Uutisia ja uhkakuvia rahavallan tarpeisiin

Ylen aamu-tv:n uutislähetys antoi ymmärtää, että enemmistö suomalaisista vihaa Vladimir Putinia ja kokee tämän vakavaksi uhaksi maailmanrauhalle.

Samat uutiset näyttivät haastattelupätkän, jossa presidentti Niinistö kertoi olevansa tyytyväinen Naton huippukokouksen antiin. Hänelle niin rakas \”atlanttinen yhteistyö\” on yhä voimissaan, ja Niinistö kai kokee, ettei hänen työnsä Washingtonin intressien edistämisessä ole ollut turhaa. Niinistön tyytyväisyyden taustalla lienee myös arvio, etteivät Trump ja Putin tulekaan tavatessaan toimeen.

Viime kädessä silläkään ei olisi merkitystä, koska kuten Ulkopoliittisen instituutin tutkija Matti Pesu Ylen uutisissa muistuttaa, \”presidentti Trump ei voi yksin muuttaa Yhdysvaltain politiikkaa Naton suhteen, vaikka liittolaismaitaan kritisoikin\”. Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkimusjohtaja Juhana Aunesluoma puolestaan lohduttaa niinistöläisiä Nato-suomalaisia toteamalla, että \”suhteet Venäjään ovat oikeastaan se osa Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, jossa Trumpin valta on kaikkein vähäisin. Tiukasta linjasta on laaja yksimielisyys\”.

Suomen \”Nato-optiosta\” ja jäsenyydestä asiantuntijat ja politiikan kommentoijat ovat harvinaisen yksimielisiä, eli valtaosa on sotilasliiton jäsenyyden kannalla, ainoastaan kansa junnaa vastaan. Tietysti tämäkin keskustelu on jo  menettänyt merkityksensä, sillä Suomi on jo puolustusministeri Niinistön solmimilla isäntämaasopimuksilla sidottu sotilasyhteistyöhön Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kanssa. Kansan tahdolla ei ole merkitystä, mutta demonisoidaan nyt varalta naapurimaata, jotta mielipide Natonkin suhteen pikku hiljaa muuttuisi.

Trumpin äksyily Saksalle ja muille Nato-maille toi mieleen elokuvista tutut New Yorkin mafiamiehet, jotka vaativat suojelurahaa uhreiltaan. Toki Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset ovat kaikkea muuta kuin puhtaita pulmusia. He ovat olleet mukana monessa globalistien juonessa ja verta on vuodatettu eurooppalaisilla aseilla milloin missäkin. Tavalliset eurooppalaiset eivät näistä sotaretkistä ja epävakauttamisoperaatioista hyödy tietenkään mitenkään, päinvastoin. Pakolaisten invaasiota ei ole myöskään Nato-joukkojen toimesta pysäytetty, vaan se on vain yksi vallanvaihto-operaatioiden seuraus, sekä osa suurempaa suunnitelmaa, jonka eliitti niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin hyväksyy.

Sotateollinen kompleksi kuitenkin haluaa rahavirtojen liikkuvan, joten uhkakuvia täytyy pitää yllä. Aseteollisuus on iso bisnes, ja sen edunsaajat eivät halua suvantokohtia sotaviihteeseen. Venäjän uhka on tällä hetkellä sopiva huijaus, vaikka Venäjä ei ole uhka Natolle eikä Euroopalle. Eurooppa on Venäjälle liian tärkeä kauppakumppani menetettäväksi. Tästä näkökulmasta eurooppalainen riippuvuus Venäjän energiasta on jopa rauhantekijä, joka hyödyttää molempia osapuolia. Yhdysvallat tietysti haluaisi nämäkin markkinat itselleen, ja tästä lienee osittain kysymys Trumpin uhoamisessa sekä Helsingin tapaamisessa.

On ehkä tylsää, mutta todennäköistä, että suuri osa maailmanpolitiikasta perustuu talouspoliittisille tavoitteille, eikä ideologisille erimielisyyksille. Geopoliittiset siirrotkin ovat seurausta rahavallan vaatimuksista. Tällainen on liberaali maailmanjärjestys. Ankea talousjargon on jokaisen poliitikon osattava; välillä voidaan toki silmänlumeeksi puhua \”arvoista\”, ja väitellä asioista, jotka eivät väittelyllä miksikään muutu. Hegemoninen asema, talouskasvu, pörssikurssit, dollarin arvo, tästä enimmäkseen on kyse. Kuka myy kenelle ja mitä, kuka hyötyy, kuka perii voitot. Kuten joku fiksu asian ilmaisi,  kosmopoliittisella eliitillä on varaa olla isänmaaton.

Vaihtoehto Ruotsille – entä Suomelle?

Gustav Kasselstrand

Gustav Kasselstrand on viime vuonna perustetun Alternativ för Sverige-puolueen johtaja. Hän on opiskellut taloustieteitä Göteborgin yliopistossa ja hänellä on MBA-tutkinto Helsingin Aalto-yliopistosta. Hän on opiskellut myös Saksassa ja Singaporessa. Kasselstrand on 30-vuotias ja ollut mukana politiikassa vuodesta 2006 lähtien, jolloin hän liittyi tuolloin muutaman prosentin kannatuksen omaaviin ruotsidemokraatteihin. Tänä päivänä ruotsidemokraatit ovat kasvaneet Ruotsin toiseksi suurimmaksi puolueeksi.

Kasselstrand ja koko hänen johtamansa viisituhatta jäsentä käsittävä ruotsidemokraattien nuorisojärjestö erotettiin emäpuolueesta vuonna 2015. Kyseessä oli Kasselstrandin mielestä noitavaino, jolla puolueesta haluttiin savustaa ulos vähänkin \”poliittisesti epäkorrektit henkilöt\” ruotsidemokraattien hallituskelpoisuuden tieltä.  Ruotsidemokraatit myös valheellisesti väittivät sen nuorisosiipeä äärijärjestöksi. \”Tämä oli täyttä hölynpölyä, mutta ainakin se sai ihmiset näkemään, että ruotsidemokraateista oli kuoriutunut liberaali puolue, joka ei ollut enää uskollinen aiemmille periaatteilleen\”, Kasselstrand on todennut.

