Vahva Venäjä, muun maailman etu?

Venäjän ongelma on, ettei se ole tarpeeksi kova, kirjoittaa toimittaja Adam Garrie provosoivasti Eurasia Future-julkaisun artikkelissa It Is Time For Russia to Toughen Up.

Garrie selittää, että Trumpin twiitit ohjusiskusta Syyriaan on tarkoitettu nöyryyttämään Venäjää ja Putinia geopoliittisella näyttämöllä. Trumpin hallinto hyödyntää Venäjän haluttomuutta vastata iskuihin samalla mitalla, elleivät nämä iskut sitten vahingoita venäläisiä sotilaita tai kalustoa Syyriassa. Yhdysvalloille tyypillinen kiristys ja uhkailu ei ole Trumpin kaudella muuttunut miksikään, vaikka nykyinen presidentti ei kovin sivistyneesti asioita osaa tai haluakaan esittää. Joka tapauksessa lienee selvää, että läntinen varjohallitus ja Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi jyräävät näkemyksillään.

Syyriassa Venäjä on antanut maailman ymmärtää taistelevansa islamistista terrorismia vastaan Assadin sekulaarin alawiittihallinnon tukena. Garrien mielestä tämä ei ole ollut täysin riittävä taktiikka, ja Venäjä ei ole tarpeeksi voimakkaasti tuonut julki, että se pyrkisi vastustamaan lännen imperialistisia pyrkimyksiä Lähi-idässä ja muaallakin maailmassa. Suomalaisille Naton ja Yhdysvaltojen ylivallan kannattajille Venäjän jokainen vähäarvoisempikin teko ja lausunto näyttävät tietenkin suorastaan hitlermäisiltä pyrkimyksiltä lisätä mistään välittämättä geopoliittista valtaansa. Todellisuudessa Venäjä on ollut liian kiltti, liian suostuvainen noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia, ja seurauksena on silti ollut alati kasvava pakotteiden lista ja demonisointi.

Venäjän olisi tosiaankin aika ryhdistäytyä. Historia on osoittanut, että kiusantekijät,  imperialistit, ja irrationaalisesti toimivat vallat, eivät kavahda mitään muuta kuin voimankäyttöä. Koska Venäjä ei ole ollut geopoliittisesti tarpeeksi jämäkkä, Yhdysvallat uskaltaa kerta toisensa jälkeen katsoa kortit ja jatkaa ylimielisellä itsevarmuudella omien intressiensä ajamista Lähi-idässä sekä Euroopassa. Suomenkin Naton kanssa solmima isäntämaasopimus, sekä yhteiset sotaharjoitukset Yhdysvaltojen kanssa, ovat osa tätä peliä.

Länsivalloilla ei ollut juurikaan halua testata Venäjän reaktioita loppuun asti tsaari Aleksanteri III:n, Stalinin ja Brežnevin kaltaisten johtajien aikana. He tiesivät, että seuraukset olisivat olleet vakavia. Tällainen voimapolitiikka ei kuitenkaan lisännyt sodanuhkaa, vaan toimi ennaltaehkäisevästi. Onko niin, että Venäjän nykyinen johto on jättänyt oman historiansa huomioimatta, ja siksi maailma on nyt suuren kriisin partaalla? Venäjä ei seiso tarpeeksi omalla puolellaan.

Ongelma on osittain myös siinä, että ne venäläiset, joilla on rahaa ja omaisuutta länsimaissa, vetelevät Venäjän hallituksen naruista haluten länsimaalaisempaa politiikkaa, joka suojelisi puolestaan heidän taloudellisia voittojaan. Garrien mielestä ratkaisu on yksinkertainen: tulisi pidättää maanpettureina kaikki venäläiset, joilla on suuromaisuutta ulkomailla ja siirtää rahavirrat valtiolle. Näin ratkeaisi iso osa myös Venäjän geopoliittisista ja taloudellisista ongelmista. Huvittavaa kyllä, englantilainen konservatiivipuolueen kansanedustaja, Jacob Rees-Mogg, esitti Skripalin tapauksen aikana Englannissa asuvien rikkaiden venäläisten varojen jäädyttämistä.

