Ajatuspaja Toivo (aiemmin Suomen Toivo) perustettiin kun Matti Vanhasen ykkös- ja kakkoshallituksen toimesta käynnistettiin think tank-toiminnan kehittäminen Suomessa. Tarkoituksena oli \”terävöittää yhteiskunnallista keskustelua\” ja tehdä \”yhteiskunnallista päätöksentekoa avustavaa tutkimus- ja koulutustoimintaa\”. Toivo edustaa aihevalinnoiltaan \”kokoomuslaista maailmankatsomusta\”.

Hyvä asia tässä on mielestäni se, ettei Kokoomus enää edes yritä esiintyä \”konservatiivisena\” puolueena (puoluetta yhä kannattavat konservatiivisemmat suomalaiset eivät vain tunnu tätä ymmärtävän). Toivon verkkosivuilla kerrotaankin, että \”ajatuspajan tavoitteeksi asetettiin liberaaliin arvopohjaan nojaavan yhteiskuntapolitiikan ja vastuullisen markkinatalouden edistäminen\”.  Ajatuspaja saa rahoitusta kulttuuriministeriön yleisavustuksen lisäksi Kokoomus-puolueelta ja kokoomuksen eduskuntaryhmältä. Hankerahoitusta haetaan vuosittain myös Brysselistä käsin toimivalta Wilfried Martens Centre of European Studies -järjestöltä.

Viimeisin projekti ajatuspajalla on 6. kesäkuuta julkaistu 100-sivuinen kokoelmateos Ulkopolitiikka nyt! Euroatlanttinen Suomi, jossa \”toistakymmentä asiantuntijaa ja vaikuttajaa käsittelevät ulko- ja turvallisuuspolitiikan tematiikkaa eri näkökulmista\”. Tutustuttuani teokseen, näennäiset \”eri näkökulmat\” paljastuvat yhden ja saman näkökulman puolustuspuheiksi. Julkaisun alaotsikko \”Euroatlanttinen Suomi\” antaa suuntaa siihen, mitä tuleman pitää. Esittelen joitakin keskeisiä puheenvuoroja.

Ajatuspajan rahoittajana toimivan Marten Centren edustaja, tutkija Niklas Nováky, aloittaa aiheella \”Kansainvälisen politiikan muuttuvat voimasuhteet: Heijastukset Eurooppaan ja Suomeen\”. Siinä hän toteaa liberaalin maailmanjärjestyksen \”haurastuneen\”. Esiin nousevat myös Kiina ja Venäjä, Ukrainan sota, informaatiovaikuttaminen ja Skripal-myrkytysjupakka. Novákyn mukaan Suomi on \”Venäjän voimapolitiikan seurauksena sitoutunut yhä tiiviimmin läntiseen turvallisuusyhteisöön perinteisen liittoutumattomuusajattelun jäädessä yhä enemmän taka-alalle\”.

Petteri Orpo antaa panoksensa kirjoituksella \”Suomi voi olla kokoaan suurempi tekijä maailmanpolitiikassa\”, missä hän haluaa \”maailman onnellisimman maan\” ottavan yhä enemmän \”globaalia vastuuta\”, olipa kyse sitten maahanmuutosta tai kansainvälisestä politiikasta. EU:sta hän ei halua Naton kilpailijaa tai \”kiilaa transatlanttiselle suhteelle\”, vaan Orpo suosii edelleen alisteista suhdetta Yhdysvaltoihin. Orpolle \”turvallisuusuhista salakavalin liittyy länsimaisten yhteiskuntien sisäiseen yhtenäisyyteen, jota populistiset ääriliikkeet ja hybridivaikuttaminen nakertavat\”.

Ulkopolitiikan instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola kirjoittaa otsikolla \”Yhdysvaltain korvaamattomuus uuden suurvaltapolitiikan oloissa\”. Trumpin politiikka ei Aaltolaa miellytä, vaan hän toivoo tämän olevan ohimenevä vaihe, ja Yhdysvaltojen jatkavan nykyisen maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä. Aaltola pelkää suurvaltapoliittisten muutosten johtavan Suomen takaisin Venäjän vaikutuspiiriin tavalla, \”jolla olisi vakavia seurauksia maamme demokratialle ja turvallisuuspoliittiselle asemalle\”.

Ulkoministeriön erikoistutkija, Sinikukka Saari, kysyy \”Mitä odottaa Putinin neljänneltä kaudelta?\”. Mitään oleellista uutta ei Saaren kirjoitus tarjoa. Venäjä on \”arvaamaton\”, ja Saarta harmittaa, että Venäjä ei halua palata \”vanhaan normaaliin\” (Jeltsinin aikaanko?), vaan se edistää omia ulkopoliittisia tavoitteitaan yhdistellen taitavasti diplomatiaa, sotilaallista toimintaa, sekä talouden ja muiden hallintoalojen keinoja. Saari painottaa, että vaikka Venäjä on naapurimaa, on Suomi onneksi \”ankkuroitunut Eurooppaan ja länteen\”.

