvin varustetun pakettiauton, joka lähti konsulaatista muutama tunti sen jälkeen, kun Khashoggi oli astunut sisään konsulaattiin. Turkin presidentti Erdoğan on myös vaatinut Saudi-Arabian viranomaisia todistamaan väitteensä, jonka mukaan kateissa oleva Khashoggi olisi poistunut konsulaatista. Yhdysvalloissa Washington Post-lehti on vaatinut Yhdysvaltojen hallitusta selvittämään Khashoggin katoamista.

Tapaus on varmasti kiusallinen Yhdysvalloille, Britannialle ja Ranskalle, joilla on hyvin läheiset suhteet Saudi-Arabiaan. Vaikka länsimedia demonisoi estoitta ja väärin perustein Iranin islamilaista tasavaltaa, on sen kritiikki Saudi-Arabiaa ja sen hallintoa kohtaan ollut aina hyvin maltillista. Myös presidentti Trump, jonka ensimmäinen ulkomaanmatka presidenttinä kohdistui Saudi-Arabiaan viime vuonna, on nyt ilmaissut huolensa asioiden saamasta käänteestä. Trumpin perhe, erityisesti presidentin vävy Jared Kushner, on luonut läheiset suhteet Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmaniin.

Toimittaja Finian Cunninghamin mielestä kruununprinssi epäilemättä ajattelee, että hän omaa koskemattomuuden tehdä mitä tahansa, koska Saudi-Arabia on niin tärkeä länsimaiden johtajille. Nyt kruununprinssistä positiivista kuvaa luoneet länsimaiset tiedotusvälineet ovat shokissa, koska yksi heidän omista toimittajistaan näyttäisi tulleen julmasti murhatuksi vieläpä saudien oletettuna ”uudistusaikana”. Islamistisen terrorismin suurimmalta tukijalta (Yhdysvaltojen ja lännen jälkeen) on turha odottaa hienostuneempaa käytöstä.

Länsi on nyt saanut vertahyytävän muistutuksen siitä, millaisia kumppaneita sillä on, kirjoittaa Finian Cunningham. Lännen tiedotusvälineet ovat valehdelleet Saudi-Arabian puolesta vuosikausien ajan: siksi ne ovat osasyyllisiä saudien tekemiin rikoksiin. Lännen valtamedia on ummistanut silmänsä esimerkiksi kansanmurhalta Jemenissä ja rohkaissut despoottista kuningaskuntaa toimimaan miten haluaa. Miksi siis saudihallintoa kritisoineen toimittajan henki ei olisi barbaareille yhtä halpa kuin räjäytetty bussillinen jemeniläisiä koululapsia?

Foreign policy-lehdessä Harvardin yliopiston professori Stephen M. Walt, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut, kyseenalaistaa koko väitteen ”liberaalin maailmanjärjestyksen” olemassaolosta.

Waltin mielestä suurvaltapolitiikka pysyy vallitsevana realiteettina. Walt ei omien sanojensa mukaan ole koskaan oikein ymmärtänyt koko ”maailmanjärjestyksen” käsitettä. Toki Henry Kissinger kirjoitti sen nimisen kirjankin, ja aihetta on käsitelty kansainvälisten suhteiden ja politiikan tutkijoiden keskuudessa, mutta tämän epämääräisen käsitteen tarkoituksesta ei ole Waltin mielestä saavutettu konsensusta. Waltin kannattaisi ehkä tutustua globalisaation ja peitellyn politiikan vaihtoehtoiseen tutkimukseen.

Onko ”maailmanjärjestys” sitten vain ”vallan konfiguraatio maailmassa” ja mikäli on, miten tämä valta määritellään? Onko termin tarkoitus kuvata jotenkin ennalta määrättävästi keskeisten globaalien toimijoiden verkostoa ja käyttäytymistä? Onko havaitsijan itsensä päätettävissä, mitkä pelurit ovat voimakkaimpia ja millaisella toiminnalla on eniten merkitystä? Onko koko käsite vain asiantuntijoiden keksimä laiska nimitys minkä tahansa ajanjakson erityiselle kansainväliselle järjestelmälle?