Garrien mukaan Putinilla ei välttämättä ole halua ja kanttia terästää Venäjän linjaa, ja tällainen jää tuleville johtajille. Mielestäni hän aika lailla vähättelee Putinin saavutuksia, tai sitten hän tosiaan olisi toivonut, että Trumpin kaltaista tyyppiä vastassa olisikin viime presidentinvaaleissa valittu esimerkiksi Vladimir Žirinovski, jonka johtamistyyli olisi taatusti ollut erilainen.  Aika näyttää, miten tässä geopoliittisessa shakissa käy.

Yhdysvallat, Lähi-itä, Genie Energy ja Suomi

Lähi-idän tuhoaminen vain jatkuu Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimesta. Irak ei riittänyt, myös Libya piti saattaa kaaoksen valtaan, ja jossain määrin myös Egypti. Jemeniäkin ollaan parasta aikaa pyyhkimässä kartalta, mutta Saudi-Arabian veriteoille on länsiliittouman ja Israelin vankkumaton tuki, joten siitäkään ei media Suomessa juuri erityisen kriittisesti kirjoita. Yle taisi sentään mainita, että suomalaisen aseyritys Patrian myymä miehistönkuljetusvaunu olisi ollut käytössä Jemenin sodassa.

Yhdysvallat kumppaneineen on aseistanut jo vuosia Syyriassa mellastavia \”terroristeja\”; sitä samaa porukkaa, jonka propagandasta innostuneet, länsimaihin elintasopakolaisina tulleet nuoret miehet tekevät \”mielenterveysongelmista kärsivinä\” erinäisiä terroritekoja myös Euroopassa. Turun puukotusten takana oli ISIS-videoista inspiroitunut tekijä, joten siinäkin tapauksessa jäljet voidaan johtaa viime kädessä länsimaiden omiin luomuksiin.

Mitä tulee Syyrian hallituksen oletettuun kemiallisten aseiden käyttöön, tällaista tapahtuu kumma kyllä aina kun Assad on voitolla ja  amerikkalainen senaattori John McCain on tehnyt visiitin Syyrian \”maltillisten kapinallisten\” luokse. Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salman päästi sammakon suustaan jokin aika sitten mainitsemalla, että länsi halusi luoda wahhabisti-islamin kylmän sodan aikana yhdeksi vastavoimaksi Neuvostoliitolle.

Sillä välin kun länsimedia on viime vuosina systemaattisesti luonut kuvaa Assadista hirmuhallitsijana, Syyrian kansa on ollut toista mieltä. Myös maan kristilliset johtajat ja yksittäisetkin asioista perillä olevat papit  ovat yrittäneet tuoda haastatteluissa esiin tosiasioita, jotka ovat totaalisessa ristiriidassa meille syötetyn virallisen tarinan kanssa. Tällaiset ulostulot eivät ole ylittäneet uutiskynnystä ainakaan täällä Pohjolassa, jossa myös Venäjän toimia pyritään demonisoimaan lehdistön ja ministerienkin toimesta aina kuin vain mahdollista.

Samaan aikaan Israel miehittää Syyriaan kuuluvia Golanin kukkuloita, joilla Genie Energy-niminen yhtiö poraa öljyä. Yhtiön hallitukseen kuuluvat sellaiset taloudellisen ja poliittisen eliitin nimet kuin sijoituspankkiiri ja liikemies Jacob Rothschild, lehtimoguli Rupert Murdoch, Yhdysvaltojen entinen varapresidentti Dick Cheney ja CIA:n entinen nokkamies, James Woolsey. Joten Syyriankin runtelussa taitaa olla lopulta kyse vain viimeistenkin luonnonvarojen keskittämisestä tietyn kansainvälisen ryhmän käsiin. Suomessakin presidentin siunaama kiistelty metsähallituslaki tähdännee siihen, että kaikki voidaan myydä pois.