Vaihtoehto Ruotsille-puolue rekisteröitiin puolueeksi viime vuoden maaliskuussa. Kansallismielisen puolueen ohjelma on monin verroin radikaalimpi kuin ruotsidemokraattien. Kasselstrand pyrkii saamaan kansanedustajia parlamenttiin syyskuun alkupuolella pidettävissä vaaleissa. Vaihtoehto Ruotsille-puolue otti nimensä Saksan vastaavanlaisesta Alternative für Deutschland-puolueelta (AfD), joka yhdessä Itävallan vapauspuolue FPÖ:n ja Ranskan Kansallisen Liittouman kanssa on toiminut esikuvana ruotsalaisille.

Vaihtoehto Ruotsille epäilee, etteivät edes ruotsidemokraatit tarjoa enää muutosta nykyiseen tilanteeseen. \”Kaikki mitä kerrotaan Ruotsista vaihtoehtoisissa medioissa on täyttä totta\”, sanoo Kasselstrand suoraan ja jatkaa, \”ruotsalaiset ovat vähemmistönä omassa maassaan 20 vuoden sisällä, ellei radikaaleja ratkaisuja tehdä. Johtavat poliitikot kieltävät myöntämästä, että mitään ongelmaa on edes olemassa\”. Vaihtoehto Ruotsille on sitä mieltä, että \”samat poliitikot, jotka saivat aikaan nykyiset ongelmat, eivät voi olla osa ratkaisua. He ovat itse ongelma.\”

Vaihtoehto Ruotsille vaatii \”maastamuuttoviraston\” perustamista Ruotsiin sekä nykyisten  turvapaikanhakijoiden aktiivista palauttamista sinne, mistä he ovat tulleet. Kasselstrandin mukaan Ruotsissa on käynnissä matalan intensiteetin sisällissota, joka kiihtyy päivä päivältä. Se mikä vaikeuttaa tilannetta on tietysti äärimmäinen poliittinen korrektius, joka on vainonnut ruotsalaisia vuosikymmeniä ja alkaa vasta nyt murtua.

Joidenkin suomalaisten mielestä Ruotsi on jo mennyttä, mutta Kasselstrand on eri mieltä. \”Mikään maa ei voi täysin kadota, jos siinä asuu ihmisiä, jotka ovat valmiita vastarintaan ja tarjoavat uuden vaihtoehdon päästä eteenpäin. Totuus on, että monet ruotsalaiset alkavat vasta nyt ymmärtää, mitä maassa tapahtuu\”. Nyt onkin näytön paikka ja vaihtoehto nykymenolle on tarjolla. Eri asia on, ymmärtävätkö ruotsalaiset muuttaa äänestyskäyttäytymistään; ruotsalaisen yhteiskunnan kasvavia ongelmia on ainakin jo vaikea sivuuttaa.

Vaihtoehto Ruotsille haastaa paitsi vanhat valtapuolueet, myös ruotsidemokraatit, jotka ovat nyt vuosien työn ja salonkikelpoistamisen jälkeen nousussa. He ovat Kasselstrandin mukaan kuitenkin antaneet monessa asiassa periksi. Ruotsidemokraatit ovatkin valmiita muodostamaan hallituksen jopa entisen vihollisen, Moderaterna-puolueen (eli ruotsalaisen Kokoomuksen) kanssa. Ruotsidemokraatit äänestivät myös Naton isäntämaasopimuksen puolesta. Vaihtoehto Ruotsille suhtautuu pragmaattisesti myös Venäjään, toisin kuin muut ruotsalaiset puolueet, jotka vannovat \”transatlantisen yhteyden\” ja liberaalidemokratian nimiin.

\”Pohjoismainen yhteistyö\” EU:ssa on alkanut kiinnostaa myös perussuomalaisten Jussi Halla-ahoa. Ruotsidemokraatit ovat nykyään samassa EU:n puolueryhmässä perussuomalaisten kanssa. Halla-aho hehkuttikin Facebookissa, kuinka ruotsidemokraatit on 3. heinäkuuta hyväksytty Euroopan parlamentin ECR-ryhmään (\”European Conservatives and Reformists Group\”), jossa ovat tähän asti toimineet perussuomalaiset ja Tanskan kansanpuolue. Toinen EU-parlamentin puolueryhmä, jota Halla-aho ei mainitse, on ENF-ryhmä, (\”Europe of Nations and Freedom\”), jossa ovat mm. Italian sisäministeri Salvinin johtama Lega, Itävallan hallituksessa oleva vapauspuolue FPÖ ja Ranskan Kansallinen Liittouma (ent. Kansallinen rintama).

Ryhmien suurimmat erot tulevat esiin suhtautumisessa Venäjään, johon Halla-aho suhtautuu kielteisesti. Halla-ahon mukaan \”Euroopan parlamentissa meitä on selvästi erottanut suhtautuminen Venäjään ja Vladimir Putiniin\”. Ranskan vaaleissa Halla-aho ei halunnut, että Marine Le Pen tulisi valituksi Ranskan presidentiksi. \”Monessa suhteessa Le Penin valinta Ranskan presidentiksi pitäisi sisällään riskejä, varsinkin ulkopoliittisia riskejä. Le Pen voisi olla hieman arvaamaton presidenttinä\”, Halla-aho sanoi Kauppalehdessä tuolloin. Kansallinen rintama oli myös Halla-ahon amerikkalaistyyppiselle, liberaalille talouspolitiittiselle linjalle \”liian vasemmistolainen\”. Ovatko perussuomalaiset perillä puheenjohtajansa kokoomuslaisesta linjasta talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa?

