Vaikka kritisoin paljon Yhdysvaltoja, on siellä fiksujakin ihmisiä, joista amerikkalainen ulkopolitiikka ei tunnu järkevältä. Yksi heistä on valtiotieteilijä ja kansainvälisten suhteiden tutkija John J. Mearsheimer, joka tuli tunnetuksi Stephen M. Waltin kanssa kirjoittamastaan kirjasta The Israel Lobby and the U.S. Foreign Policy (2007) sekä \”offensiivisen realismin\” teoriastaan. Mearsheimer opettaa ja toimii professorina Chicagon yliopistossa.

Mearsheimer on nyt kirjoittanut oman teoksen siitä, miksi amerikkalainen liberaalin hegemonian politiikka on tuomittu epäonnistumaan. Kirjassaan The Great Delusion: Liberal Dreams and International Realities (2018), Mearsheimer esittää, että Washingtonin olisi tehtävä ulkopoliittinen suunnanmuutos liberalismista kohti realismia.

Niin amerikkalaiset demokraatit kuin republikaanitkin ajattelevat yleensä, että Yhdysvaltojen olisi levitettävä liberaalia demokratiaa ympäri maailmaa, edistettävä avointa kansainvälistä taloutta ja rakennettava sen mukaisia instituutioita. Tällaisen \”maailman muuttamisen Amerikan peilikuvaksi\” on tarkoitus suojella ihmisoikeuksia, edistää rauhaa ja tehdä maailmasta \”turvallinen demokratialle\”.

Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut, kuten Mearsheimer kirjassaan osoittaa. Yhdysvallat on päätynyt hyvin militarisoituneeksi valtioksi, joka käy päättymättömiltä tuntuvia sotia, jotka heikentävät rauhaa, vahingoittavat ihmisoikeuksia ja uhkaavat myös liberaaleja arvoja kotona. Mearsheimer toteaa, että Yhdysvalloilla ei ole edellytyksiä toimia muun maailman moraalisena tuomarina. Esimerkeiksi hän nostaa Washingtonin kyseenalaisen toiminnan Afganistanissa ja Lähi-idässä.

Sen sijaan, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikka jatkossakin keskittyisi Amerikka-johtoisen \”unipolaarisen maailman\” säilyttämiseen, sen kannattaisi Mearsheimerin mielestä radikaalisti uudistua ja pohjata toimintansa \”realismiin\”: strategiaan, joka pyrkii itsesäilytykseen eri valtioiden välisen valtatasapainon kautta. Maa, joka on sisäisesti terve, taloudellinen ja demokraattinen, on sellainen maa, jota muu maailma haluaa jäljitellä; Yhdysvallat ei sellainen nyt ole.

Mearsheimer tiedostaa, että poliittinen realismi on amerikkalaisessa traditiossa kohtalaisen vierasta. Se on tietoisesti amoraalista, ja keskittyy ennemmin omien etujen ja intressien ajamiseen, kuin \”arvoihin\”, joita olisi tuputettava vielä muillekin. Mearsheimerin mukaan realismi on kuitenkin läsnä pinnan alla, koska se heijastaa tarkasti sitä, miten valtiot todella käyttäytyvät niiden arvopohjaisen retoriikan julkisivun takana. Yhdysvallatkin ajaa härskisti omia etujaan, ja sellaiset maat, jotka eivät suostu amerikkalaiseen hegemoniaan, saavat \”roistovaltion\” leiman ja tylyn kohtelun.

Mearsheimerilla on amerikkalaiseksi selkeä näkemys myös siitä, miten viime vuosien konfliktit Venäjään liittyen ovat saaneet alkunsa. Hänen mukaansa Naton laajentuminen aiheutti Venäjän \”aggressiivisuuden\” Georgiassa vuonna 2008 sekä Ukrainassa vuodesta 2014 lähtien. Suurvallat ovat aina sensitiivisiä mitä tulee erilaisiin uhkiin niiden läheisyydessä. Yhdysvallat tunkeutui \”Venäjän takapihalle\”, ja sille strategisesti tärkeisiin maihin, joten Venäjän oli pakko reagoida tilanteeseen.  Yhdysvallat toimisi itse samoin, väittää Mearsheimer.