Roistovaltioiden lista tulisi päivittää uusiksi, mutta läntisen lumedemokratian ja jenkkityylisen vapauden eetoksen nimiin vannovat eivät ole edellämainituista faktoista moksiskaan. Mukavahan se on olla edes aatteellisesti \”voittajan puolella\”. Ja Yhdysvaltojen merijalkaväkikin saapuu tankkeineen harjoittelemaan Suomeen taas toukokuussa. \”Suomi kuuluu länteen\”, kuten Sauli Niinistö painotti presidentinvaalikampanjoinnin aikana. Niinhän se kuuluu, ainakin potentiaalisena taistelutantereena.

Sota?

\”Sodan mahdollisuus on tällä kertaa hyvin realistinen. Samoin kuin Georgian konfliktin aikana vuonna 2008 ja Krimin Venäjään yhdistymisen aikana vuonna 2014, nyt se on vielä todennäköisempää. Skripalin tapaus oli täysin tekaistu. Nyt on vahvistettu, että Skripal ja hänen tyttärensä ovat täysin terveitä. Kaikki oli bluffia alusta asti. Assadin \”kemiallinen hyökkäys\” on myös huijausta. Mutta molemmissa tapauksissa on järkeä vain, jos Venäjää vastaan valmistaudutaan tosissaan sotaan. Ei ole muuta syytä, koska konkreettisten vaiheiden jälkeen Skripalin täysin valheellinen tapaus voitaisiin painaa unholaan vain kiihdyttämällä konfliktia. Olemme jo ohittaneet punaisen viivan. Se on tie, jolta ei ole paluuta. Jos sotaa ei tule, se merkitsee NATOn ja läntisen hegemonian loppua. Hetki on erittäin vakava. Jos taas sota syttyy, se voi tarkoittaa meidän kaikkien loppua. Hieman suunniteltua aiemmin, mutta kuitenkin.\”

\”Näyttää siltä että olemme sodassa Israelin kanssa. Tervetuloa kolmanteen maailmansotaan. Kali-Yugan loppu ei ole enää kaukana…Syyrialaisten ja venäläisten lähteiden mukaan, israelilaiset hävittäjäkoneet tekivät  varhain maanantaiaamuna lukuisia ihmishenkiä vaatineen ohjusiskun Syyrian armeijan lentokentälle.\”

\”Useimmat amerikkalaiset protestanttiset fundamentalistit uskovat, että Armageddon alkaa Pyhältä Maalta, kun Venäjän joukot hyökkäävät Israelia vastaan. Venäjä = Gog ja Magog. Kun juutalaiset ovat miltei hävinneet, urheat uudestisyntyneet amerikkalaiset tulevat kuvaan mukaan ja voittavat pahat venäläiset. Tämän jälkeen seuraa lopunaika ja ylöstempaus. Lukuisat amerikkalaisen oikeiston ja kristillisten sionistien poliittiset eliitit ja kaikentyyppisten salaliittoteoreetikoiden sukupolvet koulutettiin tällaisessa Raamatun lukemisen paradigmassa – alkaen dispensationalisteista (Scaffold Bible). Satoja tuhansia hallitsevan luokan ihmisiä – miljoonia yksinkertaisia uudestisyntyneitä. Kymmenen vuotta sitten tämä olisi tuntunut aivan hullulta, että venäläisjoukkoja Pyhällä maalla? Miten typerä ajatus! Mitä voimme sanoa NYT? Jos kutsut Armageddonia, se tulee. Se tapahtuu.\”

― Aleksandr Dugin, kooste Facebook-päivityksistä, 9.4. 2018.

Putin ja Xi, läntisen (epä)järjestyksen haastajat

En ole välttämättä Kiinan poliittisen järjestelmän suuri ihailija, mutta ehkäpä journalisti Pepe Escobar on oikeassa kirjoituksessaan Will the Putin-Xi era supersede the Western liberal (dis)order? 