Jos ruotsidemokraattien hallitussuunnitelmat onnistuvat, antaako tämä kipinän myös Suomen tulevien hallituskuvioiden pohdinnalle? Halla-ahon perussuomalaiset eivät niinkään hyökkää atlantistista yhteistyötä haluavaa Kokoomusta vastaan, he kritisoivat mieluummin sosiaalidemokraatteja. Samoin perussuomalaisten ruotsalainen veljespuolue, ruotsidemokraatit, kritisoi esimerkiksi Venäjää, mutta kanta Nato-jäsenyyteen on tarkoituksella epäselvä samoin kuin perussuomalaisten johdolla. Hallitusyhteistyö rahavaltaa edustavan ja avoimesti Nato-jäsenyyttä kannattavan Kokoomuksen kanssa sopisi varmasti halla-aholaisille.

Toivottavasti Kasselstrandin Vaihtoehto Ruotsille pääsee syksyllä eteenpäin ja kykenee vielä vaikuttamaan Ruotsin tulevaisuuteen, sillä Jimmie Åkessonin johtamista ruotsidemokraateista tuskin on siihen. Vaihtoehto Ruotsille onkin saanut jäseniä myös entisistä ruotsidemokraateista. Myös Suomessa tarvittaisiin vastaavaa asennoitumista, mutta meillä pönkitetään puoluerintamalla vieläkin lännen liberalistista hegemoniaa. Perussuomalaisten aiempien vaiheiden ja sen johdon esittämien kannanottojen jälkeen suomalaisilta populisteilta ei ehkä ole muuta odotettavissa.

Yhdysvallat, Euroopan vihollinen?

Nyt kun Trumpin ja Putinin tapaaminen Suomessa lähestyy, media käy ylikierroksilla yrittäessään esittää, ettei Suomi suinkaan ole \”Trump-ystävällinen\” maa. Muutenhan Suomea on aina markkinoitu amerikkalaismielisenä maana, osana länttä ja niin edelleen. Yhdysvaltoja fanittavat perussuomalaiset nuoret aikovat sentään toivottaa Trumpin tervetulleeksi Suomeen (eivät kuitenkaan Putinia?).

Televisiouutisissa puolestaan esiteltiin maanantaina gallupia, jonka mukaan vain neljä prosenttia suomalaisista kokee Trumpin lisänneen maailman turvallisuutta. Haastateltavat suomalaiset toistivat pääsääntöisesti kaikki valtamedian linjaa: Trump on arvaamaton ja mitä tahansa (ikävää) voi tapahtua hänen ollessaan Yhdysvaltojen Nato-kriittinen päämies.

Huvittavinta tässä kaikessa on se, että Suomessa ja Euroopassa pelätään ja syytetään yhtä miestä (toki myös Putinista puhutaan pahaa), vaikka Yhdysvaltojen todellisesta politiikasta päättää aivan muu elin kuin presidentti. Trump voi näennäisen vapaasti tuoda julki mielipiteitään, mutta taustalla vaikuttava pysyvä valtiokoneisto, jota amerikkalaiset äänestäjät eivät ole valinneet, hoitaa Yhdysvaltojen pitkän tähtäimen suunnitelmat, päättää turvallisuuspolitiikasta, sodista ja muusta; sen päätöksiin eivät Trumpin twitter-päivitykset vaikuta.

Mutta vaikka eurooppalaiset ja jotkut suomalaisetkin yhä itkevät sitä, ettei Hillary Clintonista tullutkaan Amerikan ensimmäistä naispresidenttiä ja koko maailman arvojohtajaa, olisi ehkä paikallaan muistaa, että Nobelin rauhanpalkinnon saaneen demokraatti Obamankin aikana Yhdysvaltojen hegemonisen aseman säilyttäminen tapahtui hyvin pitkälti Euroopan ja Lähi-idän maiden kustannuksella. Kaikista Lähi-idän epävakauttamisoperaatioista, sodista ja terrori-iskuista saa Eurooppa maksaa laskua myös pakolaisvyöryn, terroritekojen ja muun epävakauden muodossa. Amerikka pommittaa, Eurooppa saa pakolaiset, kuten Eric Zuesse asian ilmaisi kirjoituksessaan The Duran-julkaisussa.

Näin ollen Trumpin tulo Helsinkiin ei saa minua innostumaan, saati uskomaan, että tästä tapaamisesta mikään maailmanrauha syntyisi. Toki on hyvä, että suurvaltojen johtajat tapaavat ja Suomi toimii neutraalina kohtauspaikkana; se on omiaan näpäyttämään niinistöläisiä kuvitelmia maamme maailmanpoliittisesta tärkeydestä. Jos taas Naton huippukokouksessa syntyisi uusi mehevä riita, joka viilentäisi Yhdysvaltojen ja Euroopan välejä entisestään, se olisi suomalaisten ja eurooppalaisten etujen mukaista. Tämä kuulostaa tietysti hullulta, jos omaa Yhdysvaltoja ihannoivan maailmankuvan ja on kasvanut amerikkalaisesta populaarikulttuurista nauttien, mutta poliittisesti Yhdysvaltojen hegemonia on Euroopan etujen vastainen, ja on aina ollut sitä.

Kuten Eric Zuisse ankaraan sävyyn kirjoittaa, Amerikka ei ole missään mielessä Euroopan liittolainen. Marshall-apu on päättynyt jo kauan sitten, ja Yhdysvaltoja johtavat psykopaatit, jotka ovat Euroopan päävihollisia, eivät eurooppalaisten ystäviä. Heillä on toki liittolaisia eräissä eurooppalaisissa aatelisperheissä, sekä talouden ja median vaikuttajissa, mutta tavalliset eurooppalaiset eivät tähän joukkoon kuulu. Heitä ollaankin korvaamassa maahanmuuttajien ja etnisten \”vähemmistöjen\” alati kasvavalla joukolla.