Walt kehottaa unohtamaan toistaiseksi maailmanjärjestyksen määritelmän. Hänen mielestään on kiinnostavampaa ja oleellisempaa yrittää ennakoida, millaista on globaali politiikka ja keitä ovat sen keskeiset toimijat lähivuosien päästä. Millaisia ovat maailmanpolitiikan pääpiirteet vuonna 2025?

Waltin mukaan maailma vuonna 2025 tulee olemaan ”vinon multipolarismin” aikaa. Edes nykyinen järjestys ei ole hänestä ”liberaali” (johtuen siitä, että avaintoimijat eivät oikeasti noudata liberaaleja ihanteita), eikä myöskään 2025-luku tule olemaan sellainen. Amerikkalaisena Walt vetää kuitenkin kotiin päin ja väittää heti perään, että Yhdysvallat tulee edelleen olemaan merkittävin toimija planeetalla, ”koska mikään muu maa ei omista samaa taloudellista painoarvoa, teknologista kehittyneisyyttä, sotilaallista voimaa, alueellista turvallisuutta ja suotuisaa väestöennustetta”.

Waltin mukaan Yhdysvaltojen etulyöntiasema tulee kuitenkin olemaan pienempi kuin aiemmin, ja sillä on edessään pitkän aikavälin talouspoliittiset ongelmat sekä syvä poliittinen jakautuminen kotona. Walt toteaa, että Kiina tulee olemaan maailman toiseksi suurin valta (ja joissakin asioissa se tulee menemään Yhdysvaltojen edelle). Näitä kahta seuraavat Saksa (jostakin syystä Walt ei edes mainitse Euroopan unionia?), Japani, Intia, Venäjä, ja muut maat, mutta ne ovat kaikki Yhdysvaltoja ja Kiinaa ”heikompia”.

Tässä uudessa järjestelmässä Yhdysvaltojen olisi Waltin mielestä oltava valikoivampi sitoumustensa  ja voimankäytön suhteen. Sen ei tarvitse eristäytyä, mutta hybristinen halu muokata muusta maailmasta Amerikan peilikuva, luonnehti unipolaarista aikakautta, joka oli alkanut heikentyä jo kauan ennen kuin Donald Trumpista tuli Yhdysvaltojen presidentti.  Vanha ylivalta-asema ei tule takaisin, ”huolimatta siitä, kuinka moni nostalginen neokonservatiivi sitä haluaisi”.

Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspoliittinen fokus siirtyy yhä enemmän Kiinan torjumiseen. Yhdysvallat yrittää hidastaa Kiinan nousua ja estää sitä saavuttamasta hallitsevaa asemaa erityisesti Aasiassa. Yhdysvaltojen oman aseman säilyttäminen Aasiassa ei ole helppoa, koska etäisyydet ovat valtavat. Yhdysvaltojen aasialaiset liittolaiset haluavat myös säilyttää nykyiset taloudelliset suhteensa Kiinaan, eivätkä ne kaikki edes pidä toisistaan. Mutta ”kuten realistit ovat varoittaneet jo yli 15 vuotta, kehittyvä kilpailu Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on maailmanpolitiikan määräävin tekijä ainakin seuraavan vuosikymmenen ajan ja todennäköisesti myös siitä eteenpäin”, ennakoi Walt.

Sitä vastoin mikään maa ei nykyään uhkaa hallita Eurooppaa. Tästä syystä Walt arvelee, että Yhdysvaltojen rooli Euroopassa tulee vähenemään edelleen (kuten kylmän sodan päättymisen jälkeen). Huolimatta pelon lietsojien puheista, Walt ei usko, että Venäjä tulee koskaan olemaan samanlainen uhka Euroopalle kuin ”paha vanha Neuvostoliitto”. Tämän enempää hän ei Euroopan ja Venäjän suhteista sano, eikä myöskään Euroopan tulevaisuudesta, Naton sotaharjoituksista puhumattakaan.