Kiinan perustuslain muutos mahdollistaa nykyisen presidentin, Xi Jinpingin,  jatkamisen presidenttinä tarpeeksi kauan toteuttaakseen \”kansallisen nuorentamisen\” ohjelman. Putinin uudelleenvalinta Venäjällä taas varmisti jatkuvuuden Venäjän ja Kiinan strategiselle kumppanuudelle seuraavaan vuosikymmeneen.   

Escobarin mukaan Putinin ja Xi\’n aikakausi tulee heikentämään lisää länsimaiden liberaalia järjestelmää. Kapitalistiset intressit ovat aina uskoneet omaan propagandistiseen narratiiviinsa, jonka mukaan kapitalistisen laajentumisen voi suoraan yhdistää demokratian väistämättömään voittokulkuun. Tämä länsimainen illuusio on viimein rikkoutumassa.

Kiinan järjestelmä, jossa puolue valvoo valtion kansallista etua ja koheesiota, ei tietenkään täytä liberaalidemokratian tunnusmerkkejä. Kuten kiinalainen toisinajattelija Minxin Pei sanoi jo vuosia sitten, Kiina ei ole \”kiinnostunut liittymään [länsimaiden]  klubiin.  Kiinalaiset haluavat hyötyä lännen liberaalista järjestyksestä taloudellisesti, mutta hylkäävät sen poliittiset arvot ja pelkäävät sen turvallisuusliittoja. Nyt he ovat riittävän vahvoja ja yrittävät rakentaa oman klubitalonsa.\” 

Venäjä puolestaan on hyvää vauhtia toipumassa 90-luvusta ja Boris Jeltsinin kaoottisesta ajasta, jolloin \”Harvardin poikien\” helpottamat \”vapaat markkinajärjestelyt\” antoivat oligarkkien joukon – Mihail Hodorkovskin, Boris Berezovskin ja Roman Abramovichin – ryöstää shokkiterapiasta kärsivää valtiontaloutta. Putin ymmärsi kansallisten resurssien hallinnan tärkeyden ja toimi kuten todellisen valtiomiehen pitääkin. Suomessa EU:lle ja lännelle kuuliaiset poliittiset lakeijat ovat puolestaan myymässä kaiken kansallisomaisuuden ulkomaille.

Länsimaissa media ja valtapuolueet itkevät populismin ja maahanmuuttokriittisen kansallismielisyyden kasvua ja liberaalien \”länsimaisten arvojen\” kyseenalaistamista. Eliitti ei kykene ymmärtämään, että vain todellisuudesta vieraantuneilla rikkailla on halua ja varaa olla isänmaattomia, juurettomia kosmopoliitteja, jotka ajattelevat vain omaa etuaan. He eivät välitä kansallisesta suvereenisuudesta tai natiivikulttuurin säilymisestä.

Ja juuri tästä syystä lännen henkisesti rappeutunut unipolaarinen järjestelmä on menettämässä otteensa. Tilalle on tulossa uusia tekijöitä, jotka ovat avoimen autoritäärisiä, mutta myös kansallista etuaan ajavia. Kiina, Iran ja Turkki saattavat kaikki olla mukana myös Venäjän käynnistämässä Euraasian talousunionissa.

EU ei tietenkään ole todellisuudessa yhtään demokraattisempi, mutta eurokraattien byrokraattinen ja  kafkamainen järjestelmä yhdistettynä kalergilaiseen väestönvaihtoprojektiin, saattaa johtaa siihen, että Euroopassakin valta vaihtuu ja järjestelmä korjaa itsensä identiteettipolitiikan avulla. Jos näin ei pian käy, muslimeista koostuva maahanmuuttajien joukko joka tapauksessa muuttaa maanosan tulevaisuuden omalla tavallaan.