Zuisse esittää, että Iran, Venäjä ja Kiina olisivat parempia liittolaisia eurooppalaisille; ne eivät ole aiheuttaneet Euroopan nykyisiä ongelmia. On surkuhupaisaa, kuinka media ja hallitus Yhdysvalloissa syyttää Venäjää puuttumisesta sen politiikkaan ja vaaleihin, kun Amerikan tiedustelupalvelut kuuntelivat (ja kuuntelevat yhä) Saksan liittokanslerin puhelinta ja sekaantuvat kaikkien muidenkin \”ystäviensä\” asioihin, vaaleista puhumattakaan. Tätä taustaa vasten, EU:n sanktioiden tulisi kohdistua amerikkalaisiin yrityksiin, eikä liiketoimintaan Venäjän tai Iranin kanssa. Eurooppalaiset poliitikot, jotka tukevat Yhdysvaltoja, tukevat Euroopan epävakauttamista.

Yhdysvaltoja ei voi sanoa \”eurooppalaiseksi\” maaksi, vaikka se alun perin onkin englantilaisten ja eurooppalaisten siirtolaisten asuttama. Se kaapattiin nopeasti eurooppalaisille vihamielisen eliitin toimesta, ja tämä eliitti on pyrkinyt vahvistamaan ja ylläpitämään hegemonista asemaansa muuhun maailmaan nähden siitä asti. Tietysti Yhdysvaltojen valtiokoneisto ja kulloinenkin hallitus on myös tavallisten amerikkalaisten intressien vastainen. Sotilaalliset miehitykset ja vallankaappaukset eivät palvele Yhdysvaltojen köyhtyviä kansalaisia; ne palvelevat ainoastaan kansainvälistä eliittiä, jolle Yhdysvallat sotavoimineen ja tiedustelupalveluineen on ollut sopivin työrukkanen. \”Demokratiasta\” ja \”vapaudesta\” voidaan tehdä sloganeita, mutta Yhdysvaltoja ja länsimaita ylipäänsä ohjaa globalistien diktatuuri.

Ei tarvitse kuin lukea Yhdysvaltojen johtavia sanomalehtiä sekä politiikan aikakauslehtiä huomatakseen, mikä omituinen viha, ylenkatse ja pilkka Eurooppaa kohtaan lukuisista kirjoituksista välittyy. Erityisesti neokonservatiivit tuntuvat vihaavan kaikkia eurooppalaisia, kuten Paul Gottfried on pannut merkille. Saksa on aina ollut Yhdysvaltojen sylkykuppi ja ikuinen natsimaa, huolimatta siitä, kuinka kovasti se tukisi Yhdysvaltoja ja Israelia, tai pyytelisi maailmansodan aikaista menneisyyttään anteeksi. Muu Eurooppa ei ole sen parempi, sillä vasallisuhteesta huolimatta paranoidi anglosionistinen eliitti kokee yhä natiivit eurooppalaiset uhkana. Itse asiassa ainoa hyvä eurooppalainen on sellainen, joka varauksetta tukee Yhdysvaltojen johtoasemaa ja ulkopolitiikkaa, ja on myös Israelin miehityshallinnon ystävä.

Nyt Trump puolestaan välittää valtiokoneiston viestiä: hän valittaa esimerkiksi, että Naton eurooppalaiset liittolaiset ovat vapaamatkustajia, jotka piiloutuvat Yhdysvaltain asevoimien taakse turvaan, mutta eivät osallistu riittävästi kustannuksiin. Trump on syyttänyt Angela Merkeliä kaasun ostamisesta Venäjältä, ja jopa pakolaiskriisistä, mutta ei näe vikaa edeltäjissään tai omassa hallinnossaan, vaikka viime vuosina juuri Yhdysvaltojen sodankäynti Lähi-idässä on saanut ihmiset liikkeelle. Eurooppaa on sittemmin vaadittu avaamaan rajansa ja poliitikkomme ovat maanpetoksellisesti tehneet työtä käskettyä. V4-maat ja Italia ovatkin nyt tulilinjalla EU:ssa tiukemman maahanmuuttopolitiikkansa takia; jää nähtäväksi, kauanko tätä tottelemattomuutta katsotaan läpi sormien myöskään Atlantin takana.

Trumpin ja Putinin tapaaminen on herättänyt pelkoa erilaisten ryhmien mielissä. Putinin ja Venäjän arvellaan hyötyvän tapaamisesta, kävi miten kävi. Media muuallakin kuin Suomessa suhtautuu kokoustamiseen vihamielisesti. Toimittajat kirjoittavat tietysti mediatalojen omistajille mieluisan näkökulman mukaisesti. Myös Nato-mieliset suomalaiset ovat hermostuneita. Lännen intressejä jo pitkään puolustanut presidentti Niinistö on myös pyrkinyt lietsomaan uhkakuvia. \”Toivotaan parasta, mutta varaudutaan pahempaan\”, hän totesi haastattelussa kryptisesti, ja korosti sitten jälleen kerran \”transatlanttisen yhteyden tärkeyttä\”.  Kuten isäntänsä, Niinistö ei voi hyväksyä sitä, että angloamerikkalaisen hegemonian aika on päättymässä. Se päättyisi tosin ilman Trumpiakin.

Vaikka jotain kitkaa niin Yhdysvaltojen valtiokoneiston sisällä kuin globalistiklikkien välillä saattaakin olla, ei Trumpiakaan voi pitää minään Suomen tai Euroopan ystävänä. \”Amerikka ensin\”-politiikka yrittää jatkaa hegemonian ylläpitoa. Euroopan uudistamisessa paras toivo on niissä nativistipopulisteissa, jotka ymmärtävät, että on Euroopan etu tehdä yhteistyötä niin Venäjän, Kiinan kuin muidenkin Yhdysvaltojen kilpailijoiden kanssa. Suhdetta Yhdysvaltoihin voidaan tarkastella uudestaan sitten, jos ja kun sen hegemonia on saatu murrettua ja maailma on alkanut elää liberalismin jälkeisessä ajassa, jolloin suvereenit kansakunnat päättävät omista ja yhteisistä asioistaan uuden realismin omaksuneina.