\”Jihadisti-tutkija\” ja sotatieteiden maisteri Atte Kalevan aihe on \”Jihadistinen terrorismi ja Suomi\”. Siinä hän kirjoittaa paitsi islamilaisesta terrorismista, myös ulkomaalaispolitiikasta, humanitaarisesta maahanmuutosta ja väestömme ikääntymisestä. Kokoomuslaisen tyypillisesti Kalevan mielessä on loppupelissä kansantalous, jonka kannalta katsottuna sillä ei ole merkitystä, onko maahantulija turvapaikanhakija vai työperäinen siirtolainen; väliä ei ole myöskään maahanmuuttajan etnisyydellä, ihonvärillä tai uskonnolla, vaan vain sillä tuleeko uussuomalaisesta \”yhteiskunnallinen nettomaksaja\”.

Kansanedustaja Ilkka Kanervan kirjoitus \”Ilman rajoja, kohti tiiviimpää yhteistyötä – Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö\”, hehkuttaa Ruotsia sekä puolustusyhteistyötämme Naton piirissä. Myös \”Suomi-Ruotsi-Yhdysvallat kolmikantayhteistyön\” tahti on kiihtynyt vuodesta 2014 lähtien. Kirjoituksesta käy selväksi, että Kanerva haluaa sekä Suomen että Ruotsin liittyvän Natoon ja mahdollisimman pian (valitettavasti kansa vain on eri mieltä). Kansainvälisiin kriiseihinkin Suomen on edelleen mentävä mukaan, \”rauhanturvaajana ja rauhanvälittäjänä\” tietenkin.

Toivo-ajatuspajan \”Euroatlanttinen Suomi\” paljastaa kokoomuslaisen innon toimia lännen vasallina kansallisista intresseistä välittämättä. Toki kokoelmassa myönnetään, että \”läntiseen liberaalidemokratiaan perustuva maailmanjärjestys on ajautunut puolustuskannalle eikä nykymuotoisen globalismin hyväksyntä ole enää itsestäänselvyys\”. Ajatuspajan kirjoituksissa ei kuitenkaan käsitellä ollenkaan sitä, että Euroopan Unionin sisällä on jo kaksi erilaista ryhmittymää: larppaajat (atlantistit) ja realistit (populisti-nativistit). Kokoomus ja Toivo kuuluvat tietenkin larppaajien ryhmään. Realistisen, populistis-nativistisen, ryhmän edustajia ei Suomessa taida ollakaan, ellei atlantismia tukevia perussuomalaisia sitten hyvällä tahdolla lasketa tähän joukkoon?

Siinä missä larppaajat vaativat EU-maita jatkamaan Yhdysvaltain uskollisina alamaisina ja vaalimaan atlantismin perintöä,  populistinen ryhmä tarkastelee Euroopan unionin strategista tilannetta realistisemmin uuden tietämyksen ja tapahtumien valossa. Realistit haluaisivat palauttaa hyvät suhteet Venäjään; he myös suhtautuvat kielteisemmin maahanmuuttoon, ja ovat muutenkin identitäärisemmän Euroopan kannalla. Venäjää eivät Euroopan populistis-nativistiset voimat haittaa, eikä se identitäärisemmän EU:n kumppanina hurskastelisi kuten Yhdysvallat, mikäli maahanmuuttopolitiikkaa tiukennettaisiin ja arvopohjaa uudelleenarvioitaisiin. Yhteistyö tällaisten pragmaattisten ja konservatiivisempien tahojen kanssa olisi kansojen Euroopan etu, mutta larppaajat eläytyvät vielä euroatlanttiseen roolileikkiinsä, kuten ajatuspaja Toivon hengentuotekin osoittaa.

Lähitulevaisuuden tärkein kysymys on, kykeneekö Eurooppa irtautumaan yksinapaisesta, Yhdysvaltojen hegemoniaan pohjautuvasta järjestyksestä itsenäisemmäksi toimijaksi, vai kituutetaanko talutusnuorassa vielä pitempäänkin. Kiina on jo haastamassa Yhdysvaltojen kansainvälisen johtoaseman ja siitä on ennustettu tulevan maailman suurin talous vuonna 2029. Venäjä haluaisi läheisempää yhteistyötä Euroopan kanssa. Jopa pörssiyhtiö Goldman Sachsin ennusteen mukaan Yhdysvaltojen ja \”lännen\” valta-aika maailmanpolitiikassa on päättymässä. Suomen kannattaisikin miettiä asemansa uusiksi pikimmiten, mutta nykyisestä johdosta ei näytä siihen olevan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s