Duginista ja multipolaarisuudesta

Olen aiemmin esitellyt Aleksandr Duginin kirjoituksessani Duginin Suomi-kuva, joka on julkaistu verkkolehti Sarastuksessa (englanninkielinen käännös puolestaan on julkaistu Duginin omalla Geopolitica.ru-sivustolla). Kirjoitukseni sai Suomessa aika negatiivisen vastaanoton, johtuen Duginin maineesta jonkinsortin isovenäläisenä imperialistina. Tämä maine voi olla väärä, tai ainakin osin vanhentunut. Ajattelin aiemmin kirjoittamani jatkoksi naputella vielä muutaman sanasen Duginista ja eurasianismista. Kuten olen kirjoittanut, Duginissa minua viehättää erityisesti hänen liberalismin kritiikkinsä.

Aleksandr Duginin mukaan aikaamme tulee määrittämään eurasianistien ja atlantistien välinen konflikti. Hänen mukaansa eurasianistit puolustavat maapallon jokaisen ihmisen ja kulttuurin mahdollisuutta kehittyä omalla tavallaan, ilman häiriöitä, ja omien erityisten arvojensa mukaisesti. Eurasianistit puolustavat traditionalismia, kulttuurivariaatioiden kukoistusta, ja monien alueellisten järjestelmien maailmaa.

Heillä ovat vastassaan atlantistit, jotka edustavat arvoiltaan äärimmäistä liberalismia. Atlantistit pyrkivät laajentamaan vaikutusvaltaansa maapallon jokaiseen kolkkaan, ja tähän päämäärään päästäkseen he ovat päästäneet valloilleen \”luovan kaaoksen\”,  mikä tarkoittaa sotia, terroritekoja ja mitä tahansa epäjärjestystä, jolla saadaan aikaan haluttu vallanvaihto tai kehityssuunta. Tätä leiriä edustavat Yhdysvallat ja sen liittolaiset, jotka pyrkivät säilyttämään Amerikan unipolaarisen hegemonian maan päällä. Toki Yhdysvallatkin on vain suurpääomapiireistä koostuvan \”syvän valtion\” poliittinen ja sotilaallinen väline kohti yhä tiukempaa ja hallitumpaa globalisoitunutta yhdenmukaisuutta.

Duginin eurasianistit uskovat, että vain vahva Venäjä, yhteistyössä kaikkien atlantismin vastustajien kanssa, voi pysäyttää uusliberaalit ja luoda tilalle haluamansa multipolaarisen maailman, jossa yksi suurvalta ei sanele kaikkea. Eurasianismin perusajatuksia on esitelty mm. jo vuonna 2014 englanniksi julkaistussa kirjassa  Eurasian Mission: An Introduction to Neo-Eurasianism, jonka lukeminen sai minut kirjoittamaan tämänkin tekstin.

Eurasianismi on kieltämättä ollut jonkinlaisessa nosteessa Venäjällä viime vuosina, ja Kremlin geopolitiikka perustuu osittain sen periaatteisiin, mutta esimerkiksi Venäjän perustama Euraasian talousunioni on vielä pahasti alkutekijöissään. Duginin mielestä Putin ei olekaan mennyt tarpeeksi pitkälle eurasianismin edistämisessä. Putin on Duginin mukaan vain puoliksi eurasianisti; loppupelissä hänkin on pragmaattinen opportunistipoliitikko.

Ne, jotka ajattelevat, että Dugin on vallan periferiassa, ovat hänen itsensä mukaan oikeilla jäljillä. Duginilla ei ole omien sanojensa mukaan tosiasiassa mitään erityistä vaikutusvaltaa Venäjällä. Hän ei tunne vaikutusvaltaisia henkilöitä, eikä tapaa sellaisia. \”Olen venäläinen ajattelija, en muuta\”, hän sanoo, \”kirjoitan kirjoja ja joku lukee niitä\”. 
  