Katolinen piispa: Euroopan maahanmuutto kansainvälisten voimien organisoimaa

Piispa Athanasius Schneider

Katolista kirkkoa käytetään pelinappulana tarkoin valmistellussa suunnitelmassa, jolla pyritään muuttamaan radikaalisti Euroopan kansakuntien kristillistä ja kansallista identiteettiä massamaahanmuuton avulla, sanoi piispa Athanasius Schneider italialaisen Il Giorno-lehden haastattelussa viime viikolla.

Kazakstanin Astanan apulaispiispana toimiva monsignor Schneider pudotti varsinaisen pommin sanoessaan haastattelussa, että nykyinen pakolaiskriisi edustaa suunnitelmaa, jota \”kansainväliset voimat\” ovat pitkään valmistelleet. \”Tavoitteidensa saavuttamiseksi he väärinkäyttävät humanismin todellista käsitystä ja jopa kristillistä etiikkaa, hyödyntäen kirkon moraalista auktoriteettia antikristillisiin tarkoituksiin.

Kyseessä olevat voimat \”käyttävät kirkon valtavaa moraalista potentiaalia saavuttaakseen tehokkaammin antikristilliset ja antieurooppalaiset tavoitteensa\”, piispa totesi. Haastattelu julkaistiin samaan aikaan, kun paavi Franciscus on tehnyt joukon aloitteita, joiden tarkoituksena on vaikuttaa ihmisten ajattelutapaan ja keskittyä \”maahanmuuton positiivisiin puoliin negatiivisten vaikutusten sijaan\”.

Kysyttäessä mielipidettä maahanmuuttokriittisestä Matteo Salvinista, joka toimii nyt Italian sisäministerinä, piispa Schneider sanoi olevansa epäpätevä puhumaan Italian poliittisesta tilanteesta, mutta hän oli hyvillään Italian yleisestä suuntauksesta suhteessa Euroopan unioniin, jota hän vertasi vallankäytössään entiseen Neuvostoliittoon.

Piispa Schneider sanoi, että hän on valmis osoittamaan suosiotaan mille tahansa eurooppalaisen maan hallitukselle, joka \”pyrkii korostamaan omaa suvereniteettiaan ja historiallista, kulttuurillista ja kristillistä identiteettiään Euroopan unionin totalitarismin edessä, jonka taustalla vaikuttaa selvästi vapaamuurarien ideologia\”.

Talouseliitin unioni vai kansakuntien Eurooppa?

Italialainen nativistipopulisti ja nykyinen sisäministeri Matteo Salvini on ehdottanut kansallismielisten liittoutumista Euroopassa laittoman maahanmuuton torjumiseksi. Salvini on kertonut ajatuksestaan luoda paneurooppalainen nationalistien verkosto, joka yhdistäisi kaikki suverenistiset liikkeet, jotka haluavat puolustaa rajojaan ja lastensa hyvinvointia. Salvini aikookin matkustella eri maissa, jotta saisi luotua vaihtoehdon nykyiselle Euroopalle, joka perustuu talouseliitin hyötyajatteluun ja massamaahanmuuttoon.

Tätä silmällä pitäen Salvini aikoo kääntää ensi vuoden europarlamenttivaalit kansanäänestykseksi, joka koskettaa pankkeja, eliittejä, taloutta, maahanmuuttoa ja työturvallisuutta. Ihmisten on tehtävä valinta \”rajoja vailla olevan Euroopan ja kansalaistensa suojelemiseen tähtäävän Euroopan välillä\”. Aikaa ei ole hukattavissa.

Ideologisesta näkökulmasta Salvinin suunnitelmat edustavat Unkarin Viktor Orbánin eurorealismia: maahanmuuttovastaisen vallankumouksen levittämistä Keski- ja Itä-Euroopan ulkopuolelle ja EU:n läntiseen sydämeen.  Eurorealistien ja nativistien vaikutuksesta Sorosin ja euroliberaalien suunnitelmat mantereelle saattavat romuttua.

Saksassa AfD-puolue pyrkii saamaan maahanmuuttopolitiikkaa tiukemmaksi ja on esittänyt jopa \”linnake-Euroopan\” perustamista. AfD:lle Matteo Salvini, Itävallan liittokansleri Sebastian Kurz ja Unkarin pääministeri Viktor Orbán ovat liittolaisia. Kaikki ovat myös Venäjän ystäviä, mikä saattaa tuottaa harmaita hiuksia niille kansallismielisille, joille Yhdysvaltojen neokonservatiivien ja uusliberaalien hegemonian jatkuminen olisi mieluisampaa kuin nouseva, moninapainen maailmanjärjestys.

Jos mantereenlaajuinen toiminta menestyy, ensi vuoden europarlamenttivaaleissa on olemassa todellinen mahdollisuus, että Italian nativistit pystyvät ohjaamaan EU:n pois liberaalilta liittovaltiolinjalta kohti identitääristä \”kansakuntien Eurooppaa\”, joka on ylpeä jäsentensä ainutlaatuisista kulttuureista. Vastustus tällaiselle linjalle tulee olemaan kovaa, etenkin Macronin ja muiden talouseliitin valtaan nostamien poliittisten sätkynukkejen taholta.

Eurooppa joutuu pian valitsemaan, hylkääkö se monimuotoiset identiteettinsä hyväksyäkseen keinotekoisen ja alkuperäisväestöä maahanmuutolla syrjäyttävän kalergilaisen unionin, jota epädemokraattinen ja alamaisilleen vihamielinen eliitti hallitsee, vai ryhdytäänkö toden teolla viimeiseen vastarintaan ja torpataan EU:n nykykehitys peruuttamattomasti.

Tämä vaatisi nativistien murskavoittoa globalistiliberaaleista ja heidän kätyreistään, mutta joillekin puolueille \”transatlantismi\” ja amerikkalaismielinen liberaalidemokratia tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin oman kansan suvereenius. Kenen joukoissa esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho seisoo, jos Salvinin suunnitelma etenee? Epäilen, että hän on ideologisesti yhä lähempänä Timo Soinia ja Jussi Niinistöä kuin Matteo Salvinia.