Walt kuitenkin muistuttaa, että Euroopan todellisia ongelmia ovat sääntelemätön maahanmuutto ja avoimien rajojen politiikka. Tästä olen samaa mieltä: mikäli Euroopan kansallismieliset eivät onnistu pysäyttämään eurokraattien ja YK:n maahanmuuttoagendaa, sekä länsiliittouman Lähi-idän sotimisen seurauksia, Eurooppa on menetty.

Ehkä tästä ei ole enää paluuta ja eurafrikkalainen todellisuus häämöttää lähitulevaisuudessa, massiivisten ympäristöongelmien kera? Ja mikäli Alexander Stubb pääsee unionin johtoon, se joutaakin historian romukoppaan, eikä osaksi uutta maailmanjärjestystä.

Latvian parlamenttivaaleissa suomalaisessa mediassa ”Venäjä-mieliseksi” haukuttu Harmonia-puolue voitti ylivoimaisesti. 

Hallituspuolueet kokivat vaaleissa rökäletappion. Istuvan pääministerin keskustaoikeistolainen Vihreiden ja maanviljelijöiden liitto, sai äänistä vain 9,96 prosenttia. Harmonian äänisaalis oli 19,91 prosenttia. Toiseksi tuli uusi, valtamediaa ja eliittiä kritisoiva (pölhö)populistipuolue, Kuka omistaa valtion (KPV LV) 14,06 prosentin osuudella. Kolmanneksi suurimman äänisaaliin sai Uusi konservatiivinen puolue JKP 13,6 prosentilla.

Harmonia ja populistipuolueet saavat yhdessä 55 edustajaa 100-paikkaiseen parlamenttiin. Harmonia on menestynyt vaaleissa aiemminkin, mutta muut valtapuolueet eivät ole olleet halukkaita yhteistyöhön sen kanssa, joten puolue on odotellut hetkeään oppositiossa. Harmonia ei kuitenkaan ole mikään kovin radikaali ryhmä, vaan asemoituu sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi kuten SDP Suomessa. Harmonia kuuluu europarlamentissa sosialistipuolueiden ryhmään. Toki se ajaa myös Latvian venäjänkielisen väestön asioita; Latvian väestöstä neljännes on äidinkieleltään venäjänkielisiä. Harmonia kannattaa Latvian jäsenyyttä Euroopan unionissa ja Natossa, mutta puolue haluaisi myös lähentää Latvian ja Venäjän suhteita.

Hallitusneuvottelut kestävät mitä luultavimmin useita viikkoja. Vanha istuva hallitus jatkaa työskentelyään marraskuuhun asti. Vähemmistöpuolueena Harmoniaa on kritisoitu ”Venäjä-mielisyydestä”. Harmonian siis väitetään ajavan ulkovallan asiaa kotimaassaan. Aivan yhtä hyvin samaa voisi sanoa vaikkapa Suomen ruotsalaisesta kansanpuolueesta. Suomenruotsalaiset tosin esitetään meikäläisessä valtamediassa poliittisesti liberaaleina ja länsimielisinä eli siis ”hyvinä”, venäläisvähemmistö taas arveluttavana, ellei jopa ”pahana”. Toisin kuin Harmonian sosialidemokraatteja, RKP:ta ei koskaan kuvattaisi suomalaisessa mediassa ”Troijan hevosena”.

RKP:lle ominaista on ruotsin kielen aseman korostamisen lisäksi globalistinen liberalismi, jonka se jakaa Kokoomuksen kanssa. Puolueen aiempi puheenjohtaja Stefan Wallin on ilmoittanut RKP:n olevan myös ”perussuomalaisten vastavoima”, eli RKP vastustaa suomalaista kansallismielisyyttä. Jos RKP:ta ryhdyttäisiin systemaattisesti syrjimään Suomessa samoin kuten Harmoniaa Latviassa, media täyttyisi syrjintäsyytöksistä. Euroopan ja lännen arvomaailmassa on siis ”hyviä” ja ”huonoja” vähemmistöjä, ja niitä kohdellaan myös mediassa sen mukaisesti.