Eurasianismi niin Venäjällä kuin muuallakin maailmassa onkin pienten piirien puuhastelua verrattuna suurten tekijöiden reaalipoliittisiin siirtoihin. Kiinasta on selvästi tulossa seuraava suurvalta ylitse muiden, eikä länsimaisella liberalismilla ole kiinalaisessa politiikassa sanansijaa. Intian, Turkin, Iranin ja muiden vastaavien maiden kehitys ei myöskään noudata angloamerikkalaisen järjestyksen suuntaviivoja, joten vaikka kaikki ei toteutuisikaan aivan Duginin visioiden mukaisesti, multipolaarinen maailma saattaa hyvinkin olla realistinen vaihtoehto, ellei Venäjä-vastaisten atlantistien aloittama suursota sitten tuhoa meitä kaikkia sitä ennen.

Viimeinen luoti

Lauri Karhun kirjoittama Viimeinen luoti (Johan Bäckman Publications, 2018) on sotakirja, joka tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Julkaisija kertoo, että sen myyntiä on yritetty rajoittaa Suomessa jopa Ukrainan suurlähetystön toimesta. Bäckmanin maineen tuntien, tämä ei ole kovin yllättävää. Tällä hetkellä kirjaa saa kuitenkin vielä verkkokaupoista. Lyhyitä katkelmia voi lukea myös Viimeisen luodin kotisivuilta.

Kirja tullaan leimaamaan varmasti venäjämielisten aktivistien propagandaksi ja sotarikollisten puolustuspuheeksi. Eipä silti, sisältö ei varmaankaan sovi kaikkein herkimmille pasifisteille. Kranaatit putoilevat, konekivääri ja rynnäkkökivääritulitus on kiihkeää, ja päähenkilöt makaavat juoksuhaudoissa sirpaleliiveissään, Donbassin sitkeä muta kengänpohjissaan. Jos olet lukenut esimerkiksi 90-luvun Bosnian sotaa vapaaehtoistaistelijoiden silmin käsitteleviä kirjoja, tarjoaa Viimeinen luotikin varmasti hämmentävää, mutta mielenkiintoista luettavaa. Jätän Ukrainan sodan alkusyiden ja moraalisen arvioinnin muille. Ukrainan kriisistä ja vallanvaihdosta on julkaistu aiemmin suomeksi Matti Rossin kirjoittama tiivis teos, Raunioista nousee Donbass (2015).
Lauri Karhu (kyseessä lienee salanimi?) kuvaa Donbassin vapaaehtoisten sotilaiden elämää rintamalla suomalaisesta näkökulmasta. Etulinjan miehet ovat kouluttamatonta tykinruokaa, hän toteaa ykskantaan sodan karusta arjesta. Venäläisen sanonnan mukaan parhaat kuolevat sodassa ensimmäisinä. Joku astuu miinaan vain kolmen päivän palveluksen jälkeen, toinen ammutaan. Joka viikko joku kuolee, myös osaston naistaistelija menehtyy. Aliravitsemustakin esiintyy, sillä ruokavalio on rintamalla usein köyhä. Vodka ja makea tee kuitenkin maistuvat, samoin käryää tupakka, silloin kun sitä on. Välillä kansainvälisesti värittynyt komppania kärsii myös korkeasta kuumeesta ja ankarasta vatsatautiepidemiasta. Sodankäynti johtaa myös epänormaaliin turtumukseen, jolloin mikään ei enää tunnu missään.

Ovatko kirjassa esiintyvät taistelijat vain seikkailunhaluisia onnensotureita, vai onko Donbassin etulinjan vapaaehtoisilla taustalla syvempikin aatteen palo? Varsinaiset militaristit eivät kuulemma kuolemankentillä pärjää, vaan sekoavat jo alkumetreillä. Kirjoittaja on itse avoimen venäläismielinen suomalaismies, joka kokee taistelevansa Ukrainassa vallan kaapanneen, amerikkalaisjohtoisen Kiovan juntan \”fasismia\” vastaan. No pasaran!, hän julistaa Espanjan sisällissodasta tunnetun antifasistisen tervehdyksen sanoin. Erään vartioaseman katolle miehet laittavat liehumaan jopa punalipun sirppeineen ja vasaroineen. Suoraan edessä, muutaman sadan metrin päässä puolestaan liehuu ukrainalaisten äärioikeistolaisten, \”Oikean Sektorin\” taistelijoiden, punamusta lippu. Kirjoittajalla on heistä selkeä mielipide ja dialogia käydään ainoastaan rynnäkkökiväärien välityksellä. Tiettävästi myös Ukrainan puolella taistelee suomalaisia vapaaehtoisia.