Lavrov ja lännen jälkeinen järjestys

Maailmaan on syntymässä uusi, moninapainen järjestys; se tapahtuu talouden ja historian ohjaamana, eivätkä länsimaiden yritykset estää tai hidastaa sitä todennäköisesti onnistu, sanoi Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov englantilaisen Channel Fourin haastattelussa kesäkuun 29. päivä.

”Luulen, että olemme jo lännen jälkeisessä maailmassa, mutta tämä järjestys on vasta muotoutumassa, ja se ottaa oman aikansa. Tämä on historiallinen aikakausi. Kun länsi on ollut kollektiivisesti vallassa yli viisi vuosisataa, ei ole kovin helppoa sopeutua uusiin realiteetteihin, eli siihen, että nousee muitakin taloudellisia ja poliittisia valtakeskittymiä”, hän lisäsi ja viittasi Kiinaan, Intiaan ja Brasiliaan.

Kysyttäessä, onko Venäjä mukana muotoilemassa tätä maailmanjärjestystä, Lavrov vastasi, että tämä järjestys on pikemminkin historian aikaansaannos, joka kehittyy itsestään. ”Ette voi todellakaan hillitä näitä uusia voimakkaita maita. Ette voi sivuuttaa niiden roolia maailmankaupassa ja maailmantaloudessa, vaikka sitä on yritettykin pakotteilla ja tulleilla”,  Lavrov sanoi. ”Venäjäkin haluaa olla yksi tasavertainen toimija uudessa järjestyksessä.”

Euroopan unioni, joka on Venäjän suurimpia kauppakumppaneita, on ”varmasti erittäin tärkeä pilari missä tahansa maailmanjärjestyksessä”, Lavrov lisäsi, ”mutta sen on päätettävä, pysyykö se uskollisena Yhdysvalloille, vai omaksuuko se aikaisempaa itsenäisemmän roolin”. Havainnollistaakseen näkökohtaansa, Lavrov nosti esimerkiksi pakolaiskriisin, jonka kanssa EU tällä hetkellä kamppailee.

”Nato pommitti Libyaa ja muutti sen mustaksi aukoksi, jonka kautta pakolaiset ja laittomat maahanmuuttajat ryntäsivät Eurooppaan. Nyt EU yrittää ikään kuin keräillä Naton rikkoman posliiniastian palasia”, Lavrov muotoili.

Venäjän suhteet länteen, jotka ovat heikentyneet dramaattisesti vuodesta 2014 Yhdysvaltain tukeman Ukrainan vallankaappauksen jälkeen, kuuluvat Vladimir Putinin ja Donald Trumpin heinäkuun huippukokouksessa käsiteltäviin aiheisiin.

Haastattelun aikana Lavrov myös piti perättöminä Channel Fourin toimittajan spekulointia siitä, että Venäjä voisi luovuttaa NSA:n tietovuodoista vastuussa olevan Edward Snowdenin,  jos Yhdysvallat ja EU poistaisivat Venäjän vastaiset talouspakotteet. ”Edward Snowden on oman itsensä herra”, Lavrov sanoi, ja totesi, ettei Venäjä pyörrä päätöstään poliittisesta turvapaikasta, eikä Lavrov ole keskustellut sellaisesta Trumpin hallinnon kanssa.

Skripalin myrkytysjupakasta puhuttaessa, pitää Lavrovin mukaan kysyä ”kuka hyötyy?” Iso-Britannia on poliittisesti hyötynyt siitä. Skripalit kokivat ihmeparantumisen ja jälkiä on sittemmin yritelty peitellä. ”Koko juttu vaikuttaa oudolta”, Lavrov sanoi. ”Ne tahot, jotka määräävät länsimaiden venäjävastaisesta politiikasta, omaavat erilaiset etunäkökohdat. Siksi he haluavat nyt rangaista Venäjää.”

Lavrov sanoi kuitenkin ymmärtävänsä heitä (puhuiko hän kenties Rothchildeista?): ”On varmasti erittäin tuskallista menettää puolen vuosituhannen mittainen ylivalta-asema maailman asioissa. Pähkinänkuoressa tästä on kysymys. Tämä ei ole kritiikkiä, vaan tosiasia. Ihmiset jotka päättivät asioista Intiassa, Afrikassa, Aasiassa ja muualla, alkavat nyt ymmärtää, että tuo aika on ohi.”

Mielenosoituksista

Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä 16. heinäkuuta on saanut erilaiset ”kansalaisaktivistit”, ts. russofobit, vasemmiston, liberaalit, kokoomusnuoret, toimittajat, Nato-mieliset ja muut Trumpin ja Putinin vihaajat suunnittelemaan mielenosoituksia samalle päivälle. Viha verhotaan ihmisoikeusretoriikan taakse, mutta silti se on ollut aistittavissa jo ennakkoon erilaisten kirjoitusten ja kommenttien kautta. Helsingin poliisi on saanut jo viisi ilmoitusta mielenilmauksista.

Ehkä eniten huomiota on jo herättänyt Helsinki Calling-mielenosoitus. Kansalaistorilta alkava kulkue suuntaa Senaatintorille, jossa mielenosoittajat saavat kuulla Putinia ja Trumpia kritisoivia puheita. Ennalta arvattavasti puhujien joukossa ovat venäläisvastainen kirjailija Sofi Oksanen ja vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautala. Mukana on myös US Democrats Abroad-niminen ryhmä, sekä pakolaisia tervetulleiksi toivottaneita, ”Meillä on unelma”-mielenosoituksissa mukana olleita taustavaikuttajia.

Kokoomusnuorilla on niinikään oma mielenilmauksensa. Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja Henrik Vuornos vahvistaa, että he haluavat kommentoida Trumpin harjoittamaa vahingollista kauppapolitiikkaa. Myöskään Putin ei kokoomusnuoria miellytä, vaan kritiikki koskee vastaavasti Ukrainan politiikkaa ja Krimin liittämistä takaisin Venäjään.