Toivottavasti Latviassa poliittinen valtatasapaino liikahtaa hieman, ja populistit ja konservatiivit uskaltavat muodostaa hallituksen yhdessä vaalien voittajapuolue Harmonian kanssa. Mutta mitä siihen sanoo Latviassa sijaitseva Naton strategisen viestinnän osaamiskeskus ja Venäjä-vastainen Markku Mantila? Harmonia haluaa Latvialle Nato-jäsenyydestä huolimatta paremmat välit Venäjän kanssa. Vanhojen puolueiden jatkaessa samalla kansallisesti tuhoisalla länsilinjalla, muutos Latvian politiikassa ei välttämättä johtaisi maata ainakaan huonompaan suuntaan. Mutta ehkä Nato-joukot kaappaavat vallan sitä ennen?

Naton strategisen viestinnän osaamiskeskukseen siirtynyt valtioneuvoston ex-johtaja Markku Mantila sanoo haastattelussa, että ”Venäjä pyrkii vaikuttamaan Suomen eduskuntavaaleihin somen kautta”. Venäjä haluaa ”luoda epäjärjestystä [suomalaiseen] yhteiskuntaan, etäännyttää Suomea EU:sta ja pitää meidät Naton ulkopuolella”, Mantila luettelee Venäjän syntilistaa kunnon länsipropagandistin tavoin.

Mantila ei tietenkään ole oikeasti huolissaan tapahtumien kulusta, kaikkihan on mennyt lännen isäntien suunnitelmien mukaisesti. Eduskunnassa ei myöskään ole yhtään Venäjä-mielistä puoluetta, joten Venäjän vaikuttaminen vaaleihin olisi aika turhaa. Äänestäjille tarjotut vaihtoehdot ovat kaikki enemmän tai vähemmän Nato- ja länsimielisiä, joten koko Venäjä-hysteria on laskelmoitua ”informaatiovaikuttamista” Mantilan ja natottajien taholta. En ryhdy edes arvailemaan, mikä rooli Suomessa toimivalla, ”lainkäytöllisesti koskemattomalla” Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksella, on tässä kaikessa.

Hallitus sekä valtamedia lietsovat myös tehokkaasti Venäjä-vihaa ja pelottelevat kansalaisia sillä, että EU-vastaisuus, kansallismielisyys ja maahanmuuttokriittisyys ovat itse asiassa putinistien ja Venäjän trolliarmeijan hommia. Jos olet hitusenkaan kansallismielinen, olet siis joko Venäjän laskuun toimiva ”vaikuttaja-agentti”, tai muuten vain hyödyllinen idiootti, joka ei ymmärrä, kuten feikkiopposition Amerikkaa fanittavat perussuomalaiset, että Suomen on parempi olla uskollinen Yhdysvalloille ja ”länsimaiselle arvoyhteisölle”. Ja toki myös ”botit” pyrkivät manipuloimaan suomalaisia netissä 24/7.

Surkuhupaisin kohta Mantila-jutussa kuuluu näin: ”informaatiovaikuttamisen huolestuttavin päämäärä on pyrkimys tuhota kansallinen tarina.” Minkähän maan ”kansallista tarinaa” Nato ja amerikkalaistaminen ei olisi pyrkinyt tuhoamaan? Kaikenlainen nationalismi tuntuu olevan syvässä ristiriidassa Naton ja Yhdysvaltojen doktriinien kanssa. Jospa kysytään kansallismielisiltä serbeiltä, jotka Nato pommitti demokratiaan Clintonin ollessa Yhdysvaltojen presidentti?