Suvantokohdassa Putinin uudenvuoden puhetta ja Venäjän kansallislaulua juhlistetaan konjakkiryypyllä. Kun muutama lähiseudun mies yrittää varastaa armeijalta polttoainetta keskellä kirkasta päivää, on heidän palkkionsa umpeenmuurautunut silmä ja verta vuotava nenä. Päälliköiden lomapelleilyistä tarpeekseen saatuaan suomalaismies vaihtaa komppaniaa ja päätyy taisteluharjoituksiin yli kuukaudeksi yhteen menoon neljänkymmenen asteen paahtavassa helteessä. \”Tämä on Jumalauta Sota eikä mikään partiopoikien kesäretki\”, huudahtaa komentava eversti. Suomalainen toteaakin, että välillä meno ja tunnelma on kuin palvelisi 80-luvun lopun Neuvostoliiton armeijassa. Myöhempien vaiheiden jälkeen hän päätyy sairastuvalle ja saa rintaansa Luganskin puolustajan kunniamitalin.

Viimeinen luoti on subjektiivinen kuvaus Donbassin tapahtumista. Julkaisun taustalla on varmasti myös propagandistisia tarkoitusperiä, mutta ainakin rintamasotilaiden arkea kuvataan rehellisen oloisesti. Ylipäänsä sotilaiden edesottamuksista on kirjoitettu sellaisella tyylillä, että kirjaa lukee ihan mielellään, olipa sodan osapuolista mitä mieltä tahansa. Mikä lienee sitten näiden kansainvälisten taistelijoiden kohtalo Donetskin kansantasavallan asevoimissa palvelemisen jälkeen? Kohdellaanko heitä kotimaissaan sotarikollisina, vai jäävätkö he sille tielle? Miten krusifiksia rintamalla tietämättään kantaneen suomalaismiehen käy?

Kirjoitan

Kokeilen taas pitkän tauon jälkeen bloggaamista. Tarkoituksenani on julkaista suomeksi omia kirjoituksiani, kirja-arvioitani, sekä joitakin käännöstekstejä.

Kirjoituksiani on aiemmin julkaistu verkkolehti Sarastuksessa. Siellä olen kirjoittanut radikaalista traditionalismista, esitellyt Nicolás Gómez Dávilan reaktionäärisiä aforismeja, paavi Benedictus XVI:n eurooppalaista ajattelua, sekä viimeksi venäläisen politologin, Alexandr Duginin, geopoliittis-filosofisia näkemyksiä. Vastedes aion kuitenkin julkaista kirjoituksiani ensisijaisesti tämän oman blogini kautta.

Vaikka minulla ei puoluepoliittista kotia olekaan, kirjoitukseni sivuavat varmasti enimmäkseen politiikkaa. Mainittakoon, että suhtaudun penseästi amerikkajohtoiseen liberalismiin sekä neokonservatismiin, kuten myös EU:n edesajamiin (anti)eurooppalaisiin \”arvoihin\”. Myöskään Suomen mahdolliselle Nato-jäsenyydelle minulta ei löydy ymmärrystä.

Toivon, että liberalismin jälkeinen aika tulee koittamaan ja moninapainen maailma korvaa nykyisen näköalattomuuden. Keski-Euroopan Visegrád-maat, Venäjä ym. läntistä liberaalihegemoniaa vastustavat tahot olkoon tässä suunnannäyttäjinä. Tällaisesta perspektiivistä pyrin blogissani kirjoittamaan.