Lauri Karhun kirjoittama Viimeinen luoti (Johan Bäckman Publications, 2018) on sotakirja, joka tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Julkaisija kertoo, että sen myyntiä on yritetty rajoittaa Suomessa jopa Ukrainan suurlähetystön toimesta. Bäckmanin maineen tuntien, tämä ei ole kovin yllättävää. Tällä hetkellä kirjaa saa kuitenkin vielä verkkokaupoista. Lyhyitä katkelmia voi lukea myös Viimeisen luodin kotisivuilta.

Kirja tullaan leimaamaan varmasti venäjämielisten aktivistien propagandaksi ja sotarikollisten puolustuspuheeksi. Eipä silti, sisältö ei varmaankaan sovi kaikkein herkimmille pasifisteille. Kranaatit putoilevat, konekivääri ja rynnäkkökivääritulitus on kiihkeää, ja päähenkilöt makaavat juoksuhaudoissa sirpaleliiveissään, Donbassin sitkeä muta kengänpohjissaan. Jos olet lukenut esimerkiksi 90-luvun Bosnian sotaa vapaaehtoistaistelijoiden silmin käsitteleviä kirjoja, tarjoaa Viimeinen luotikin varmasti hämmentävää, mutta mielenkiintoista luettavaa. Jätän Ukrainan sodan alkusyiden ja moraalisen arvioinnin muille. Ukrainan kriisistä ja vallanvaihdosta on julkaistu aiemmin suomeksi Matti Rossin kirjoittama tiivis teos, Raunioista nousee Donbass (2015).
Lauri Karhu (kyseessä lienee salanimi?) kuvaa Donbassin vapaaehtoisten sotilaiden elämää rintamalla suomalaisesta näkökulmasta. Etulinjan miehet ovat kouluttamatonta tykinruokaa, hän toteaa ykskantaan sodan karusta arjesta. Venäläisen sanonnan mukaan parhaat kuolevat sodassa ensimmäisinä. Joku astuu miinaan vain kolmen päivän palveluksen jälkeen, toinen ammutaan. Joka viikko joku kuolee, myös osaston naistaistelija menehtyy. Aliravitsemustakin esiintyy, sillä ruokavalio on rintamalla usein köyhä. Vodka ja makea tee kuitenkin maistuvat, samoin käryää tupakka, silloin kun sitä on. Välillä kansainvälisesti värittynyt komppania kärsii myös korkeasta kuumeesta ja ankarasta vatsatautiepidemiasta. Sodankäynti johtaa myös epänormaaliin turtumukseen, jolloin mikään ei enää tunnu missään.

Ovatko kirjassa esiintyvät taistelijat vain seikkailunhaluisia onnensotureita, vai onko Donbassin etulinjan vapaaehtoisilla taustalla syvempikin aatteen palo? Varsinaiset militaristit eivät kuulemma kuolemankentillä pärjää, vaan sekoavat jo alkumetreillä. Kirjoittaja on itse avoimen venäläismielinen suomalaismies, joka kokee taistelevansa Ukrainassa vallan kaapanneen, amerikkalaisjohtoisen Kiovan juntan \”fasismia\” vastaan. No pasaran!, hän julistaa Espanjan sisällissodasta tunnetun antifasistisen tervehdyksen sanoin. Erään vartioaseman katolle miehet laittavat liehumaan jopa punalipun sirppeineen ja vasaroineen. Suoraan edessä, muutaman sadan metrin päässä puolestaan liehuu ukrainalaisten äärioikeistolaisten, \”Oikean Sektorin\” taistelijoiden, punamusta lippu. Kirjoittajalla on heistä selkeä mielipide ja dialogia käydään ainoastaan rynnäkkökiväärien välityksellä. Tiettävästi myös Ukrainan puolella taistelee suomalaisia vapaaehtoisia.

Suvantokohdassa Putinin uudenvuoden puhetta ja Venäjän kansallislaulua juhlistetaan konjakkiryypyllä. Kun muutama lähiseudun mies yrittää varastaa armeijalta polttoainetta keskellä kirkasta päivää, on heidän palkkionsa umpeenmuurautunut silmä ja verta vuotava nenä. Päälliköiden lomapelleilyistä tarpeekseen saatuaan suomalaismies vaihtaa komppaniaa ja päätyy taisteluharjoituksiin yli kuukaudeksi yhteen menoon neljänkymmenen asteen paahtavassa helteessä. \”Tämä on Jumalauta Sota eikä mikään partiopoikien kesäretki\”, huudahtaa komentava eversti. Suomalainen toteaakin, että välillä meno ja tunnelma on kuin palvelisi 80-luvun lopun Neuvostoliiton armeijassa. Myöhempien vaiheiden jälkeen hän päätyy sairastuvalle ja saa rintaansa Luganskin puolustajan kunniamitalin.

Viimeinen luoti on subjektiivinen kuvaus Donbassin tapahtumista. Julkaisun taustalla on varmasti myös propagandistisia tarkoitusperiä, mutta ainakin rintamasotilaiden arkea kuvataan rehellisen oloisesti. Ylipäänsä sotilaiden edesottamuksista on kirjoitettu sellaisella tyylillä, että kirjaa lukee ihan mielellään, olipa sodan osapuolista mitä mieltä tahansa. Mikä lienee sitten näiden kansainvälisten taistelijoiden kohtalo Donetskin kansantasavallan asevoimissa palvelemisen jälkeen? Kohdellaanko heitä kotimaissaan sotarikollisina, vai jäävätkö he sille tielle? Miten krusifiksia rintamalla tietämättään kantaneen suomalaismiehen käy?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s