Venäjä ei kuitenkaan halua asevarustelukilpaa saati sotaa lännen kanssa. Mearsheimerin mielestä Venäjällä ymmärretään nyt, että Neuvostoliitto joutui vaikeuksiin, koska se kulutti liikaa rahaa puolustukseen muun talouden kustannuksella. Mearsheimerin mukaan Venäjä haluaa keskittyä talouden uudistamiseen, ei itä-Euroopan valtaamiseen.

The Great Delusion käsittelee oikeastaan kolmea ismiä: liberalismia, nationalismia ja realismia. Mearsheimerin mukaan nationalismi ja realismi päihittävät aina liberalismin. Hän katsoo, että juuri nämä kaksi ismiä ovat liberalismin asemasta eniten muovanneet maailmaa. Modernin valtiojärjestelmän taustalla ovat aina vaikuttaneet nationalismi ja voimatasapainon politiikka, puhuttiin lehdistötilaisuuksissa sitten mitä tahansa.

Mearsheimerin mielestä lännen poliittinen eliitti omaa virheellisen kuvan kansainvälisestä politiikasta. Se suhtautuu myös avoimen vihamielisesti nationalismiin ja realismiin. Kun meilläkin presidentti Niinistö puhuu \”sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä\”, hän ei näytä ymmärtävän, että perinteisellä geopolitiikalla on yhä merkitystä 2000-luvun maailmassakin. Liberaali hegemonia sisältää suuren harhaluulon omasta universaalista validiudestaan, joka kaikkien pitäisi mukisematta hyväksyä. Realistinen kuva maailmanpolitiikasta saattaa näyttää karulta, mutta korukielestä huolimatta myös liberaalien politiikka on ollut itsekeskeistä.

Kirja käsittelee Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa erityisesti 90-luvulta viime vuosiin saakka. 90-luvun loppupuolelta lähtien, Clintonin hallinnon liberaalit pääsivät niskan päälle ja Yhdysvallat ryhtyi Naton avulla laajentamaan reviiriään. Lopullisena tavoitteena oli tehdä myös koko itä-Euroopasta länsi-Euroopan tapaan Yhdysvaltojen vasalli. Sama liberaali maailmankuva ja demokratian \”vieminen\” dominoi sekä Bushin että Obaman presidenttikausia; näennäinen ero demokraattien ja republikaanien välillä ei ole vaikuttanut juuri lainkaan valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin päämääriin ja toimintaan.

Mearsheimerin mielestä liberaalit demokratiat ovat osoittaneet haluavansa saada muutkin omaksumaan vastaavanlaisen liberaalin hallintotavan ja talouspolitiikan. Illiberaalit vallat, kuten Kiina ja Venäjä,  taas haluavat muokata uusiksi globaaleja valtasuhteita. Heille kelpaa kansallismielisyyden ja realismin yhdistelmä. Talouspolitiikaltaan ne eivät niinkään eroa lännestä, mutta suvereniteetin vaalimisessa kylläkin.

Mearsheimer väittää kuitenkin, että realistit ovat vähemmän sotaisia kuin liberaalit, jotka käyttävät herkemmin voimaa \”kansainvälisen rauhan\” tekosyyllä, vaikka he virallisesti kieltävätkin sodankäynnin olevan \”valtiomiestaidon legitiimi väline\”. Monet poliittisen realismin kannattajat itse asiassa uskovat, että mikäli valtiot toimisivat enemmän valtatasapainopolitiikan logiikkaa noudattaen, varsinaisia aseellisia konflikteja olisi paljon vähemmän.

Mearsheimerin teos ei välttämättä vakuuta kiihkeimpiä Amerikan ystäviä, joille nykyisen narratiivin ja status quon säilyttäminen on kaikki kaikessa. Se on kuitenkin jälleen yksi teos, joka kertoo selvin sanoin, miksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on ollut tuhoisaa sekä maalle itselleen että muulle maailmalle. Mitä enemmän tällaisia kirjoja julkaistaan, sen parempi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s