Suomalaiset Helsinki Loves Trump-Facebook-sivun jäsenet aikovat puolestaan osoittaa tukensa Yhdysvaltain istuvalle presidentille. Trump-fanit eivät osoita mieltä, vaan ryhmän tarkoitus on seurata Trumpin Air Force One-lentokoneen reittiä Flight Radar -palvelusta, ja olla vastassa lentokentällä kokouspäivän aamuna. ”Paikan päällä olemme uniikkeja kukkia hymyilemässä Yhdysvaltojen presidentille (ja sadoille toimittajille)”, ryhmän ylläpitäjä, perussuomalainen Markus Bunders kertoo.

Iltapäivälehtien kommenteissa ja facebookin keskusteluryhmissä mielenosoituksia on myös kritisoitu. Ilta-Sanomien kommenteista löytyi seuraavaa. Nimimerkki ’2018’ kysyy ”Miksi edes noihin viiteen heltisi lupa? Eikö me voitaisi edes esittää olevamme järjissämme olevaa kansaa edes yhden päivän verran?” Nimimerkki \’David\’ puolestaan ihmettelee: ”Käsittämätöntä touhua suomalaisilta. Kun täällä tehdään maailmanhistoriaa niin jotkut suunnittelevat mielenosoituksia! En ymmärrä!”

Kukaan ei varmasti oleta, että näillä mielenilmauksilla olisi merkitystä suurvaltapolitiikkaan. Monien kommentoijien mielestä mieltään osoittavat lähinnä huomiohakuiset marginaaliryhmät ja yksittäiset julkisuuden henkilöt, kuten edellä mainitut Oksanen ja Hautala. Poliittista korrektiutta vaativat ja ihmisoikeusjargonia harrastavat saavat varmasti kuulla mielenilmauksissa mitä haluavat. Ehkä he ovat sitten hetken tyytyväisiä itseensä?

Toki saa ja pitääkin olla kriittinen. Itse kritisoisin Trumpia Syyrian pommituksista, terroristiryhmien rahoittamisesta, kouluttamisesta ja aseellisesta tukemisesta, Iranin vallanvaihtoyrityksistä ja Lähi-idän runtelemisesta Israelin laajentumissuunnitelmien eduksi. Putinia kritisoisin siitä, ettei hän ota määrätietoisemmin euraasialaista strategista linjaa, vaan pyrkii tekemään kompromisseja länsimielisten venäläisten sekä lännen atlantistien kanssa.

Suomalaisia EU- ja Nato-mielisiä poliitikkoja, toimittajia ja joitakin tavallisiakin kansalaisia Trumpin ja Putinin tapaamisessa kismittää tietenkin se, että Suomi näyttäytyy jälleen hieman puolueettomampana maana, jossa erilaiset osapuolet voivat tavata ja sopia asioistaan. Valtamedia tosin yrittää kaikkensa sabotoidakseen tällaista mielikuvaa. Miten tässä näin kävi, kun Suomi niin kovasti haluaa kuulua länteen ja istua pöydissä, joissa päätökset tehdään? Ehkä neutraalimpi, suvereeni Suomi sopisi paremmin nousevaan multipolaariseen maailmanjärjestykseen?

Gramsci, Fusaro ja uusi hegemonia

Antonio Gramsci oli yhteiskuntateoreetikko, kansalaisaktivisti ja journalisti 1900-luvun alun Italiassa. Gramscia on kutsuttu ”lännen Leniniksi”, joka pohti ja kehitti marxilaista teoriaa länsimaisen kapitalistisen yhteiskunnan taustaa vasten.

Gramscin näkökulmat ja johtopäätökset ovat kiinnostaneet paitsi vasemmistoa, myös uutta oikeistoa, sekä kaikenlaista yliopistoväkeä valtiotieteilijöistä kasvatustieteilijöihin. Hänen ajatustensa keskiössä on hegemonian käsite, jolla tarkoitetaan johtoasemaa. Sana on peräisin antiikin Kreikasta, jossa hegemoni tarkoitti opasta, tiennäyttäjää. Marxilaista teoriaa tarkastellessaan Gramsci kysyi, kuinka saada yhteen ne osatekijät, joiden turvin saavutetaan yhteiskunnallinen valta-asema.

On tullut aika omia Antonio Gramsci, sanoo italialainen nativistipopulistien taustaideologi ja filosofi, Diego Fusaro. Fusaron mukaan Gramsci pitää vapauttaa liberaalivasemmiston otteesta, sillä he edustavat kaikkea sitä, mitä Gramsci vastusti. Tämän päivän vasemmisto edesauttaa kapitalistisia voimia ja tarjoaa näille, Gramscia lainaten, yhteiskunnan kulttuurisen superstruktuurin. Tähän liittyy myös trendivähemmistöjen ja toiseuden palvonta, olipa kyse sitten homoseksuaalisuuden politisoitumisesta tai maahanmuuttajista, jotka nähdään vain autettavina, assimiloitavina uhreina, ja eurooppalaisen alkuperäisväestön eksoottisina korvaajina.

Globalisaatio, eurooppalaisuus, atlantismi ja markkinaliberalismi ovat osa nykyvasemmiston orientaatiota ja arvopohjaa, väittää Fusaro, eikä ole aivan väärässä. Pääoman vastaisesta taistelusta vasemmisto on siirtynyt pääoman puolustajaksi, imperialismin vastustamisesta amerikkalaisen imperialismin hyväksyjäksi; läntisen hegemonian vastustamisesta tuon hegemonian puolestapuhujaksi. Gramscin termein, nykyvasemmisto käy ”kansallis-kansanomaisen kollektiivisen tahdon” omaavia globalisaation natiiveja häviäjiä vastaan. Vasemmistosta itsestään on tullut ”taantumuksellinen”, mikä oli sen aiemmin käyttämä haukkumasana kansallismielisistä.

Toisaalta tänä päivänä ihmiset tuntevat, mutta eivät aina ymmärrä tai tiedä. Sivistyneistö, intellektuellit, taas tietävät, mutta eivät aina ymmärrä tai tunne, sanoo Fusaro. On saatava yhteys tunteen, tiedon ja ymmärryksen välille, ja välttää älymystön elitistinen erillisyys kansasta, joka on redusoitu passiiviseksi, tietämättömäksi massaksi. Tämän takia tarvitaan kansanomaista uutta kirjallisuutta sekä uudenlainen älymystö, joka tuntee orgaanista yhteenkuuluvuutta kansaan, jonka tuntoja sen tulee edustaa ylikansallisten arvojen ja tahojen sijaan.

Jotta voitaisiin vastustaa vanhoja puolueita ja intellektuelleja, jotka tukevat ”turbokapitalismin herrojen hegemoniaa”, on tarpeen luoda uusi liike, joka aidosti edustaa ”alistettuja ja puutteenalaisia”, ja antaa äänen tämän kansallisen ”alhaison” omalle, orgaaniselle näkemykselle maailmasta. On hylättävä hegemonisen kapitalistiblokin intellektuellien ja ekonomien pappiskasti ja luotava uusi älymystö, jolla on tunnepohjainen, atavistinen yhteys kansaan, ja joka omaa selkeän kutsumuksen. Tuolloin löytyy myös marxilaisen teorian vallankumouksellinen, ”subjektiivinen tekijä”, kulttuurinen ja poliittinen omatunto ja tietoisuus, joka tuo yhteen puolueen ja kansan, hallitsijan ja hallittavat.

Tässä valossa Fusarolle avautuu Gramscin kirjoittamissa Vankilavihkoissa painotettu uuden kulttuurin luominen sekä radikaalien muustosliikkeiden merkitys vanhan vallan kyseenalaistajina. On tiedettävä, kuinka hegemonisoida keskustelu, saada kansalaiset ajattelemaan ja toimimaan, sekä omaksumaan uusi, vapauttava visio. Gramscin sanoin, uuden kulttuurin luominen on välttämätöntä; on kyse eloonjäämisestä maailmassa, jossa globalistieliitti pyrkii tuhomaan kansakunnat ja luomaan kalergilaisen, juurettoman ihmismassan.

Antonio Gramscin korostama kulttuurinen kamppailu saa uudet mittasuhteet ja merkityksen niissä oloissa, joissa eurooppalaiset joutuvat nykyään elämään. Diego Fusaron mielestä tämä tekee Gramscista nyt nosteessa olevan nativismipopulismin filosofin, kulttuurivasemmiston edustaessa globalistista talouseliittiä.

Nativismia Meksikossa

Nativismipopulismin aalto maailmalla jatkuu. Tällä kertaa Meksiko äänesti presidentikseen 64-vuotiaan Andrés Manuel López Obradorin. Tulos on selkeä viesti meksikolaisilta, ettei keskustalainen, liberaaliglobalismia suosiva politiikka enää kelpaa vuosikymmenien epäonnistumisten, korruption ja väkivallan jälkeen.

Meillä media on kertonut Meksikon saavan nyt ensimmäisen vasemmistolaisen presidentin kahdeksaankymmeneen vuoteen. López Obrador ei kuitenkaan ole tyypillinen vasemmistolainen. Hänen nousunsa valtaan mahdollisti kirjava joukko kannattajia, vasemmistosta oikeistolaisiin konservatiiveihin, ammattiliittoihin ja uskonnollisiin ryhmiin. Eli asetelma on hieman samantyyppinen kuin esimerkiksi Italiassa ja muissa maissa, joissa perinteisen oikeiston ja vasemmiston ylittävät nativistit ovat alkaneet haastaa vanhojen puolueiden ohjelmia.

Meksikoa on hallinnut viimeiset kahdeksankymmentä vuotta kaksi puoluetta, ideologialtaan sosiaalidemokraattinen PRI ja oikeistolainen PAN. Institutionaalisen vallankumouksen puolue, PRI, johti Meksikoa yhtäjaksoisesti vuosina 1929–2000. Oikeistolainen PAN puolestaan hallitsi maata vuosina 2000–2012. Viimeiset kuusi vuotta PRI on jälleen ollut vallassa. Molempia puolueita on syytetty korruptiosta. Nyt näyttää, että meksikolaiset halusivat nostaa uuden, kolmannen vaihtoehdon, edustamaan itseään.

López Obrador oli vasta neljä vuotta sitten perustetun Morena-puolueen presidenttiehdokas. Voiton takana on meksikolaisten turhautuminen vanhoihin puolueisiin, ostovoiman laskuun, korruptioon ja maata kalvavaan väkivaltaan. Obrador äänestettiin presidentiksi erityisen vahvalla mandaatilla; hän sai yli puolet äänistä. Vaalit olivat Meksikon historian suurimmat ja Obradorin edustama Morena-puolue näyttäisi saavan enemmistön myös lainsäädännöstä päättävässä liittovaltion kongressissa. Myös pääkaupunki Méxicon kuvernööriksi valittiin Morenan ehdokas.

Vanhan järjestelmän vastaiseksi itsensä määrittelevä Obrador haluaa edustaa todellista muutosta. Toisin kuin neoliberaali edeltäjänsä, Enrique Peña Nieto, López Obrador uskoo suvereeniin Meksikoon. Obrador aikoo jatkaa rehellisyyttä ja vaatimattomuutta korostavaa tyyliään. Hän ei esimerkiksi aio asua presidentin virka-asunnossa ja virkaan kuuluva lentokonekin joutaa Obradorin mukaan myyntiin. Ylimpien virkamiesten palkkoja saatetaan myös leikata.

Meksikolaiset suuryritykset, joiden valtaa Obrador on jo aiemmin luvannut rajoittaa, vastustivat Obradoria ja vaativat työntekijöitään äänestämään muita ehdokkaita. Toisin kuitenkin kävi, mutta aika näyttää, onnistuuko Obrador uudistamaan korruption, rikollisuuden ja köyhyyden vaivaamaa Meksikoa. Morenan ja Obradorin nousu on kuitenkin taas yksi esimerkki siitä, että liberaalidemokratiaan ja globaalikapitalismiin kriittisesti suhtautuvien puolueiden ja kansanliikkeiden aika on koittanut.